Miksi katolisia kouluja suljetaan?
”KRIISI” on sana, joka liitetään hyvin usein Yhdysvaltain roomalaiskatolisten koulujen tilaa koskeviin kuvauksiin. Asiantuntijat kirkon sisä- ja ulkopuolella ovat vakuuttuneita siitä, että tämä koulujärjestelmä on nyt suurissa vaikeuksissa.
Heidän huolensa on ymmärrettävä, sillä ongelma on suunnaton. Roomalaiskatolisen kirkon kouluverkosto Yhdysvalloissa on ylivoimaisesti suurin yksityinen kirkosta riippuvainen koulujärjestelmä maailmassa. Sen kansa- ja oppikouluissa on noin neljä ja puoli miljoonaa oppilasta.
Pelkästään sen kolmivuotiskauden aikana, joka päättyi vuonna 1970, lakkautettiin näistä katolisista kouluista yhteensä 877 (7 prosenttia). Eikä mitään merkkiä tilanteen helpottumisesta ole näköpiirissä. Sanomalehdissä julkaistaan säännöllisesti seuraavanlaisia uutisia:
”Detroitin arkkihiippakunta aikoo lakkauttaa 56 koulua.”
”Koloradon hiippakunta aikoo sulkea 12 koulua.”
”Buffalon hiippakunta sulkee 10 koulua.”
Nämä toimenpiteet vaikuttavat muihinkin kuin katolilaisiin. Suuret joukot ylimääräisiä oppilaita – yli 500000 pelkästään kahden viime vuoden aikana – on siirtynyt valtion ylläpitämiin kouluihin. Heidän kouluttamisensa vaatii enemmän verovaroja.
Siksi ei-katoliset opetus- ja kunnallisviranomaiset sekä tavalliset veronmaksajat kysyvät: Miksi katolisia kouluja suljetaan? Voidaksemme vastata kysymykseen tarvitsemme eräitä taustatietoja.
Miten katolinen koulujärjestelmä toimii
Yhdysvalloissa on pääasiassa kaksi koulujärjestelmää. Toinen on verotuksella ylläpidettävä valtion koulujärjestelmä. Sen rinnalla sallitaan yksityiskoulujen, sekä uskonnollisten (joita sanotaan usein myös seurakuntakouluiksi) että muiden, olla toiminnassa. Mistä johtuu tällainen erillinen järjestelmä?
Siihen on suuressa määrin vaikuttanut uskonnon alalla esiintyvä pelko. Viime vuosisadalla valtion koulujärjestelmää pidettiin protestanttisuuteen suuntautuvana. Yhdysvaltain yleisissä kouluissa ei ole virallisesti koskaan sallittu opetettavan mitään valtionuskontoa, kuten tapahtuu joissakin maissa. Kuitenkin ajateltiin, että vähemmistöön kuuluvat katoliset lapset joutuisivat valtion kouluissa tekemisiin sellaisten voimien kanssa, jotka ovat ristiriidassa heidän uskonsa kanssa. Siksi Baltimoren kolmas täysivaltainen kirkolliskokous päätti vuonna 1884, että jokaisen seurakunnan läheisyyteen piti perustaa seurakuntakoulu keinoksi vastustaa ”yleiseksi tehdyn uskonnon vahingollisia vaikutuksia”.
Katolisten koulujen opetusohjelma on nykyään todellisuudessa suurelta osaltaan suora kopio valtion koulujen opetusohjelmasta. Siitä huolimatta New Catholic Encyclopedia (1967) myöntää, että yksi piirre, joka on ”kaikkina aikoina ollut ominaista tälle oppikurssille, on uskon totuuksien opettaminen”.
Lähes koko historiansa ajan tämä järjestelmä on ollut tarkan uskonnollisen valvonnan alaisena. Katolinen piispa on kaikkien hiippakuntansa koulujen pää. Hän nimittää tarkastajan, joka työskentelee kiinteässä yhteistoiminnassa hänen kanssaan. Kunkin koulun välitön valvonta on uskottu kuitenkin seurakunnan pastorille ja rehtorille, joka on tavallisesti koulun opettajakunnan jäsen ja kuuluu johonkin uskonnolliseen veljeskuntaan. Uskonnollisten veljeskuntien jäsenet, ”veljet” ja nunnat, ovat suurimmaksi osaksi huolehtineet opettamisestakin. Mutta miksi tämä järjestelmä on nyt vaikeuksissa toimittuaan lähes vuosisadan?
Koulujen sulkemisen pääsyy
Useimmat tarkkailijat näkevät yhdeksi välittömäksi ongelmaksi rahatilanteen. Kunkin koulun toiminnan rahoittamisesta on etupäässä pidetty huolta paikallisen seurakunnan rahastojen ja lukukausimaksujen turvin. Mutta Time-lehden mukaan ”roomalaiskatolinen koulujärjestelmä Yhdysvalloissa on vakavissa, jopa toivottomilta näyttävissä taloudellisissa vaikeuksissa”. – 28.3.1969.
Menot lisääntyvät huimaavasti. Kaikkien koulujen, valtion koulujärjestelmänkin, menot kohoavat uusien rakennusten, uuden kaluston ja opetusvälineistön vuoksi. Opettajien palkat ovat nousseet huomattavasti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Kohoavat kustannukset ovat kuitenkin merkinneet katolisille kouluille vielä suurempaa iskua. Miksi?
Asian ydin on tämä:
”Nunnien katoaminen on pääsyy niihin rahavaikeuksiin, jotka nyt uhkaavat katolista koulujärjestelmää.
”Menot ovat päätä huimaavia kaikissa koulujärjestelmissä, mutta sen lisäksi katoliset ovat menettämässä järjestelmänsä selkärangan – uskonnollisten veljeskuntien antautuneet sisaret ja veljet, jotka tekevät työnsä lähes ilmaiseksi.” -Burlingame (Kalifornia) Advance-Star, 19.12.1970.
Näiden heikosti palkattujen uskonnollisten opettajien rivit harvenevat jatkuvasti. Vuosien 1967 ja 1970 välisenä aikana heidän lukumääränsä laski kaikkiaan 12 prosenttia. Monet ovat lopettaneet mennäkseen naimisiin, kun taas toiset ovat etsineet uusia toiminnan kenttiä. Samaan aikaan valmistuu yhä vähemmän nunna- ja pappisopettajia.
Joissakin tapauksissa osavaltiot ovat kiristäneet opettajiksi aikovien nunnien vaatimuksia. Näyttää myös siltä, että uskonnolliset veljeskunnat ovat alkaneet ohjata enemmän henkilökuntaansa muualle nähtyään kirkon koulujen heikentymisen. Jokainen tällainen toimenpide on merkinnyt vähemmän pienipalkkaisia opettajia. Miten tämä aukko täytetään?
Maallikko-opettajilla. Mutta heille on maksettava kolme neljä kertaa korkeampi palkka kuin nunnalle tai papille. Eikä ole riittänyt, että vain lopettaneiden paikat on täytetty viime vuosina, vaan opettajia on tarvittu enemmän.
Siitä lähtien kun venäläiset lähettivät Sputnikin avaruuteen vuonna 1957 ja Yhdysvaltain kouluissa alettiin sen johdosta kiinnittää enemmän huomiota luonnontieteisiin, on tarvittu enemmän luonnontieteen opettajia. He ovat tarvinneet kalliita laboratorioita. Nykyiset opetusmenetelmät vaativat suurten luokkien jakamista pieniksi – ja kun on enemmän luokkia, tarvitaan enemmän opettajia. Kun kaikki tekijät otetaan huomioon, niin havaitaan, että vain kahden vuoden aikana on katolisen kansakoululaisen kouluttaminen tullut maksamaan keskimäärin kolmanneksen enemmän kuin ennen. Oppikoulukustannukset ovat nousseet neljänneksen. Tämä äkillinen murskaava lisä koulubudjettiin on pakottanut monet koulut sulkemaan ovensa.
Voivatko kaikki seurakunnat varata enemmän rahaa?
Ilmoitusten mukaan seurakuntien varojenkeruukampanjoista ja lahjoituksista saarnat rahat eivät vastaa kohoavia kustannuksia. Vuonna 1970 seurakuntien rahastot peittivät ilmoitusten mukaan vain noin puolet kansakoulujen ja neljänneksen oppikoulujen menoista. Viiden viime vuoden aikana ovat kuitenkin koulumenot kohonneet seitsemänkymmentä senttiä jokaista kuuttatoista senttiä kohti, jonka seurakuntien tulojen sanotaan nousseen.
Vanhempia ei myöskään voida pyytää jatkuvasti maksamaan korkeampia lukukausimaksuja. Yhä lisääntyvässä määrin ottavat varakkaat perheet lapsensa pois kaupunkien seurakuntakouluista ja muuttavat esikaupunkeihin. Kun lukukausimaksuja nostetaan, niin köyhemmät ihmiset joutuvat suorittamaan lisämaksun. Lukukausimaksut ovat tästä syystä korkeammat joissakin köyhissä seurakunnissa kuin rikkaammissa! Sitten kouluja suljetaan, kun köyhempien vanhempien on pakko siirtää lapsensa valtion ylläpitämiin kouluihin.
Katoliset opetusviranomaiset C. A. Koob ja R. Shaw ilmaisivat asian näin:
”Opetus- ja lukukausimaksut sekä lahjoitukset merkitsevät taakkaa erikoisesti sille katolilaisten ryhmälle, joka luonnostaan on kyvyttömin kantamaan sitä.” – S.O.S. for Catholic Schools, 1970, s. 66.
On ymmärrettävää, että kirkonmiehet katselevat koko seurakunnallista rahoitusjärjestelmää epäilevinä. Eräs heistä sanoo:
”Katolisen koulukasvatuksen nykyinen rahoitusjärjestelmä on uskomattoman vanhentunut, ajastaan jäljessä oleva ja tehoton.” – Jesuiitta Neil G. McCluskey, Catholic Education Faces Its Future, 1969, s. 264.
Asiaan liittyy muutakin kuin raha
Ongelma tunkeutuu kuitenkin raha-asioita syvemmälle. Muut tekijät pahentavat rahatilannetta.
Ensinnäkään kirkolla ei ole enää niin voimakasta kannatusta kuin sillä on aikaisemmin ollut. Vatikaanin toista kirkolliskokousta seuranneet kiistat ovat tehneet jotkut varovaisiksi kirkon ja sen koulujen suhteen. Niinpä monet vanhemmat eivät enää lähetä lapsiaan noihin kouluihin.
Vaikuttaa myös siltä, että näiden koulujen pitämiselle ei ole enää pätevää syytä. Aikaisempina vuosina ovat katolilaisuuden vastaiset tunteet voineet olla voimakkaita, mutta vuonna 1960 valittiin katolinen John F. Kennedy Yhdysvaltain presidentiksi. Ennakkoluulo oli ilmeisesti suuressa määrin hävinnyt. Niinpä vanhemmat päättelevät, ettei heillä ole syytä panna lapsiaan seurakuntakouluihin ja maksaa kaksi kertaa enemmän, kun heitä kuitenkin verotetaan valtion koulujen ylläpitämistä varten.
Näillä kouluilla ei ole myöskään selvää johtoa. Koob ja Shaw tunnustivatkin tämän asian:
”Vaikka me saisimme äkkiä käyttöömme suuria ylimääräisiä rahasummia, niin kaikki katoliseen koulutukseen liittyvät ongelmat eivät silti taianomaisesti häviäisi. Raha . . . [ei] poistaisi kysymystä päämääristä ja etuoikeuksista.” – s. 61.
Toisin sanoen: Jos rahaa olisi käytettävissä, kuka sitä käyttäisi ja miten sitä käytettäisiin? Korostaisiko katolinen koulu kaupunkien köyhien palvelemista ja rodullisen epätasapainon poistamista? Vai siirtyisikö se esikaupunkeihin? Kuka päättäisi opetusohjelmasta?
Näitä seikkoja on koetettu selvittää, mutta yksimielisyyttä on kovin vähän. Niinpä nämä kirkonmiehet sanovat myös:
”Vaikka käsitys kirkon yhtenäisyydestä on sitkeässä, niin kokonainen äänten kuoro ’puhuu’ nykyään katolisen koulutuksen puolesta, ja usein kukin näyttää sanovan jotain erilaista.” – s. 26.
Noihin ”ääniin” kuuluvat piispat ja pastorit, joilla useinkaan ei ole mitään valmennusta opetuksen alalla, vaikka he ovat vastuussa kouluista.
Viime vuosina ovat myös ”opetuslautakunnat” puhuneet katolisen koulutuksen puolesta. Nämä lautakunnat koettavat etupäässä saada seurakunnan tai hiippakunnan kokeneet maallikot työskentelemään pastorin tai piispan kanssa. Tämä yhteistyö ei ole kuitenkaan aikaansaanut selvää johtoa. Katolinen Commonweal-lehti sanoo noista lautakunnista 3.4.1970 seuraavaa:
”Vaikuttaa siltä kuin paljon puhutut koululautakunnat olisivat olleet jokseenkin tehottomia etuoikeuksien perusteellisessa muuttamisessa. Koululautakunnat lisääntyvät; toiminnan aloitteet vaikuttavat yhtä tutkimattomilta kuin yleensä. Lautakunnilla ei ole todellisuudessa kovinkaan suurta arvovaltaa.”
Nämä tekijät vaikeuttavat rahakriisiä. Jotkut väittävät kuitenkin, etteivät koulujen ongelmat ole niin vakavia kuin lehtitiedoista voisi päätellä.
Ovatko lakkauttamiset vain yhdistämistä?
Jotkut sanovat, että lakkauttamiset ovat vain yhdistämistä, koulujen yhteen sulauttamista. Kun kymmenen koulua oli suljettu Buffalossa New Yorkissa, eräs edustaja sanoi: ”Me suljemme rakennuksia, emme kouluja. Se on yhdistämistä. Toiset katoliset koulut voivat ottaa vastaan kaikki oppilaat.” Joissakin tapauksissa tämä pitää paikkansa, mutta useimmiten ei. Ajatelkaamme esimerkiksi Puebloa Coloradossa.
Pueblossa ei tapahtunut mitään koulujen yhteen sulauttamista, kun kaikki kaksitoista katolista koulua suljettiin ja yli 2600 oppilaan odotettiin käyttävän valtion koulujärjestelmää. Yhdistäminen on poikkeus, ei sääntö.
Entä tulevaisuus?
Raha jää välittömäksi ongelmaksi. Mistä vastaisuudessa saadaan rahaa?
Kirkonmiehet ovat toivoneet sitä saatavan pääasiallisesti liittovaltiolta ja osavaltioitten hallituksilta. Ne ovat jo varanneet jonkin verran apua. Vuonna 1965 liittovaltio sääti kansa- ja oppikouluja koskevan lain, jonka perusteella se myöntää varoja sekä valtion että yksityisissä kouluissa käyvien, vähävaraisten perheitten lasten auttamiseksi.
Jotkut osavaltiot ovat varanneet ilmaisen bussikuljetuksen, ei-uskonnollisia oppikirjoja ja jonkin verran palkka-avustuksia seurakuntakouluille. Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi kuitenkin 28.6.1971 tekemässään päätöksessä, että monet sellaiset osavaltioitten toimenpiteet ovat perustuslain vastaisia. Tulevissa oikeudenkäynneissä nähdään, hyväksytäänkö mitään näistä osavaltioitten ohjelmista.
Katolisten koulujen sulkemiset ovat joka tapauksessa enemmän kuin taloudellinen ongelma. Kyseessä on pikemminkin jälleen eräs osoitus siitä lisääntyvästä välinpitämättömyydestä, jota monet katolilaiset tuntevat kirkkoaan ja sen laitoksia kohtaan.