Elämää korkealla

”HERÄTKÄÄ!”-LEHDEN BOLIVIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

BOLIVIAN altiplanon eli ylätasangon ihmisille ’korkealla eläminen’ on jokapäiväistä.

Jos olet kuten useimmat ihmiset, niin noustessasi ohueen ilmaan yli kahden kilometrin korkeuteen alat tuntea jonkin verran heikotusta, ja sinua saattaa jopa huimata. Mutta täällä, runsaat kolme kilometriä merenpinnan yläpuolella olevalla ylätasangolla, elää ja työskentelee noin kaksi kolmannesta Bolivian asukkaista – heillä on pää ’pilvissä’ mutta jalat kuitenkin maassa.

Altiplano on laaja, tasainen ylänköalue korkealle kohoavien Andien vuorijonojen välissä. Tuulen tuivertama ja kuiva tasanko on melkein puuton. Kuitenkin sillä on oma epätavallinen kauneutensa. Valo näyttää täällä ohuemmassa ilmassa erilaiselta – niin hohtavalta, ja se saa värit näyttämään kirkkaammilta kuin alemmalla olevissa maissa. Näille bolivialaisille samoin kuin heidän esi-isilleenkin menneinä vuosisatoina tämä on koti, ja he pitävät sikäläisestä elämästä korkealla.

Sen vihreyden ja vaihtelevuuden, mikä altiplanosta puuttuu, ihmiset korvaavat värikkäillä puvuillaan. Miehet käyttävät säännöllisesti ponchoja, suuria neliskulmaisia villahuopia, joissa on keskellä aukko päätä varten. Kotitekoisissa sandaaleissa on todennäköisesti hylätyistä autonrenkaista leikatut pohjat. Sekä vanhoilla että nuorilla naisilla on kirkkaanväriset ”pollerat”, hameet, jotka on rypytetty vyötäröltä ja jotka ovat helmasta runsaspoimuisia ja ulottuvat normaalisti nilkan ja polven puoleenväliin. Joillakuilla choloihin kuuluvilla naisilla (espanjalaisten ja intiaanien jälkeläisiä) voi olla viisi, kuusi tai jopa kymmenenkin hametta päällekkäin. Selässä heillä on kankaasta tehty neliskulmainen säkki, jossa voi kuljettaa pienokaista tai ehkä kantaa makuuvaatteita tai torille vietäviä tuotteita. Koska naisilla on kulkiessaan kädet vapaina, he voivat kehrätä lankaa lampaan tai laaman villasta käyttäen yksinkertaista käsivärttinää.

Mistä osasta maata he ovat? Heidän hattunsa usein kertovat sen. La Pazin ja Oruron kaupungeissa tai niiden lähistöllä asuvilla choloihin kuuluvilla naisilla on ruskea, beigenvärinen tai musta knallihatun tyyppinen sombrero. Cochabamba-alueelta kotoisin olevat käyttävät valkoisiksi värjättyjä kovia olkihattuja. Niissä on korkea kupu, jota ympäröi musta nauha. Mistä päin sitten ovat ne naiset, joilla ei ole lainkaan hattua? He ovat luultavasti Sucresta Etelä-Bolivian keskiosasta.

Olivatpa he mistä tahansa, heidän ei koskaan tarvitse surra, että heidän vaatetuksensa olisi vanhan mallista, sillä nämä vaatteet ovat pysyneet pohjimmiltaan samoina vuosisatojen ajan. Ja ne ovat yhä viehättäviä.

Harvoissa paikoissa on yhtä paljon elämää ja, väriä kuin vilkkailla toreilla. Choloihin kuuluvat naiset kyyköttävät maassa tai istuvat korkealla tavaroittensa keskellä. Hedelmät ja vihannekset on pinottu siisteiksi pieniksi pyramideiksi. Ostajat tinkivät hinnoista myyjien kanssa, jotka eivät koskaan odota saavansa ensiksi mainitsemaansa hintaa. Kun ostos on suoritettu, myyjät noudattavat latinalaisamerikkalaista tapaa antaa yapa (tai ñapa) – kourallinen kaupanpäällisiä mitä tahansa ostettua tuotetta. Jos satut olemaan aamun ensimmäinen asiakas, myyjät yrittävät hellittämättä hieroa kauppaa. Taikauskon mukaan ensimmäisen asiakkaan täytyy ostaa jotakin, tai muuten kaupankäynti on huonoa koko päivän. He saattavat suudella tuosta ensimmäisestä kaupasta saamaansa rahaa jumaloiden sitä hetken sen vuoksi, mitä sen odotetaan aikaansaavan hyvässä kaupankäynnissä.

Lähistöllä pikkupojat leikkivät yksinkertaisilla leluilla. Kivellä kärsivällisesti litteiksi hakattuja pullonkorkkeja käytetään eräässä leikissä marmorikuulien tavoin. Tuossa tulee poika, jolla on jotakin mielikuvituksellisempaa – pieni kuorma-auto, joka on tehty muutamasta sardiinipurkista ja jossa on tyhjistä lankarullista tehdyt pyörät ja naru, jolla vetää.

Pikku tytöt, jotka ovat ehkä viisi- tai kuusivuotiaita, leikkivät äitiensä hellin käsin valmistamilla räsynukeilla. Äitiensä tavoin heillä on täydellinen cholapuku ja selässä säkki, joka on ehkä täynnä maissintähkiä, tikkuja tai räsyjä – mitä tahansa, jotta näyttäisi siltä kuin hekin kantaisivat omaa pikku taakkaansa.

Eikö olekin yksinkertaista verrattuna siihen, mitä monilla pojilla ja tytöillä teollistuneissa maissa on? Nämä lapset ovat kuitenkin ilmeisen onnellisia leikeissään.

Altiplanoon tutustuminen

Useimmat Boliviassa kävijät laskeutuvat La Paziin, joka laajalti tunnetaan ”maailman korkeimmalla olevana pääkaupunkina” (vaikka Sucre on todellisuudessa virallinen pääkaupunki). Pohjoisesta lennettäessä voi nähdä kimmeltävän Titicacajärven, kun sen epätavallisen syvän siniset vedet heijastavat yläpuolella olevaa puhdasta, kirkasta taivasta. Tämä 3800 metriä merenpinnan yläpuolella oleva ja 220 kilometriä pitkä vesialue on korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi maailmassa.

Kaakossa kohoaa lumihuippuinen Illimanivuori, mahtavin kaikista Bolivian vuorenhuipuista. Ja tuhansia metrejä sen huipun alapuolella syvässä kapeassa notkelmassa sijaitsee La Paz.

Maitse matkustaville La Paziin saapuminen on aivan yhtä suurenmoista. Kaupunki on nimittäin näkymättömissä lähes siihen asti, kun saapuu sinne. Sitten yhtäkkiä tietystä kohdin tietä kaupunki näkyy alhaalla. Se kylpee säihkyvässä auringonpaisteessa kuin pengerretyssä kraatterissa.

Useimmat ihmiset tyytyvät näkemään vain joitakin Bolivian tärkeimmistä ”korkealla taivaalla” sijaitsevista kaupungeista, kuten La Pazin, Cochabamban ja Sucren. Mutta matka altiplanon sisäosaan voi olla antoisa – jos olet kiinnostunut ihmisistä ja ymmärtämään maapallon suuren ihmisperheen erilaisia elämäntapoja.

Elämäntapa

Tutustukaamme pieneen yhdyskuntaan, missä eräs aviopari, Desiderio ja Francisca, ja heidän kuusi lastaan asuvat. Talot ovat yksinkertaisia. Useimmissa on vain yksi huone, seinät on tehty polttamattomista tiilistä, katot oljista ja lattiana on kovaksi tallattu maa. Tämä suurempi talo on Desiderion. Siinä on oikeastaan yksi päähuone, jonka ympärille on rakennettu lukuisia erillisiä polttamattomista tiilistä tehtyjä huoneita, jotka kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Keskellä on piha, jossa on oma kaivo.

”Entre! Entre!” kuuluu sisältä, ja sinä astut sisään. Kalusteet ovat hyvin vaatimattomat. Huomiosi kiintyy seinällä peilin alapuolella riippuvaan lehmänhäntään. Mihin sitä käytetään? Ilmeisesti kammanpidikkeenä. Yksinkertaisissa vuoteissa on lampaannahkoja, jotka pitävät perheen lämpimänä, kun altiplanon tuulet puhaltavat voimakkaasti kylminä talviöinä. Sähköä ei ole, ja jos vietät yön heidän kanssaan, niin havaitset heidän olevan ylhäällä aamunkoitteessa, niin ettei yhtään kallisarvoisia päivänvalon hetkiä mene hukkaan. Tunnetko itsesi vielä hieman uniseksi? Aamupesu pihalla kaivon vieressä olevassa vadissa karistaa kyllä unet – varsinkin jos on talvi ja on ensiksi rikottava jää.

Nyt voit ymmärtää, miksi suosituin paikka on keittiö, joka on päähuoneen vieressä mutta erillisenä. Francisca istuu siellä pienen polttamattomista tiilistä tehdyn lietensä vieressä, jossa tulta ylläpidetään laamojen, lehmien tai lampaiden kuivatetulla lannalla. Päivällisellä koko perhe kerääntyy lämpöiseen, kodikkaaseen vaikkakin jonkin verran savuiseen keittiöön. Entä mitä on ruokalistalla? Ehkä Fraciscan valmistamaa herkullista laamanlihaa riisin kera, jonka jälkeen on keittoa. Mutta sinulle hän saattaa valmistaa erikoisherkkua: lampaan pään. Sen sarvet katkaistaan ensin kopauttamalla kiveä vasten, pää nyljetään ja sitten keitetään sellaisenaan, joten nyt se on lautasella ja katselee sinua, silmämunat, hampaat, kuono ja korvat kaikki tallella. Ehkä sen kera voit saada tutumpaa ruokaa – perunoita. Mutta täällä altiplanolla kasvatetaan yli 112:ta eri perunalajiketta. Ja usein perunat valmistetaan chuñoiksi, siten että ne vuorotellen jäädytetään ja kuivatetaan panemalla ne kylmään yöilmaan ja lämpimään auringonvaloon ja sitten puristetaan tyhjiksi kaikesta jäljelle jääneestä kosteudesta. ”Ei sisällä säilöntäaineita” – eikä niitä tarvitakaan! Ne säilyvät lähes määrättömästi sellaisinaan.

Ihmiset tuntemisen arvoisia

Havaitset pian, ettei isäntäväkesi ole tavallisia ihmisiä. Desiderio selittää, miksi hän on usein ylhäällä kello viisi aamulla. Hän ja hänen perheensä ovat Jehovan todistajia, osa tämän alueen pienestä seurakunnasta. Raamatullisessa opetustyössään he usein johtavat raamatuntutkisteluja kiinnostuneille ihmisille hyvin varhain aamulla, ennen kuin päivän askareet riistävät kaiken oppilaiden ajan. Desiderion 11-vuotias tytär Juliakin, joka säännöllisesti vie perheen lampaat ja laamat laitumelle, johtaa neljää sellaista raamatuntutkistelua ikäisilleen lapsille – laiduntaen siten toisenlaisia ”lampaita”.

Erilaisia pukuja ja tapoja, yksinkertaisia menetelmiä ja yksinkertaisia makuja – kyllä, mutta ihmiset ovat ihmisiä ympäri maapallon. Ja täällä näet, miten terve ja onnellinen perhe voi olla, kun Jumalan sanan ylentävä vaikutus on ilmeinen perheen elämässä. Jopa pieni nelivuotias Adrián, joka tavallisesti pysyttelee lähellä mamáa keittiössä, on opetellut ulkoa useita lauluja perheen käyttämästä laulukirjasta, lauluja, joissa on raamatullinen teema, ja hän laulaa niitä sinulle innostuneesti – pienen suostuttelun jälkeen.

Voit kyllä nähdä monien altiplanon cholojen kasvoilla apaattisen, melko tylsän katseen. Tämä saattaa johtua siitä, että monilla on tapana pureskella kookapensaan lehtiä, jotka sisältävät narkoottista kokaiinia. He uskovat, että kasvissa on maagista voimaa. Se tylsistyttää heidän aistinsa tuntemasta kylmää ja nälkää. Mutta Jehovan todistajat täällä niin kuin kaikissa maissa saavat sen sijaan lohtua Raamatun ilahduttavista lupauksista. Ja he havaitsevat edun osoittaa rakkautta lähimmäisilleen raamatullisen opetustyön avulla erittäin virkistäväksi ja rikastuttavaksi piirteeksi elämässään. Jalkaisin tai polkupyörällä he innokkaina käyvät laajalla alueella ja vievät hyvää uutista Jumalan vanhurskaasta hallituksesta, Valtakunnasta. Tämä eikä vain pelkkä maantieteellinen sijainti korkealla tekee heidän elämästään altiplanolla todella ”korkeatasoista”.