Jesuiitta löytää totuuden
Kertonut Julio Iniesta García
MITÄ sana ”jesuiitta” tuo mieleesi? Monet ihmiset reagoivat siihen heti, ja heidän suhtautumisensa vaihtelee syvästä kunnioituksesta äärimmäiseen halveksuntaan. Katolilaiset pitävät jesuiittoja yleensä erittäin kurinalaisena ryhmänä, joka koostuu opettajina toimivista papeista ja lähetystyöntekijöistä. Monet ei-katolilaiset yhtyvät joidenkin sanakirjojen määritelmään jesuiitasta: ”Kavala, tekopyhä, keinoista piittaamaton ihminen”.
Toimin Jeesuksen seuran, joka yleisemmin tunnetaan jesuiittaveljeskunnan nimellä, virkaanvihittynä pappina vuoden 1977 marraskuuhun asti. Sitten lopetin. Ehkä haluaisit tietää, miksi minusta tuli jesuiitta ja mikä sai minut luopumaan papinvirastani 25 vuoden jälkeen.
Nuoruusvuodet katolisessa Espanjassa
Synnyin vuoden 1918 keväällä perheeni kolmantena lapsena, ja minun jälkeeni perheeseeni syntyi vielä seitsemän lasta. Isäni omisti Nigeria-nimisen anniskeluravintolan Murcian kaupungissa Kaakkois-Espanjassa. Useimpien siihen aikaan eläneitten espanjalaisten tavoin sain normaalin katolilaisuuteen perustuvan uskonnollisen kasvatuksen: sunnuntaisin kävin messussa, perjantaisin ripittäytymässä, jne.
Olin nuorena hengellisesti levoton ja halusin kiihkeästi palvella Jumalaa ja lähimmäisiäni. Sen vuoksi päätin liittyä Pyhän Marian seuran Murcian seurakuntaan. Sen muodosti joukko jesuiittojen alaisuudessa toimivia nuoria ihmisiä, joista useimmat opiskelivat yliopistossa tai oppikoulussa. Minut nimitettiin lähetystyöntekijöitten edustajaksi, ja minussa syttyi kiihkeä halu päästä palvelemaan katolisena lähetyssaarnaajana. Pian sen jälkeen Espanjan sisällissodan aiheuttamat katkerat kokemukset saivat minut entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että minun tuli palvella Jumalaa ja lähimmäisiäni.
Omantunnonsyistä kieltäytyminen johtaa vangitsemiseen
Vuonna 1936 syttyi Espanjan sisällissota. Olin 18-vuotias ja minut kutsuttiin puolustamaan hallitusta, jota pidin ateistisena. En mennyt kutsuntoihin, koska mielestäni oli epäinhimillistä nostaa asetta katolisia veljiäni vastaan. Tämä johti siihen, että minut pidätettiin ja tuomittiin myöhemmin 20 vuodeksi pakkotyöhön. Edessäni oli siis 18-vuotiaana ikuisuudelta näyttänyt vankeusrangaistus. Muutaman kuukauden kuluttua minut siirrettiin pakkotyöleirille, joka sijaitsi Pablo de los Montesissa Toledon maakunnassa Keski-Espanjassa.
Olin ollut siellä puolitoista vuotta puoliksi nälkiintyneenä ja jatkuvan kuolemanuhan alaisena, kun Francon joukot saivat voiton, ja meidät vapautettiin. Suuresti huojentuneena palasin kotiini Murciaan.
Olin kärsinyt monenlaista ja nähnyt myös toisten kärsivän, mutta en ollut lakannut uskomasta Jumalaan. Koska maailmassa oli niin paljon kaikenlaista pahaa, halusin entistä kiihkeämmin palvella lähetystyöntekijänä. Koska olin ollut yhteydessä jesuiittoihin, otin tavoitteekseni tulla sellaiseksi, että minut voitaisiin hyväksyä tuon veljeskunnan jäseneksi. Tuota päämäärää ei ollut helppo saavuttaa. Jesuiittojen säännöt vaativat tottelevaisuus-, köyhyys- ja siveyslupauksen antamista. Lupauduin elämään selibaatissa, vaikka minulla oli samat halut kuin jokaisella nuorella miehellä. Ennen kaikkea halusin kuitenkin palvella Jumalaa ja olla lähetystyöntekijä.
Ankara valmennus jesuiitaksi
Vuoden 1947 aikana jesuiittapapit panivat minut erilaisiin tottelevaisuus- ja nöyryyskokeisiin nähdäkseen, voitaisiinko minut kelpuuttaa noviisiksi. Suureksi ilokseni minut hyväksyttiin, ja saatoin perehtyä Jeesuksen seuran kurinalaiseen elämään. Lähes 30-vuotiaana olin vihdoinkin tulossa lähetyssaarnaajaksi. Edessäni oli kuitenkin vielä 12 vuotta kovaa opiskelua ja ankaria, luonnetta tutkivia kokeita.
Kahden ensimmäisen kokelasvuoteni aikana jouduin esimerkiksi tekemään tavoitteeni kannalta toisarvoisia töitä, esimerkiksi pesemään lattioita ja puhdistamaan käymälöitä. Muistan erään kerran, kun olin juuri saanut pestyä lattian puhtaaksi, ja muuan ”veli” tuli tarkastamaan työtäni. Koetellakseen nöyryyttäni ja tottelevaisuuttani hän potkaisi tahallaan likaista vettä sisältäneen ämpärin nurin, jotta minun olisi pakko tehdä koko työ uudelleen.
Vietin kuukauden käymällä eri kylissä erään toisen kokelaan kanssa, ja me elätimme itsemme saamillamme almuilla. Yksi kuukausi oli myös varattu tarttuvia tauteja sairastavien ihmisten parissa työskentelemiseen.
Vuonna 1949 aloitin opinnot seminaareissa San Cugat del Vallésissa Barcelonassa Espanjassa ja Buenos Airesissa Argentiinassa. Opintoihini kuului oppikursseja filosofiasta, psykologiasta, teologiasta, etiikasta ja papinvirasta. Siihen aikaan sain ensimmäisen määräykseni lähetystyöhön ja menin opettajaksi Pyhän Calixtuksen kouluun La Paziin Boliviaan.
29. heinäkuuta 1957, jolloin olin 39-vuotias, koitti vihdoin se kauan odottamani päivä, jona minut vihittiin jesuiittapapiksi. Hiippakunnan piispan läsnäollessa kumarruin sitten alamaisuuden ja tottelevaisuuden osoitukseksi kasvoilleni maahan San Cugat del Vallésin teologisen tiedekunnan kirkossa.
Palasin Boliviaan, jossa halusin työskennellä köyhien ihmisten parissa, ja minut nimitettiin seurakunnan papiksi korkealla Andien vuoristossa sijaitsevaan Uncían kaivosyhteisöön. Myöhemmin palvelin Cochabambassa Santa Vera-Cruzin seurakunnan pappina. Tehtäviini kuului opetustyö, ja saatoin olla mukana seitsemän ala-asteen ja joidenkin keskiasteen koulujen perustamisessa köyhälle väestölle. Vuonna 1972 sain jälleen määräyksen uuteen paikkaan, joka tällä kertaa oli San Miguelin seurakunta Sucren kaupungissa.
Ensimmäiset epäilykseni
Työskennellessäni köyhien seurakuntien keskuudessa Boliviassa mieleeni heräsi epäilyksiä. Aluksi nuo epäilykset eivät kohdistuneet kirkkoon vaan sen edustajiin. Minun täytyi esimerkiksi joka kuukausi antaa paikalliselle piispalle määrätyn prosenttiluvun suuruinen osuus keräyksistä ja maksuista, joita oli saatu erikoismessuista, häistä, hautajaisista yms. Koska seurakuntani oli köyhä, piispan osuus ei ollut koskaan kovin suuri. Hänen käytöksensä loukkasi minua syvästi, sillä hänellä oli tapana avata kirjekuori ja sanoa halveksivasti: ”Tämän surkean summanko te tuotte minulle?” Ilmeisesti ’lesken kaksi ropoa’ eivät merkinneet hänelle mitään. – Luukas 21:1–4, Kirkkoraamattu.
En halunnut ottaa seurakuntalaisiltani rahaa niistä kirkollisista palveluksista, joita suoritin heille, ja se herätti närkästystä. Tiesin hyvin, mitä olin lukenut evankeliumeista: ”Ilmaiseksi olette saaneet, ilmaiseksi antakaa.” (Matteus 10:8) Minulle kuitenkin kerrottiin, ettei tätä kapinallista menettelyä sallittaisi, jotteivät muissa seurakunnissa toimivien ”pappistoverieni edut joutuisi vaaraan”.
Lisäksi minua häiritsi se seikka, että johtava papisto hyväksyi niin auliisti paikallisten ihmisten pakanalliset käsitykset ja tavat ja salli niiden harjoittamisen. Ne liittyivät yleensä Cristo de la Vera-Cruzin (aidon ristin Kristuksen), seurakuntani kirkon pyhimyksen kuvan, palvontaan. Monissa tapauksissa tuo palvonta oli suoranainen osoitus demonisesta fanaattisuudesta. Näihin uskonnollisiin juhliin liittyi myös usein juopottelu, mutta yksikään virallinen ääni ei noussut vastustamaan näitä pakanallisia juominkeja.
Toimittuani viisi vuotta Sucressa pyysin päästä käymään sairaan isäni luona Espanjassa. Kuvitelkaa, miten hämmästynyt olin saadessani Barcelonaan saavuttuani tietää, että sisareni, Lola (Dolores) ja Angelita (Angeles), tutkivat Raamattua Jehovan todistajat -nimisten kristittyjen kanssa. Varsinkin Lolassa tapahtunut muutos teki minuun vaikutuksen, sillä hän ei ollut koskaan osoittanut kovinkaan suurta kiinnostusta hengellisiä asioita kohtaan, ja nyt hän kuitenkin tutki Raamattua. Koska en ollut tavannut Jehovan todistajia Boliviassa, päätin tutkia heidän oppejaan. Sisareni antoivat minulle pienen kirjan ”Varmistautukaa kaikesta; pitäkää kiinni siitä, mikä on oivallista”, jonka luin heti. Yllätyin myönteisesti huomatessani, että Jehovan todistajat perustivat käsityksensä täysin Raamattuun. Nuoruudestani lähtien olin aina kunnioittanut tuota kirjaa, enkä sen vuoksi ollut käyttänyt päivittäisen mietiskelyni lähtökohtana kirkkoisien kirjoituksia enkä ”pyhimysten” elämäkertoja, vaan Raamattua.
Katolinen teologiani kohtaa haasteen
Sitten halusin tarkkailla Jehovan todistajien toimintaa nähdäkseni, elivätkö he saarnaamansa opetuksen mukaan. Sisareni kutsuivat minut valtakunnansaliin, jossa paikkakunnan Jehovan todistajat pitivät kokouksiaan. Menin tuohon ensimmäiseen kokoukseeni täynnä uteliaisuutta ja mielessäni melkoisesti epäilyksiä. Mutta kokemukseni oli erittäin myönteinen. Se, että näin noiden vaatimattomien miesten, naisten ja lasten pyrkivän ennen kaikkea tekemään Jumalan tahdon, teki minuun syvän vaikutuksen. Näin nyt omin silmin sen, mitä en ollut onnistunut muodostamaan Boliviassa: aitojen kristittyjen ryhmän. Sen täytyi todellakin olla pyhän hengen ansiota.
Vaikka olinkin samaa mieltä monien heidän kirjassaan esitettyjen ajatusten kanssa, siinä oli myös useita opetuksia, joita en voinut hyväksyä. Minut esiteltiin eräälle seurakunnan vanhimmalle, Enrique Lleidalle, joka oli siihen aikaan viisissäkymmenissä ja työskenteli eräässä kemian tehtaassa. Muistan keskustelleeni hänen kanssaan kauan hänen autossaan ja esittäneeni hänelle tärkeimmät Jehovan todistajien opetuksia koskevat vastaväitteeni. Olin vakuuttunut siitä, että Kristus oli ruumiillisesti läsnä messun yhteydessä tarjotussa ehtoollisleivässä, ja uskoin myös, että sieluni menisi Kristuksen luo, joka myös oli Jumala. Jehovan todistajat eivät uskoneet samoin, eivätkä minun epäilykseni hälvenneet yhden keskustelun aikana. Siihen aikaan isäni kuitenkin kuoli, ja minä palasin Boliviaan.
Bolivialaiset Jehovan todistajat käyvät luonani
Sain omasta pyynnöstäni jälleen siirron, ja minut lähetettiin takaisin Santa Vera-Cruzin seurakuntaan Cochabambaan. Siellä päätin uudelleen etsiä totuutta ja ’varmistautua kaikesta’, jotten menisi harhaan. (1. Tessalonikalaisille 5:21) Luokseni tuli kaksi vaatimatonta bolivialaista Jehovan todistajaa. He olivat Ginés Navarro, Kataloniasta kotoisin oleva espanjalainen, ja Ariel Araoz, joka oli syntyperäinen bolivialainen. Heidän vaatimattomuutensa ja luja vakaumuksensa tekivät minuun vaikutuksen. Arvostin sitä, etteivät he yrittäneet saada minua mukaan kiihkeään väittelyyn. Sen sijaan vaihdoimme vilpittömästi ajatuksia.
Toimin ahkerasti seurakunnassani, mutta minulle järjestettiin siitä huolimatta mahdollisuus tutkia Raamattua järjestelmällisesti kirjan ”Varmistautukaa kaikesta; pitäkää kiinni siitä, mikä on oivallista” avulla. Useina iltoina suuntasin messun jälkeen kulkuni kohti valtakunnansalia, jossa nautin Jumalan sanan kuulemisesta ja Vartiotornin tutkimisesta.
Katolinen oppi ja Raamatun opetukset vastakkain
Minun oli erittäin helppo hylätä mm. kuolematonta sielua koskevat opetukset ja kaikki siihen liittyvät seikat (kidutus helvetin tulessa, kiirastuli, limbus jne.). Eräs hyvin selkeä raamatunjae auttoi minua siinä. Tuo jae oli 1. Mooseksen kirjan 2:7, jossa todetaan: ”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” Kertomuksessa ei sanota, että ihmiselle annettiin elävä sielu, joka jäisi eloon hänen kuoltuaan, vaan että ihmisestä tuli elävä sielu. Minä olen siis sielu, ajattelin. Tämä oli sopusoinnussa sen kanssa, miten eräs espanjalainen raamatunkäännös kääntää 1. Korinttolaiskirjeen 15:45:n. Tuon käännöksen tekijä on José María Bóver, yksi San Cugatin seminaarissa toimineista professoreistani. Hänen käännöksensä mukaan 1. Korinttolaiskirjeen 15:45 kuuluu seuraavasti: ”Niin on myös kirjoitettu: ’Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tehtiin elävä sielu.’” (Vrt. Kirkkoraamattu) Sielun kuolevaisuuden vahvisti lisäksi 4. Mooseksen kirjan 23:10, jonka luin Bóver-Canteran Raamatusta, sillä tuossa jakeessa sanotaan: ”Kuolkoon sieluni vanhurskaitten kuolemalla!” (Vrt. suomalainen 1861–1913:n käännös.)
Ankarimman iskun sain tajutessani, ettei Kristus ole eikä voi olla Jumala, kuten kolminaisuusoppi selittää. Ajatusteni tukena oli Johanneksen 1:1, kunnes tutkin huolellisesti tuon jakeen kreikkalaista tekstiä ja huomasin, että Kristus voi olla jumalallinen, ts. jumalallista alkuperää, vaikkei hän olekaan Kaikkivaltias Jumala. Tämä ja muut raamatunkohdat auttoivat minua ymmärtämään paremmin, mikä osa Jeesuksella on hänen totellessaan Isäänsä ja työskennellessään aina Isänsä kunniaksi. – 1. Korinttolaisille 15:28; Johannes 14:28; Matteus 24:36.
Tämän selvän Raamatusta tulevan valon ja suorittamieni lisätutkimusten avulla pääsin eroon siitä teologisesta pimeydestä, jonka vuoksi olin ollut sokea monta vuotta. Tajusin, että pitkälle edenneet teologian ja filosofian opintoni eivät olleet tuottaneet tosi kristillisyyteen kuuluvia käytännön hedelmiä. En voinut löytää noita hedelmiä katolisesta kirkosta. – Matteus 7:16, 17; Galatalaisille 5:22, 23.
Yllätys esimiehilleni
Tulin vakuuttuneeksi siitä, että katolinen kirkko oli vuosisatojen kuluessa poikennut Raamatun totuudesta ja korvannut sen ihmisten perinteillä ja filosofioilla. Kysymys ei siis ollut siitä, että pelkästään yksittäiset henkilöt olisivat toimineet väärin. Tämän vuoksi ymmärsin, etten ollut enää sydämestäni katolilainen.
Päätin esittää eroanomukseni henkilökohtaisesti sille esimiehelleni, joka vastasi Jeesuksen seuran toiminnasta maakunnassani, ja pyytää vapautusta lupauksistani. Hän yllättyi tavattomasti kuullessaan pyyntöni! Hän tiedusteli, johtuiko anomukseni siitä, että halusin mennä naimisiin. Kerroin hänelle, ettei se johtunut siitä, koska minulla ei siihen aikaan ollut aikomusta mennä naimisiin. (Tilanne muuttui kuitenkin sen jälkeen, kun minusta tuli kastettu Jehovan todistaja, ja vuoden 1978 lokakuussa menin naimisiin erään viehättävän kristityn lesken kanssa.) Hän sanoi minulle mm. näin: ”Julio, olen aina pitänyt sinua tasapainoisena ihmisenä. Mutta nyt minusta tuntuu, että sinun olisi viisasta käydä psykiatrilla.”
Keskustelimme pitkään, ja esitin hänelle ajatuksiani kirkon puutteista. Hän vastasi: ”Myönnän monien esittämiesi ajatusten pitävän paikkansa, mutta eikö sinusta tunnu, että velvollisuutesi on juuri siitä syystä pysyä kirkossa, jotta voisit toisten kanssa yrittää korjata kirkon virheitä?”
Minä sanoin: ”Jos kaikki nämä virheet perustuvat oppiin, joka on julistettu erehtymättömäksi, niin näitä virheitä on mahdotonta korjata, koska ensimmäiseksi pitäisi kumota erehtymättömyysoppi.” Sitten jatkoin: ”Olen nimittäin ajatellut tätä asiaa hyvin paljon ja olen yrittänyt soveltaa evankeliumia käytäntöön. Olen huomannut, että se on mahdotonta sen vuoksi, että kirkon viranomaiset pyytävät minua toimimaan vastoin evankeliumia. Koska en voi korjata enkä muuttaa kirkkoa, niin eikö olisi parasta vaihtaa kirkkoa? Jos en kerran pysty korjaamaan sitä, niin on parasta erota siitä ja etsiä tosi kirkko.”
Puhuin tuon saman esimieheni kanssa myöhemmin uudelleen eroaikeistani. Hän pyysi minua harkitsemaan asiaa vielä kerran. En voinut enää pitkittää tilannetta, joten esitin hänelle seuraavan vaatimuksen: joko minun sallittaisiin palata Espanjaan tutkimaan tätä ikuiseen elämääni vaikuttavaa kysymystä perinpohjaisesti tai muuten lähtisin seurakunnastani ja muuttaisin Bolivian Jehovan todistajien luo tutkiakseni asiaa heidän parissaan.
Viimeksi mainittu ehdotus ei tullut heidän kannaltaan kysymykseenkään, sillä se olisi aiheuttanut suurta hämminkiä Bolivian uskonnollisissa piireissä. Lopulta minulle annettiin lupa palata Espanjaan sisareni Lolan luo.
Vihdoinkin vapaa!
Saavuttuani Espanjaan vuoden 1976 joulukuussa hylkäsin kaikki katoliseen uskontoon liittyvät tavat ja aloitin uuden elämän Jehovan kristittyjen todistajien parissa. Tämä valtava muutos toi mukanaan omat ongelmansa. Olisiko Espanjassa ketään, joka haluaisi antaa työtä 58-vuotiaalle entiselle jesuiittapapille? Sain lopulta paikan yksityisopettajana, ja hoidin sen lisäksi pientä liikeyritystä. Voin tyydyttää jokapäiväiset tarpeeni, ja se on aina riittänyt minulle.
Vuonna 1977 edellä mainittu Bolivian lähetystyöhön osallistunut virkailija tuli Espanjaan ollessaan matkalla Roomaan. Hän halusi tietää lopullisen päätökseni. Kun kerroin hänelle pitäväni kiinni aiemmasta päätöksestäni, hän pyysi minua esittämään perusteluni kirjallisesti, jotta ne voitaisiin antaa yleiskokouksen ja Jeesuksen seuran Roomassa toimivan korkeimman kenraalin käsiteltäväksi.
Palattuaan Italiasta hän sanoi minulle: ”Sen mukaan mitä minulle kerrottiin Roomassa, tämä on kaikkien aikojen ensimmäinen kerta, jolloin joku jesuiitta perustelee anomustaan erota järjestöstämme sillä, että hän on oppinut totuuden. Ikään kuin jesuiitat, jotka ovat niin paljon tutkineet asioita, eivät tietäisi mikä on totuus!”
Ihmisten teologia on ”paljon roskaa”
Tarkastellessani nyt vuosia kestäneitä opintojani seminaareissa ymmärrän, että kaikki se teologia ja filosofia, jota opin, on todellisuudessa vain suuri määrä roskaa verrattuna Jumalan sanan totuudenmukaisuuteen. Nuo opinnot kätkivät minulta todellisen viisauden, joka tulee Jehovalta Kristuksen kautta ja joka välitetään sydämeltään nöyrille ihmisille. Sanoihan apostoli Paavalikin: ”Eikö Jumala tehnyt maailman viisautta tyhmyydeksi?” (1. Korinttolaisille 1:20) Voin nyt Paavalin tavoin sanoa: ”Minähän muuten pidänkin kaikkea tappiona Herrani Kristuksen Jeesuksen tuntemuksen verrattoman arvon vuoksi. Hänen takiaan olen menettänyt kaiken ja pidän sitä paljona roskana, jotta voittaisin Kristuksen.” – Filippiläisille 3:8.
Marraskuun 11. päivänä 1977 eropaperini vihdoinkin saapuivat. Kiitin Jehovaa ja allekirjoitin ne.
Tuon saman vuoden marraskuun 27. päivänä minut kastettiin upotuskasteella Jehovan todistajien kierroskonventissa. Osoitin siten julkisesti vihkiytyneeni Jehovalle noudattamaan Jeesuksen esimerkkiä ja täyttämään sitä tehtävää, jonka hän antoi seuraajilleen. (Matteus 28:19, 20) Olin tuona päivänä paljon tyytyväisempi ja onnellisempi kuin olin ollut noin 20 vuotta aiemmin, jolloin minut oli vihitty jesuiittapapiksi. Minusta oli nyt tullut Suvereenin Herran Jehovan kristitty todistaja.
Minua on siunattu hyvin runsaasti kasteeni jälkeen. Osallistun säännöllisesti kristityille kuuluvaan saarnaamistyöhön ja minulla on etu johtaa useita Raamatun kotitutkisteluja kiinnostuneille henkilöille. Olen onnellisempi kuin koskaan noudattaessani nyt Kristuksen esimerkkiä, joka on esitetty Jumalan sanassa. Olen löytänyt tosi Jumalan, Jehovan, ja kansan, joka heijastaa jumalallista rakkautta. Pitkä totuuden etsintäni on päättynyt. Onko sinun etsintäsi?
[Huomioteksti s. 11]
’Ehkä haluaisit tietää, mikä sai minut luopumaan papinvirastani vietettyäni lähetyspalveluksessa 25 vuotta’
[Huomioteksti s. 12]
”Yllätyin myönteisesti huomatessani, että Jehovan todistajat perustavat käsityksensä täysin Raamattuun”
[Huomioteksti s. 13]
”Koska en voi korjata enkä muuttaa kirkkoa, niin eikö olisi parasta vaihtaa kirkkoa?”
[Kuva s. 14]
Entinen jesuiitta Iniesta nousee altaasta kristillisen kasteensa jälkeen