Ranskalaiset järkyttyneitä pappien asenteesta moraaliin
SARJAN ensimmäisessä televisiolähetyksessä kävi ilmi, miksi Ranskan valtion televisio oli suositellut osia siitä ’yksinomaan aikuisille’. Ohjelma järkytti jopa monia aikuisia katolilaisia, varsinkin sen moraalia käsittelevä osa, ja sen alkaessa kamera siirtyi Alankomaihin.
Alkajaisiksi näytettiin hollantilainen katolinen kirkko, jonka koristuksina oli kasveja, kukkia, akvaario ja suuri lintuhäkki. Kun kohteliaasti tiedusteltiin syytä tähän melko epätavalliseen katolisen kirkon koristeluun, paikallinen pappi vastasi, että messu ”on juhla, ei kuin Solesmes [gregoriaaniseen kirkkolauluun erikoistuneiden Ranskan benediktiinimunkkien päämaja] vaan kuin Woodstock [hippien suurten ’pop’-juhlien pitopaikka Yhdysvalloissa]”!
Mutta tämä oli vasta alkua. Lisäyllätykset odottivat ranskaa puhuvia televisionkatselijoita Ranskassa, Belgiassa ja Sveitsissä. Kun esitys hieman myöhemmin ryhtyi käsittelemään syntien salarippiä, televisiohaastattelija teki yhteenvedon Alankomaissa vallitsevasta tilanteesta seuraavasti: ”Ihmiset tuskin enää koskaan tunnustavat syntejään, pääasiassa sen vuoksi, että Hollannin läpi on tulvinut sukupuolisuhteiden vapauttamisen aalto, niin että ihmiset eivät enää todella tiedä, mikä on syntiä sukupuoliasioissa.”
Eräs seurakuntapappi myönsi, että katolinen kirkko on osavastuussa tästä moraalin luhistumisesta. Hän huomautti, että se salli katolisten psykiatrien ja psykologien alentaa moraalittomuutta vastustavia raja-aitoja.
Suurin järkytys
Suurin järkytys tuli seuraavaksi. Televisionkatselijat näkivät ja kuulivat todisteita siitä, että katolinen kirkko äänettömästi antaa anteeksi paitsi sukupuolisen moraalittomuuden myös jopa sukupuolisen luonnottomuuden!
Katselijat saivat tietää, että Amsterdamissa on ”seurakunta”, joka muodostuu kokonaan katolisista homoseksualisteista. Heitä ”palvelevalta” papilta kysyttiin: ”Voivatko homoseksualistit olla kristittyjä niin kuin kuka muu tahansa?” Hän vastasi: ”Kyllä, olen varma siitä, ja niin ovat kaikki ryhmämme jäsenetkin, jotka ovat työskennelleet homoseksualistien parissa kymmenen vuotta täällä Hollannissa.”
Tämä pappi paljasti, että Hollannin katolisessa kirkossa on toimitettu ainakin kaksi homoseksualistien ”avioliittoon” vihkimistä. Kun häneltä tiedusteltiin sellaisten menojen sopivuutta, hän lisäsi: ”Kun kaksi homoseksualistia pyytää sitä, olen sitä mieltä, että pappi voi siunata heidät.”
Ranskaa puhuvat katoliset televisionkatselijat saattoivat tuskin uskoa silmiään ja korviaan. Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Heille näytettiin seuraavaksi katolinen pappi, joka häpeämättömästi myönsi televisiolle, että hän itse harjoitti homoseksualismia! Haastattelu kuului seuraavasti:
Haastattelija: ”Koska homoseksuaalisuutta ei enää pidetä syntinä, Isä ––––, opiskelijoiden seurakunnan pappi, on halunnut olla suorasanainen. Isä ––––, te olette pappi. Te myös kuulutte C.O.C.:hen, homoseksualistien järjestöön.”
Pappi: ”Kyllä.”
Haastattelija: ”Oletteko te homoseksualisti?”
Pappi: ”Olen.”
Haastattelija: ”Miten kauan on julkisesti tiedetty teidän olevan homoseksualisti?”
Pappi: ”Ei kauan. Kuusi kuukautta.”
Haastattelija: ”Onko tämä tilanne aiheuttanut minkäänlaisia reaktioita piispanne taholta? On varmasti ensimmäinen kerta, kun pappi on julkisesti myöntänyt olevansa homoseksualisti ja homoseksualistien järjestön aktiivinen jäsen.”
Pappi: ”Ei, piispa ei ole vielä reagoinut.”
Haastattelija: ”Katsotteko olevanne toisten ihmisten silmissä yhtä hyvä pappi kuin kuka muu tahansa?”
Pappi: ”Kyllä tietysti! Miksen olisi?”
Piispan ja kardinaalin kommentti
Tämän hämmästyttävän keskustelun jälkeen televisiotoimittaja kysyi eräältä hollantilaiselta piispalta, mitä hän tekisi, jos joku pappi hänen hiippakunnassaan avoimesti myöntäisi olevansa homoseksualisti.
Monet ohjelmaa seuranneet katolilaiset epäilemättä odottivat prelaatin vastaavan epäröimättä: ’Pidättäisin heti hänet virantoimituksesta!’ Sen sijaan he näkivät ja kuulivat piispan kiertelevän ja sanovan: ”Minun on hyvin vaikeata vastata. Jos sellainen tilanne syntyisi, minun pitäisi nähdä pappi ja päättää, järkyttäisikö hänen tilansa uskovaisia.” Kun häneltä kysyttiin, järkyttäisikö sellainen tilanne häntä henkilökohtaisesti, hän änkytti: ”Se on – – se on – – se on hyvin uutta minulle.”
Asianomainen piispa ei ollut tehnyt mitään papin suhteen, joka on tunnustanut olevansa homoseksualisti. Tämä toinen piispa, jota haastateltiin, ei ollut järkyttynyt tilanteesta tai hänellä ei ollut riittävästi rohkeutta sanoa sitä. Millainen esimerkki vilpittömille katolilaisille!
Yksi toivo oli jäljellä, jotta katolisen kirkon hierarkia avoimesti puolustaisi Raamatun vanhurskaita periaatteita ja vastustaisi papiston jäsenten harjoittamaa ja suvaitsemaa moraalittomuutta. Tuo toivo oli Ranskan kardinaali Daniélou, joka oli istunut studiossa tämän ohjelman ajan. Televisiohaastattelija esitti kardinaalille seuraavan kysymyksen: ”Isä, mikä on teidän reaktionne nähtyänne tämän raportin Hollannista?”
Mikä erinomainen tilaisuus puolustaa kristillisiä periaatteita! Ja miten suuri pettymys sen vuoksi oli vilpittömille katolilaisille, kun he kuulivat tämän korkea-arvoisen prelaatin filosofoivan ja sitten sovittelevan kristillisissä periaatteissa! Kardinaali sanoi: ”Uskon homoseksuaalisuuden olevan ongelma, jota kirkon tulee huolellisesti tutkia sen ilmeisesti dramaattisen luonteen vuoksi; toisaalta on aivan selvää, että homoseksualistilla on täysi oikeus kuulua kirkkoon ja omata usko.”
Vaikka tämä Ranskan kardinaali myöhemmin myönsi, ettei homoseksualismi ole ’normaalia’, niin hän ei kertaakaan tuominnut sitä ja ilmeisesti unohti, että katoliset Raamatut kutsuvat sitä ”saastaiseksi”, ”harhavietiksi”, ”luonnottomaksi käyttäytymiseksi” ja ”turmeltuneisuudeksi”. – Room. 1:26–32, Douay; Jerusalem Bible.
Tämän ohjelman jälkeen eräs vilpitön nuori katolinen nainen Lyonista kirjoitti seuraavaa avoimessa kirjeessä kardinaali Daniéloulle: ”Ottaen huomioon tuon sukupuoliasioita ja erityisesti homoseksuaalisuutta koskevia surkeita teorioita käsittelevän esittelyn, jollaisen kuulimme eilen televisiosta, eikö olisi ollut sopivaa, Isä, että te olisitte hypännyt tuoliltanne ja huutanut lujaa ääneen ja selvästi paheksuntanne ja inhonne? – – Minä melkein itkin häpeästä!” Tämä julkaistiin Le Progrès de Lyon -lehdessä.