Mitä jotkut jesuiitat ajattelevat kirkostaan
NIMI ”jesuiitta” tulee latinalaisesta ’Jeesusta’ merkitsevästä sanasta Jesuita. Se oli alun perin pilkkanimi, jonka espanjalaisen roomalaiskatolisen sotilaan Ignatius Loyolan vuonna 1534 perustaman järjestön jäsenten arvostelijat antoivat heille.
Sitä kutsuttiin ensiksi ”Jeesuksen komppaniaksi”, nyt sitä kutsutaan ”Jeesuksen seuraksi”, ja se on roomalaiskatolisen kirkon suurin ja voimakkain uskonnollinen veljeskunta. Maailmassa on nykyään yli 34000 jesuiittaa, joista noin 8000 asuu Yhdysvalloissa.
Vaikka jesuiittoja ei nimenomaisesti järjestetty ehkäisemään 16. vuosisadan protestanttista uskonpuhdistusta, niin he osoittautuivat tehokkaimmaksi välikappaleeksi, mikä heidän kirkollaan oli juuri sen tekemiseen. Mutta heidän menetelmänsä ja intonsa olivat sellaisia, että monet Euroopan ja Amerikkojen hallitukset julistivat heidät kiellon alaisiksi. Jopa paavikin suostuteltiin vuonna 1773 julistamaan pannaan heidän järjestönsä. Pannan oletettiin pysyvän ”ikuisesti”, mutta vuonna 1814 eräs myöhempi paavi peruutti pannajulistuksen.
Vuonna 1964 jesuiittoja pyydettiin lähtemään Haitista ”maan sisäisen rauhan ja alueellisen eheyden säilyttämiseksi”. Nykyään jesuiitat ovat Yhdysvalloissa johtavia asevelvollisuuskutsuntojen vastustajia. Esimerkiksi Berriganin veljekset kärsivät vankeusrangaistusta asevelvollisuuskortistojen tuhoamisesta. Heitä pidetään arvostettuina jesuiittoina.
Jesuiittakoulutus
Opettaminen on kauan ollut jesuiittojen suosima ura. Suunnilleen kaksi kolmannesta Yhdysvaltain jesuiitoista on joko opettajina katolisissa oppi- ja korkeakouluissa tai on valmistumassa opettajiksi.
Jesuiitaksi valmistuminen vaati ennen tavallisesti viidentoista vuoden valmentautumisen oppikoulun jälkeen. Mutta nykyään se kestää muutamia vuosia vähemmän, vaikka yksittäiset tapaukset vaihtelevat. Ja tällä hetkellä jesuiitoilla on 220 korkeakoulua ympäri maailman, joiden joukossa on tunnettu Georgetown-yliopisto Washingtonissa (D.C.) Yhdysvalloissa ja Fordhamin yliopisto New Yorkin kaupungissa.
Mitä tarkoitusta varten sellaista valmennusta annetaan? Fulton J. Sheenin mukaan, joka on katolinen asiantuntija mutta ei jesuiitta, ”jesuiitat työskentelevät Jumalan kunniaksi, puolustavat roomalaiskatolista uskoa harhaoppia vastaan, suorittavat lähetystyötä ja opettavat nuoria”. Kuten muihinkin roomalaiskatolisiin uskonnollisiin veljeskuntiin kuuluvat, jesuiitat vannovat pysyvänsä siveinä, köyhinä ja kuuliaisina.
Kasvatus tottelevaisuuteen on kauan ollut jesuiittojen vaatimus. Loyola teroitti seuraajiensa mieleen ”sokean”, ts. ehdottoman, empimättömän kuuliaisuuden periaatetta ja sanoi: ”Jokaisen tulee vakuuttua siitä, että niiden, jotka elävät kuuliaisina, tulee sallia Jumalan kaitselmuksen heidän johtajiensa kautta johtaa ja hallita heitä ikään kuin he olisivat kuollut ruumis, joka sallii itseään kannettavan mihin suuntaan tahansa ja kohdeltavan millä tavoin tahansa.”
Sellaisen kasvatuksen vuoksi jesuiitat olivat uskonnollisen suvaitsemattomuuden eturintamassa ja kutsuivat kaikkea, mikä erosi roomalaiskatolisuudesta, ”kerettiläisyydeksi”. He juurruttivat tätä suvaitsemattomuutta toisiin. He esimerkiksi valmensivat Ferdinand II:n, Pyhän Rooman valtakunnan keisarin, niin hyvin, että hän päätti pyyhkiä pois uskonpuhdistuksen hedelmät. Hänen toimintansa osaltaan aiheuttivat kolmikymmenvuotisen sodan, sarjan taisteluita Euroopan protestanttien ja katolilaisten välillä vuosina 1618–1648. Ferdinandille jesuiitan ääni oli Jumalan ääni. Hän sanoi mieluummin hallitsevansa autiomaata kuin protestantteja.
’Uudet’ jesuiitat
Mutta vaikka jesuiittoja onkin valmennettu kuuliaisuuteen, juuri tämä tunnuspiirre on alkamassa hävitä. Enää ei ole vain yhdenlaisia jesuiittoja, jotka ovat samaa mieltä täysin kuuliaisina kirkolle.
Amerikassa ja epäilemättä muissakin maissa voitaisiin sanoa olevan pohjimmiltaan kolmenlaisia jesuiittoja: vanhemmat konservatiivit, uudemmat nuoret radikaalit ja näiden välissä olevat. Nämä eroavat toisistaan siinä määrin, että eräs heistä sanoi nykyään olevan yhtä vaikea määritellä jesuiittaa kuin määritellä juutalaista. Tämä selittää osaltaan sen, miksi paavi Paavali muutamia vuosia sitten nuhteli jesuiittoja ja miksi heidän kenraalinsa myönsi, että jotkut heistä olivat ”ylittäneet sen, mikä oli sopivaa”.
Nämä erimielisyydet ovat johtaneet siihen, että monet jesuiitat ovat tulleet epävarmoiksi itsensä ja elämäntehtävänsä suhteen. Heidän nykyinen kenraalinsa Arrupe jopa myönsi: ”Pelkään, että meillä on ehkä vähän tai ei mitään tarjottavana tälle maailmalle, vähän sellaista sanottavaa tai tehtävää, mikä tekisi olemassaolomme jesuiittoina aiheelliseksi. Pelkään, että me ehkä toistamme eilispäivän vastaukset huomispäivän ongelmiin, puhumme tavalla, jota ihmiset eivät enää ymmärrä, puhumme kieltä, joka ei puhuttele elävien ihmisten sydäntä.”
Mutta yhdestä asiasta monet uudet jesuiitat ovat varmoja: he eivät ole sokean tottelevaisia sääntökokoelmalle. Vuonna 1966 papiksi vihitty jesuiitta John L’Heureau kirjoittaa vuoden 1969 marraskuun Atlantic-lehdessä: ”Koskaan ei herää kysymystä tottelevaisuudesta tai tottelemattomuudesta.” Tämän välinpitämättömyyden hengen sanotaan olevan ”äärimmäisen hämäännyttävä” heidän esimiehilleen.
Jesuiitta L’Heureau sanoi myös: ”Uusi amerikkalainen jesuiitta toimii neuvotellen omantuntonsa ja ystäviensä kanssa; hänelle ei ole tärkeää se, miten hänen esimiehensä suhtautuu asiaan.” Hän sanoi näistä jesuiitoista: ”He ovat poikkeuksetta miehiä, jotka ovat asettaneet kyseenalaiseksi kaiken olemassa olevan arvovallan ja havainneet sen puutteelliseksi; eivätkä he samanaikaisesti ole löytäneet mitään riittävää korviketta sille.” Mikä vaikea pulma!
Heidän mielialaansa kuvastaa hyvin lausunto, jonka eräs heistä esitti sen johdosta, mitä paavi oli sanonut erimielisistä papeista ja kirkon jakaumista. Tämä jesuiitta sanoi: ”Paavi tarkoittaa, että Jumalan nimeen meidän kaikkien olisi parempi alistua muutamien konservatiivisten Rooman kardinaalien ajatteluun. Hän ei ymmärrä, että Kristuksen kirkko on paljon laajempi kuin pelkkä hierarkkinen kirkko, ja pelkäänpä, että olen uskollinen Kristukselle, jos minun on valittava jommankumman välillä.”
Nämä nuoret jesuiitat eivät ainoastaan puhu tällä tavoin, he myös toimivat riippumattomasti. Niinpä kaksi heistä kieltäytyi kardinaali Cooken ”rauhan suudelmasta”, kun heidät vihittiin papeiksi, koska hän on Yhdysvaltain sotavoimien sotilaspappi. Noiden jesuiittojen mielestä tällainen tehtävä ei sovi katoliselle piispalle.
Neljäkymmentäviisi espanjalaista jesuiittaa kieltäytyi tapaamasta johtajaansa, kenraali Arrupea, kun hän vieraili heidän kaupungissaan Barcelonassa. Miksi? Koska hän oli aikaisemmin tavannut Francon, joka heidän mukaansa edustaa hallitusjärjestelmää, joka ”teeskentelee olevansa katolinen samalla kun se tallaa maahan useimmat kristilliset periaatteet”.
Vanhemmatkin jesuiitat kiihdyksissä
Nuoremmat jesuiitat, etupäässä 30-vuotiaat tai sitä nuoremmat, eivät ole ainoita, jotka suhtautuvat nykyään kirkkoonsa kriittisesti. Jotkut vanhemmatkin jesuiitat, jopa kuusissakymmenissään olevat, asennoituvat kirkkoon kriittisesti.
Yksi näistä on 65-vuotias Karl Rahner, jota jotkut jesuiitat pitävät ”aikamme suurimpana teologina”. Tämä saksalainen teologi antaa jatkuvasti lausuntoja, joista monet konservatiiviset roomalaiskatoliset papit ovat eri mieltä. Huumorintajuisesti hän puolustaa kirkkoaan koskevaa arvosteluaan huomauttamalla: ”Ei veistä voi ikuisesti teroittaa, sillä on leikattava jotakin silloin tällöin.”
Rahner on sitä mieltä, että katolisten ”teologien tulisi ajatella paljon enemmän kuin he ajattelevat sitä, että kirkko ja sen teologia on ollut melkoisesti väärässä ja on varmasti vieläkin. Näitä tosiasioita ei voida sivuuttaa. Tämä erehtyminen . . . koskettaa elämän monia tahoja; ja se koskettaa tärkeällä tavalla kristittyjen todellista elämää. Ja tämä erehtyminen on myös yhteydessä kirkon totuudellisuuden ja oppien kanssa paljon enemmän kuin ajatellaankaan.”
Jesuiitta Rahneria on jopa syytetty siitä, että hän kutsuu Jeesusta Kristusta Herraksi ja Pelastajaksi, mutta kieltäytyy kutsumasta häntä Jumalaksi, kuten häntä kirkon virallisen opin mukaan kutsutaan. Hän on myös väittänyt vääräksi tapaa viettää messua niin usein sekä veloittaa eri tavalla hiljaisesta, laulu- ja juhlallisesta messusta. Hän on lisäksi sanonut, että siitä, mikä on roomalaiskatolinen käsitys avioliitosta ja avioerosta, lapsikasteesta ja pappien selibaatista, tulisi keskustella.
Jesuiitan arviointi paavinvallasta
On myös kiinnostavaa panna merkille, mitä 61-vuotias Notre Damen teologian professori, jesuiitta John L. McKenzie sanoo kirkostaan. Hän aloittaa tunnustamalla, että ”roomalaiskatolisuus on ehkä koko historiansa kriittisimmässä vaiheessa” ja että se ”on kohtaamassa arvovallan kriisin ja uskon kriisin”.
Vastoin kirkon virallista oppia jesuiitta McKenzie sanoo, että roomalaiskatolisuus alkoi neljännellä vuosisadalla ”Konstantinuksen kääntymyksestä”. Hän sanoo, että ”tarkasti ottaen apostolit eivät jättäneet jälkeensä keitään seuraajia” ja että ”kirkon arvovallan periytymisen koko ketjulle ei ole historiallisia todisteita”. Hän huomauttaa, että paavin arvovaltaa ei voida puolustaa viittaamalla Pietarin asemaan Raamatussa.
Tullessaan tarkastelussaan roomalaiskatolisuuden historian kymmenennelle vuosisadalle McKenzie sanoo, että Rooman paavinistuin koki yhden historiansa ankarimmista moraalisista romahduksista. Hän sanoo: ”Arvottomien miesten johdossa olevan paavinhovin turmelus lähentelee uskomatonta. . . . seikkailijat ja rikolliset, jotka valittiin paavinvirkaan, eivät olleet lainkaan kiinnostuneita minkäänlaisen hengellisen johtoaseman vahvistamisesta.”
Huomautettuaan toisten paavien törkeistä virheistä hän kuvailee paavinvaltaa ja vertaa kuuriaa poliittisen hallituksen ministeriöön. Siinä ei kuitenkaan ole rahaministerin virkaa. McKenzie selittää, että ”tämä osa paavin hallintorakennelmasta on hyvin salattu. . . . Varojen [jotka hän kuvailee ”suunnattomiksi”] lähdettä ja niiden sijoituksia ei tiedetä.” Miksei? Koska ”paavi ei ole vastuussa millekään ihmisauktoriteetille” hengellisissä eikä maallisissakaan asioissa.
Kardinaaleista ja piispoista
Kardinaalikollegiosta, jota voitaisiin verrata senaattiin, McKenzie huomauttaa: ”Kollegion historia osoittaa, että se on ollut avoin turmiollisimman laatuisille poliittisille vaikutuksille.” Uutta paavia valitessaan se on toisinaan tehnyt ratkaisuja, joita ”ei voi selittää”.
Tämä jesuiitta huomauttaa myös, että yli puolet kirkon kardinaaleista on italialaisia, mutta ”Italia ei muodosta puoltakaan roomalaiskatolisesta kirkosta”. Tämä viittaa siihen, että kardinaalien nimityksiä ei todellisuudessa tehdä hengellisten edellytysten perusteella. Minkä perusteella sitten? Hän vastaa: ”Tavallisesti nimitys merkitsee sitä, että kardinaalilla on henkilökohtaisia ystäviä ja henkilökohtaista vaikutusvaltaa korkeissa piireissä Roomassa. Hyvin usein se merkitsee henkilökohtaista ystävyyttä paavin kanssa.”
Valistuneita raamatuntutkijoita kiinnostaa erityisesti McKenzien lausunto, jonka mukaan ”piispoja, sellaisena kuin kirkko historiallisesti on heidät tuntenut, ei esiinny Uudessa testamentissa. . . . Kirkoissa ei ilmene korkeimman paikallisen vallan uskomista yhdelle ihmiselle.” Tämä on johtanut siihen, että kunnianhimoiset miehet ovat käyttäneet häikäilemätöntä taktiikkaa sellaisen vallan saamiseksi. Jesuiitta sanoo: ”Tulisi sanoa suoraan, että pappien kunnianhimo on kauan ollut ja on yksi roomalaiskatolisuuden suurimmista ongelmista.”
Muita havaintoja
Lisäksi tämä teologi sattuvasti sanoo, ettei ”pappeutta sellaisena kuin me sen tunnemme esiinny Uudessa testamentissa”. Hän sanoo, ettei Raamattu tue roomalaiskatolisessa kirkossa käytössä olevaa jakoa pappeihin ja maallikkoihin.
Pakolliselle selibaatille ei myöskään löydy tukea Jumalan sanasta. McKenzie sanoo: ”On tunnustettava, ettei selibaattia suositella Uudessa testamentissa muuna kuin vaihtoehtona . . . Alueilla, missä monet [papit] eivät elä naimattomina, selibaattisäännös saattaa näyttää vain pelkältä suunnattomalta ulkokultaisuudelta. On vaikea keksiä, mitä arvokasta sellainen instituutio säilyttäisi.” Hän huomauttaa myös, että ”joidenkuiden mielestä sellainen mahdollisuus, että papit tekevät aviorikoksen tai ottavat avioeron, aiheuttaisi suuren skandaalin; vaikeasti selville saatavista syistä he eivät huomaa samaa skandaalin mahdollisuutta siinä, että papit pitävät vihkimätöntä vaimoa”.
Muista kirkon opetuksista hän sanoo: ”Pitkälle menneisyyteen ulottuvan tutkimuksen perusteella on myönnettävä, että Rooman kirkolla on ollut enemmän huonoa kuin hyvää teologiaa.” Hänen tästä antamansa esimerkki on lapsikaste. Ei ainoastaan Uusi testamentti vaan myös vanhan ajan kirkon opettajien todistukset ”edellyttävät aikuisia ehdokkaita” eivätkä pienokaisia kastettaviksi. Pelkästään leivän käyttäminen messussa on myös epäraamatullista: ”Kukaan Rooman teologeista ei voi kieltää, että molempien lajien [leivän ja viinin] saaminen on alkuperäinen merkki.”
Jesuiitta McKenzie sanoo, että kirkon teorian mukaan ’ihminen on yhtä lailla tuomittu helvettiin murhasta kuin siitäkin, ettei hän käy messussa sunnuntaina’. Ja tässä yhteydessä hän mainitsee erään toisen katolilaisen kirjoittaneen, että kirkko olisi ollut ”paljon enemmän huolissaan, jos Yhdysvaltain sotavoimat olisivat pudottaneet Hirošimaan syntyvyyden säännöstelyä käsitteleviä ohjelehtisiä ja ehkäisyvälineitä kuin se oli, kun ne pudottivat sinne pommin, joka vaati 70000 ihmishenkeä”.
Kun siis roomalaiskatolisen kirkon valiojoukko, jesuiitat, ilmaisevat ajatuksiaan tällä tavoin, niin onko ihme, että katolilaisten keskuudessa vallitsee kriisitila? Niille, jotka ovat perehtyneet Raamattuunsa, se tuo mieleen Jeesuksen Kristuksen sanat, kun hän sanoi, että ”jos jokin talo riitautuu itsensä kanssa, ei se talo voi pysyä pystyssä”. (Mark. 3:25) Koska Jehova Jumala on etukäteen varoittanut, että hän tulee järkyttämään kaikkea, niin että vain se, mikä on lujalla perustalla, jää jäljelle, niin minkä puolelle meidän tulee asennoitua? Hänen Sanansa kertoo meille, että vain Jumalan valtakunta, hänen vanhurskas hallituksensa, joka on hänen Poikansa käsissä, osoittautuu kestäväksi. Asennoidu nyt omaksi ikuiseksi hyvinvoinniksesi niiden puolelle, jotka uskollisesti kannattavat ja julistavat tuota valtakuntaa. – Hagg. 2:6, 7; Hepr. 12:26, 27.