Jesuiitat – ”kaikkea kaikille”?

Herätkää!-lehden Espanjan-kirjeenvaihtajalta

JESUIITTAVELJESKUNTA ei koskaan pyrkinyt saamaan mainetta sallivaisena. Paavin bulla, jolla tämä ”Jeesuksen seura” perustettiin vuonna 1540, oli nimeltään ”Kirkon taistelijan ohjesäännöksi”.a Tämä uusi, taisteleva munkkiveljestö näytti tuohon aikaan olevan kuin luotu puolustamaan katolisuutta käynnissä olevissa uskonsodissa.

Vaikka Ignatius Loyola kannustikin seuraajiaan ”taistelemaan – – Ristin lipun alla”, hän myös antoi heille ohjeeksi olla ”kaikkea kaikille”. Jesuiitat uskoivat, että jos he pitäisivät kiinni jälkimmäisestä ohjeesta, he onnistuisivat paremmin toteuttamaan edellisen tehtävän; joustavuus olisi ominaisuus, jolla monet ovet aukenisivat.

Mukautumiskykyiset ja oppineet jesuiitat olivat ennen pitkää kysyttyjä opettajia ja valtiomiehiä, hovimiehiä ja rippi-isiä. Ehkä he menivät pitemmälle kuin Loyola oli ajatellut. Heidän monilla aloilla – varsinkin politiikassa – saavuttamansa menestys toi heille rahaa ja valtaa, mutta kätki sisäänsä myös katastrofin siemenet.

Vuonna 1773 paavi Klemens XIV taipui Ranskan, Portugalin ja Espanjan painostuksen edessä ja lakkautti jesuiittaveljestön ”ikuisiksi ajoiksi”. Miksi? Tarkoitus oli ”luoda kirkkoon todellinen ja kestävä rauha”. Poliittisen vaikutusvaltansa vuoksi oli jesuiitoista tullut rasite. Paavin päätös peruutettiin 41 vuotta myöhemmin, mutta jesuiitat eivät enää koskaan saavuttaneet entistä asemaansa.

Nykyisin jesuiittoja on maailmassa noin 23000, ja he ovat yhä katolisen polemiikin keskipisteessä, olipa kyse vapautuksen teologiasta, pappien osallistumisesta politiikkaan tai syntyvyydensäännöstelystä. Heidän mukautumattomuutensa on saanut paavin vihoihinsa. Paavi Johannes Paavali II kiersi vuonna 1981 jesuiittojen vaalijärjestelmää asettaakseen oman miehensä heidän kenraalikseen.

Muutamien viime vuosien aikana on paavi tukeutunut yhä suuremmassa määrin Opus Deinb kannattajiin kirkkonsa vanhoillisena suojavallina. Jesuiitat eivät kuitenkaan ole mikään tavanomainen katolinen munkkikunta. Miksi he ovat aina herättäneet niin paljon kiistelyä jopa katolilaisten parissa? Ovatko he eläneet nimensä mukaisesti – Jeesuksen seurana? Mikä heidän tehtävänsä oikeastaan on?

Miehiä joilla oli elämäntehtävä

Loyolan alkuperäinen aikomus oli käännyttää pienen joukkonsa kanssa Pyhän maan asukkaat. 1500-luvun tapahtumat ohjasivat sen kuitenkin toiseen suuntaan. Protestanttinen skisma heikensi roomalaiskatolista kirkkoa, ja uudet merireitit Itään ja Amerikkaan olivat avautumassa. Sen vuoksi jesuiitat valitsivat kaksitahoisen tehtävän: taistella ”harhaoppisuutta” vastaan kristikunnan sisällä sekä johtaa ei-katolisen maailman käännytystä. Koska heidän itse ottamansa työ oli valtava ja heitä oli vähän, Loyola päätti, että jokainen jesuiitta oli koulutettava hyvin.

Hän sääti neljä jesuiittalupausta, suunnitteli hengellisten harjoitusten sarjan noviiseja varten ja laati jesuiittojen toimintatapoja koskevat perussäännöt. (Ks. tekstiruutua.) Ehdoton kuuliaisuus kirkkoa kohtaan oli heidän tunnussanansa. Loyolan lähimpiin seuraajiin kuuluva Francisco Xavier sanoi: ”En edes uskoisi evankeliumeihin, jos Pyhä Kirkko sen kieltäisi.” Mikään ei saanut estää heitä täyttämästä tehtäväänsä. ”Taistele sielujen puolesta, mistä tahansa niitä löydätkin ja millä tahansa käytettävissäsi olevilla keinoilla”, käski Loyola miehiään. Mitä keinoja heillä sitten oli käytettävissään?

Protestanttisuuden tulvan torjuminen

Opetus ja ripittäytyminen olivat jesuiittojen pääaseita taistelussa protestanttisuuden kasvavaa mahtia vastaan. He huomasivat lähes sattumalta, että heidän vastaperustetut, korkeatasoiset koulunsa voisivat juurruttaa katolisuuden kuninkaisiin ja aatelistoon paljon tehokkaammin kuin mikään saarnaamiskampanja. Juuri ylhäisöllä olikin 1500-luvulla valta päättää alueensa uskonnosta.c

Loyola itse huomautti, että ”se hyvä, mitä veljeskunta voi tehdä edistääkseen Rooman asiaa, ei riipu niinkään paljon saarnaamisesta kuin kollegioissamme annettavasta opetuksesta”. Monet Euroopan tulevista hallitsijoista saivat valmennuksensa jesuiittojen hienostokouluissa, joissa heihin istutettiin samalla myös katolinen usko, ja valtaan päästyään he olivat halukkaita tukahduttamaan protestantismin. Tätä alkumenestystä täydensi aivan uudenlainen ripittäytymistapa. Historioitsija Paul Johnson selittää: ”Jesuiittojen ja heidän vaikutusvaltaisten rippilastensa välillä vallitsi ripittäytymisessä asianajaja-asiakas-suhde.” Ei ole yllättävää, että uusi toimintatapa saavutti vanhaa käytäntöä suuremman suosion. Ennen pitkää oli monilla Euroopan kuninkaallisilla yksityiset, jesuiittoihin kuuluvat rippi-isät, jotka kunnostautuivat olemalla kaikkea kaikille niille vaikutusvaltaisille miehille, joiden neuvonantajia he olivat.

Jesuiittarippi-isät olivat suopeita moraaliasioissa, mutta leppymättömiä ollessaan tekemisissä ”kerettiläisyyden” kanssa. Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n jesuiittarippi-isä suositteli, että kuningas rakentaisi ”säädyllisyyden nimessä” salaportaat oman ja rakastajattarensa makuuhuoneiden välille. Toisaalta hänen isoisänsä isän Ludvig XIV:n jesuiittarippi-isä sai taivuteltua tämän peruuttamaan Nantesin ediktin (lain, joka takasi hugenoteille, Ranskan protestanteille, rajoitetun palvontavapauden). Tämä askel päästi valloilleen hugenotteihin kohdistuneen väkivallan aallon, jossa heitä surmattiin joukoittain.

Paul Johnson huomioi kirjassaan A History of Christianity: ”Jesuiitat tunnettiin laajalti ennen kaikkea siitä näkemyksestä, että moraalisäännöt voitiin jollakin tavalla panna hyllylle silloin kun katolisen kirkon edut olivat uhattuina. – – Jesuiitat olivat korkeasti koulutettuja ja erittäin motivoituneita valiotaistelijoita, jotka antoivat uskonsodan paineiden sekoittaa moraaliarvonsa.”

Moraalinsa horjuvuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – olivat jesuiitat vastauskonpuhdistuksen avainasemassa. Vain 41 vuotta veljestön perustamisen jälkeen paavi Gregorius XIII kirjoitti: ”Tänä aikana ei ole yhtäkään toista Jumalan muovaamaa välinettä, joka olisi väkevämpi kerettiläisyyden pois juurimisessa kuin pyhä veljeskuntanne.” Joustavuus ja vaikutusvaltaisten miesten tuki olivat osoittautuneet menestyksekkäiksi taistelussa ”kerettiläisyyttä” vastaan. Voitettaisiinko samoilla aseilla myös käännynnäisiä?

Jesuiittojen mukautumiskyky

Idässä jesuiitat noudattivat samaa tapaa kuin Euroopassa ja pyrkivät käännyttämään ensin hallitsijat ja sitä kautta näiden alamaiset. Tähän päämäärään tähdätessään he veivät äärimmäisyyteen Loyolan käskyn olla kaikkea kaikille. Roberto Nobili, Intiassa 1600-luvulla toiminut jesuiittojen lähetyssaarnaaja, eli kuin ylimpään kastiin kuuluva brahmaani voidakseen saarnata hallitsevalle luokalle. Välttääkseen loukkaamasta muita brahmaaneja hän tarjosi eukaristian, messussa käytettävän siunatun ehtoollisleivän, kastittomille tikulla.

Matteo Riccistä tuli Kiinan hovin vaikutusvaltainen jäsen lähinnä matemaattisen ja astronomisen lahjakkuutensa ansiosta. Uskonkäsityksensä hän piti omana tietonaan. Hänen jesuiittaseuraajansa Ming-dynastian hovissa, Johann Adam Schall von Bell, jopa perusti tykkitehtaan ja koulutti kiinalaisia joukkoja käyttämään aseita (jotka nimettiin katolisten ”pyhimysten” mukaan). Voittaakseen käännynnäisiä jesuiitat sallivat kiinalaisten katolilaisten jatkaa esi-isien palvontaa; tätä kiistanalaista päätöstä ei paavi kuitenkaan lopulta hyväksynyt. Jesuiittojen sovittelusta huolimatta pysyivät hallitsijat sekä Intiassa että Kiinassa tiukasti kiinni omissa uskomuksissaan.

Etelä-Amerikassa kokeiltiin siirtomaamenetelmää. Jesuiitat perustivat sisämaan vapaille alueille itsenäisiä siirtokuntia, joissa guarani-intiaanit olivat lähes täysin lähetyssaarnaajien vallan alla. Vastapalvelukseksi heille opetettiin maanviljelyä, musiikkia ja uskontoa. Näiden siirtokuntien suojissa oli parhaimmillaan 100000 alkuasukasta, mutta lopulta ne hajosivat jouduttuaan Portugalin ja Espanjan kaupallisten etujen tielle. Vaikka jesuiitat kouluttivat 30000 intiaanin armeijan, joka osallistui ainakin yhteen ratkaisevaan taisteluun portugalilaisia vastaan, siirtokunnat tuhottiin vuonna 1766 ja jesuiitat karkotettiin maasta.

Vuosisatojen saatossa tekivät monet yksityiset jesuiitat suuria uhrauksia levittäessään katolista sanomaa mahdollisimman laajalti. Jotkut heistä saivat kokea vaivannäkönsä palkaksi hirvittävän marttyyrikuoleman varsinkin Japanissa, missä heillä oli jonkin verran menestystä ennen kuin hallitusta johtanut šogun kielsi heidän toimintansa.d

Vaikka jesuiitoilla oli intoa ja uhrautuvaisuuden henkeä, heidän yrityksensä käännyttää maailma raukeni tyhjiin ennen kaikkea heidän omien juonittelevien menetelmiensä vuoksi.

Poliittinen evankeliumi

Menneisyydessä koetuista vaikeuksista huolimatta eivät 1900-luvun jesuiitat näytä haluavan jättää politiikkaa poliitikoille. Yksi selvä suunnanmuutos on silti ollut havaittavissa. Kannatettuaan satoja vuosia konservatiivisia, oikeistolaisia hallituksia antaa jesuiitta nykyään paljon todennäköisemmin tukensa vallankumoukselliselle liikkeelle, varsinkin jos hän asuu kehitysmaassa. Hyvä esimerkki tästä on Nicaragua.

Kun sandinistit nousivat Nicaraguassa valtaan, he luottivat saavansa tukea Fernando Cardenalilta ja Álvaro Argüellolta, kahdelta huomattavalta jesuiittapapilta, jotka kumpikin ottivat vastaan viran hallituksessa. Argüello puolusteli poliittista virkaansa väittämällä, että ”jos Nicaraguassa on joku, joka ei halua osallistua vallankumoukseen, hän ei varmasti ole kristitty. Jotta voisi olla kristitty nykypäivänä, on välttämätöntä olla myös vallankumouksellinen.” On helppo ymmärtää, että tuollainen poliittinen evankeliumi loukkaa monia vilpittömiä ihmisiä.

Kuuluisa espanjalainen filosofi Miguel de Unamuno y Jugo arvosteli 1930-luvulla jesuiittojen puuttumista politiikkaan ja sanoi sen olevan Jeesuksen opetusten vastaista. Hän kirjoittaa: ”Jesuiitat – – tulevat aina vain uudelleen puhumaan meille Jeesuksen Kristuksen sosiaalipoliittisesta valtakunnasta, ja tämän poliittisen ideologian pohjalta he haluavat käsitellä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. – – Kristuksella ei ole mitään tekemistä sosialismin tai yksityisomistuksen kanssa. – – Hän sanoi, ettei hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta.”

Nykyajan jesuiitat ovat vallankumouksellisia usein myös opillisella rintamalla. Michael Buckley, tunnettu amerikkalainen jesuiitta, on julkisesti arvostellut naispappeutta koskevia Vatikaanin päätöksiä. El Salvadorissa toimiva Jon Sobrino puolustaa vapautuksen teologiaa ja ”Marxin vaikutusta teologisiin käsityksiin”. Vuonna 1989 oli jesuiittojen kenraalin pakko lähettää kaikille veljestön jäsenille kirje, jossa hän käski heitä pidättymään arvostelemasta ehkäisyä koskevia Vatikaanin päätöksiä.

Kun otamme huomioon jesuiittojen menneen ja nykyisen historian, niin voidaanko heitä todella sanoa Jeesuksen seuraksi?

Jeesuksen tosi seura?

Jeesus sanoi: ”Te olette minun ystäviäni, jos teette, mitä minä käsken teitä tekemään.” (Johannes 15:14.) Jeesuksen tosi ystävän ja opetuslapsen tulee olla ehdottoman kuuliainen Jumalalle ja Kristukselle eikä kellekään muulle (Apostolien teot 5:29). Kuuliaisuus ihmisille Jumalan sijasta johtaa väistämättä siihen, että Kristuksen sanomaa käytetään väärin ja se muutetaan poliittiseksi.

On kiistatonta, että jesuiitat voittivat joitakin eriä taistelussaan protestanttisuutta vastaan. Mutta mihin hintaan? Menestyksen takana oli pikemminkin poliittinen vehkeily kuin lähimmäisenrakkaus. He levittivät julistustyössään evankeliumia, jonka poliittiset näkemykset ja kunnianhimot olivat saastuttaneet. Kun jesuiitat ryhtyivät käännyttämään maailmaa, heistä tuli osa siitä. Tätäkö Jeesus oli toivonut?

Jeesus sanoi tosi opetuslapsistaan: ”He eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään ole osa maailmasta.” (Johannes 17:16.) Apostoli Paavalista tosin tuli ”kaikkea kaikenlaisille ihmisille” (1. Korinttolaisille 9:22). Tämä kuitenkin tarkoitti sitä, että hän sovelsi sanomansa kuulijakuntansa mukaan, eikä sitä, että hän olisi sovitellut kristillisissä periaatteissa tehdäkseen käännynnäisiä tai vaikuttaakseen poliittisesti.

Loyolan tarkoituksena oli se, että jesuiitat esiintyisivät maailman edessä Jeesuksen Kristuksen jäljittelijöinä, mutta politikoiminen ja vilppi ovat lianneet tämän kuvan. Heistä on tullut ”kaikkea kaikille”, mutta he eivät ole tehneet ”kaikkea Jumalan kunniaksi” (1. Korinttolaisille 10:31).

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu/Kuva s. 12]

Miten jesuiitaksi valmistutaan

Neljä lupausta. Aluksi annetaan kolme lupausta: köyhyydestä, siveydestä ja kuuliaisuudesta. 12 vuoden jälkeen jesuiitta tekee neljännen lupauksensa sitoutuen ”tottelemaan jokaista Rooman paavin käskyä”.

Hengellisiä harjoituksia on käsikirja, jossa esitetään neliviikkoinen mietiskelyohjelma. Sen tarkoituksena on juurruttaa noviisiin elinikäinen omistautuminen jesuiittojen asialle.

Ensimmäisen viikon aikana harjoituksiin osallistuva kuvittelee – kaikkia aistejaan käyttäen – helvetin tuskia. Toisella viikolla hänen on päätettävä, liittyykö hän jesuiittoihin. Kolmas viikko on omistettu Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman yksityiskohtaiseen mietiskelyyn, ja viimeinen viikko on tarkoitettu ”Kristuksen ylösnousemukseen eläytymiseen”.

Kirja sisältää yksityiskohtaiset ohjeet. Esimerkiksi ensimmäisellä viikolla noviisia kehotetaan haistelemaan ”nenällä [helvetin] savua, tulikiveä, lokaa ja mädäntyvää” sekä tuntemaan ”kosketusaistilla, miten liekit koskettavat ja polttavat sieluja”.

Perussäännöt on Ignatius Loyolan laatima Talmudin tyyppinen kirja, jossa on määräyksiä ja ohjesääntöjä. Jesuiittaa neuvotaan muun muassa, miten hänen tulee pitää käsiään tai miten katsoa johonkuhun arvovaltaiseen henkilöön, sekä miksi hänen pitäisi välttää nenän nyrpistämistä.

Perussäännöissä painotetaan ennen kaikkea jesuiittojen ehdotonta kuuliaisuutta ylemmilleen: ”Alempiarvoinen on kuin kuollut ruumis ylempänsä käsissä.”

[Tekstiruutu/Kuva s. 15]

Miksi eräästä jesuiitasta tuli Jehovan todistaja

Työskennellessäni köyhien seurakuntien keskuudessa Boliviassa mielessäni heräsi epäilyksiä. Aluksi nuo epäilykset eivät kohdistuneet kirkkoon vaan sen edustajiin. Minun täytyi esimerkiksi joka kuukausi antaa paikalliselle piispalle määrätyn prosenttiluvun suuruinen osuus keräyksistä ja maksuista, joita oli saatu erikoismessuista, häistä, hautajaisista ja muista sellaisista. Koska seurakuntani oli köyhä, piispan osuus ei ollut koskaan kovin suuri. Hänen käytöksensä loukkasi minua syvästi, sillä hänellä oli tapana avata kirjekuori ja sanoa halveksivasti: ”Tämän surkean summanko te tuotte minulle?” Ilmeisesti ”lesken – – kaksi ropoa” eivät merkinneet hänelle mitään (Luukas 21:1–4, Kirkkoraamattu).

Lisäksi minua häiritsi se seikka, että johtava papisto hyväksyi niin auliisti paikallisten ihmisten pakanalliset käsitykset ja tavat ja salli niiden harjoittamisen. Ne liittyivät yleensä Cristo de la Vera-Cruzin (aidon ristin Kristuksen), seurakuntani kirkon pyhimyksen kuvan, palvontaan. Monissa tapauksissa tuo palvonta oli suoranainen osoitus demonisesta fanaattisuudesta. Näihin uskonnollisiin juhliin liittyi myös usein juopottelu, mutta yksikään virallinen ääni ei noussut vastustamaan näitä pakanallisia juominkeja.

Tulin vakuuttuneeksi siitä, että katolinen kirkko oli vuosisatojen kuluessa poikennut Raamatun totuudesta ja korvannut sen ihmisten perinteillä ja filosofioilla. Kysymys ei siis ollut siitä, että pelkästään yksittäiset henkilöt olisivat toimineet väärin. Tämän vuoksi ymmärsin, etten ollut enää sydämestäni katolilainen. (Kertonut Julio Iniesta García.)e

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 11]

Jesuiittojen perustaja Ignatius Loyola sekä hänen Espanjassa sijaitseva pyhäkkönsä

[Kuva s. 13]

Poliittisina vehkeilijöinä saamansa maineen vuoksi jesuiitat karkotettiin Espanjasta vuonna 1767