Millaista on olla palomiehenä suurkaupungissa
Kerrottu eräälle ”Herätkää!”-lehden toimittajalle
IHMISET ovat sanoneet minulle: ”On varmasti jännittävää olla palomies.” He ajattelevat, että tikkaita pitkin kiipeäminen, ihmisten pelastaminen ja liekkejä vastaan taisteleminen on tenhoavaa työtä. Siksi he hämmästyvät, kun esitän heille aivan erilaisen käsityksen.
Kahdeksanatoista vuotenani New Yorkin kaupungin palomiehenä olen kiitänyt tuhansiin tulipaloihin. Olen hypännyt paloautosta ja rynnännyt satoihin palaviin rakennuksiin. Kuitenkaan sisällä savun täyttämässä huoneessa tai eteisessä – poissa toisten näkyvistä – ei ole mitään tenhoavaa. Siellä palomies kamppailee elämästään ja ehkä toistenkin elämästä.
Ankaraa, vaarallista työtä
Savu on usein niin sankkaa, että on mahdotonta nähdä mitään – muutaman metrin päässä oleva kirkas valo saattaa juuri ja juuri näkyä. Kaikki täytyy tehdä koskettelemalla. Ihminen tuntee itsensä avuttomaksi haparoidessaan sokeasti tuntemattoman rakennuksen sisällä.
Palomies tavoittaa nopeasti seinän ja ryömii hapuillen sitä pitkin. Hän tunnustelee, löytyykö ruumiita, ja etsii ikkunaa, jonka hän voisi särkeä päästääkseen myrkyllisen savun ulos. Yskien ja tukehtumaisillaan hän kamppailee saadakseen ilmaa. Toisinaan hänen täytyy pitää kasvojaan muutaman senttimetrin päässä lattiasta voidakseen hengittää. Joka kerta tuskallisesti hengittäessään hän vetää keuhkoihinsa enemmän ärsyttävää savua, jossa on runsaasti kuolettavaa hiilimonoksidia ja muita myrkyllisiä kaasuja. Hänen silmiään kirvelee. Hänen ruumiinlämpönsä kohoaa tukahduttavan kuumuuden heikentäessä hänen voimiaan.
Toisinaan savu ja kuumuus tuuperruttavat palomiehiä. Silloin heidät täytyy vetää tai kantaa turvaan. Mutta jotkut eivät ole yhtä onnekkaita – New Yorkin kaupungissa kuolee suunnilleen kahdeksan palomiestä vuosittain velvollisuuttaan suorittaessaan. Muilla on odotteenaan lyhentynyt elinikä viikko toisensa jälkeen keuhkoihinsa hengittämiensä myrkyllisten palamistuotteiden vuoksi. Koska jo tavallinenkin ilman saaste kaupungissa on terveydelle vaarallista, niin voit kuvitella, mitä vahinkoa koituu palomiehille, jotka yhä uudelleen menevät rakennuksiin, jotka ovat niin täynnä savua, että on jopa vaikea nähdä!
Mutta henkilökohtaisten vaarojen lisäksi työhön liittyy epämiellyttävä avuttomuuden tunne, kun on liian myöhäistä auttaa. Olen kantanut niin pahoin palaneita uhreja, että he ovat käytännöllisesti katsoen hajonneet käsivarsilleni. Kuolemassa ei ole mitään tenhoavaa eikä siinä, kun katselee nyyhkyttävien, hysteeristen äitien tarttuvan lastensa jäännöksiin. Ei ole myöskään innostavaa katsella niiden surullisia kasvoja, jotka ovat menettäneet kaiken omistamansa. Olen nähnyt tällaista kerran toisensa jälkeen, ja se tekee epätoivoiseksi.
Mitä tuli voi saada aikaan
Uskon, että palomiehillä on aivan erilainen näkemys tulesta ja sen vaaroista kuin muilla kaupunkilaisilla. Me tiedämme, mitä tuli voi aikaansaada, miten arvaamaton se voi olla. Olen nähnyt useita tunteja kyteneen tulen leimahtavan äkkiä liekkeihin ja ahmaisevan huoneen. Olen ollut tulipaloissa, joissa tulen päästyä valtaan monikerroksinen rakennus on ollut ilmiliekeissä muutamassa minuutissa. Olen nähnyt, miten, kytevässä patjassa syntyvä savu voi tappaa. Jopa monta kerrosta varsinaisen tulipalon yläpuolella olleet ihmiset ovat kuolleet hengitettyään keuhkoihinsa savua!
Haluaisin antaa sinulle käsityksen siitä, mitä tuli voi saada aikaan, en pelotellakseni sinua tai aiheuttaakseni sinulle järkytyksen, vaan siksi, että ryhtyisit toimenpiteisiin itsesi ja rakkaitten omaistesi suojelemiseksi. Ajattelehan, että tulipalot vaativat vuodessa 12000 uhria yksistään Yhdysvalloissa! Ajattele myös niitä kymmeniä tuhansia, jotka jäävät henkiin mutta jotka saavat tuskallisia palovammoja ja joista jotkut tulevat vammaisiksi loppuiäkseen.
Tilastot ovat kylmiä ja elottomia. Mutta kun on henkilökohtaisesti mukana, niin mieleen jää lähtemätön vaikutelma. Minulla on monia muistoja, jotka antavat elävämmän kuvan kuin mikään tilasto voi antaa siitä, mitä tuli voi saada aikaan.
Se voi murtaa sydämesi
Muutamia vuosia sitten saavuin erääseen Brooklynissa sijaitsevaan huoneistoon, missä palo näytti jo torjutun. Tuli oli sammunut. Lähes ainoa merkki siitä oli osittain palanut verho. Mutta noin 7-vuotias tyttö oli loukkaantunut. Hän oli sytyttänyt verhon tuleen ja ilmeisesti yrittäessään sammuttaa sen hän veti verhon alas, jolloin hänen pukunsa syttyi tuleen. Hänen vanhempansa tukahduttivat liekit.
He eivät näyttäneet ajattelevan pienen tyttärensä loukkaantuneen vakavasti. Mutta kun katsoin häntä lähemmin, mieleni masentui. Hänen säärensä olivat sisäpuolelta kauttaaltaan pahasti palaneet samoin kuin hänen selkänsäkin osittain. Hän oli šokkitilassa eikä siksi tuntenut mitään haittavaikutuksia. Itse asiassa hän vaikutti normaalilta. Hän istui pystyssä, ja omasta pyynnöstään hän sai katsella lempiohjelmaansa televisiosta. Tunsin itseni niin avuttomaksi, noloksi ja hyödyttömäksi ambulanssin tuloa odotellessani. Seuraavana aamuna soitin sairaalaan. Tyttö oli kuollut yöllä.
Tulta ei tarvitse olla paljon – vain hetken huolimattomuus, ja muutamassa sekunnissa voi loukkaantua hengenvaarallisesti! Sellaista sattuu alinomaa! Tavallinen ihminen ei suoraan sanoen ymmärrä, miten vaarallista tuli on ja miten nopeasti se leviää.
Erään toisen kerran istuimme juuri aterioimassa paloasemalla, kun tuli hälytys. Kaksikerroksinen rakennus Brooklynissa oli tulessa. Kun saavuimme, tuli oli vallannut keittiön ja koko ensimmäisen kerroksen. Koska oli keskipäivä, oletimme, että kaikki olivat lähteneet ulos. Mutta tukahdutettuamme palon löysimme keittiöstä pojan ruumiin. Ja vähän myöhemmin, keittiön takana savun täyttämässä kylpyhuoneessa, käytännöllisesti katsoen kompastuin toiseen lapseen, joka oli myös kuollut. Miten nopeasti tuli tuuperruttikaan heidät!
Äiti oli rangaissut poikaansa ja lähettänyt hänet hänen makuuhuoneeseensa. Jollakin tavoin tuli oli saanut alkunsa sieltä, mutta äiti ei tajunnut sitä, ennen kuin liekit näkyivät ja hänen poikansa ryntäsi ulos. Silloin hän meni ensimmäiseksi yläkertaan auttamaan alas siellä asuvaa liikuntavammaista henkilöä. Siihen mennessä kun hän sai hänet ulos, ensimmäinen kerros oli liekeissä. Hän oletti, että hänen noin kahdeksan ja viiden vuoden ikäiset poikansa olivat myös menneet ulos. Hän etsi heitä. Mutta he ilmeisesti empivät liian kauan tai joutuivat pakokauhun valtaan.
Kannoin ruumiin keittiöstä toisella puolella katua olevaan sairaalaan. Se oli niin pahoin palanut, että se tuskin pysyi koossa. Äiti oli hysteerinen. Lääkäri katsoi hiiltyneitä jäännöksiä ja käänsi nopeasti päänsä pois kauhistuneena.
Suunnilleen niihin aikoihin koululaisia tuli kotiin lounaalle. Jotkut sanoivat innoissaan: ”Hei, tuolla on tulipalo!” Ja heidän tullessaan lähemmäksi: ”Se on meidän korttelissamme!” Sitten voin kuulla yhden sanovan aivan erilaisella, huolestuneella äänensävyllä: ”Voi, se on minun kotini!” Tämä todella koski minuun, sillä eräs nuorukainen oli saamaisillaan tietää, että hänen nuoremmat veljensä olivat juuri kuolleet hirvittävällä tavalla. En koskaan unohda tuntemaani epätoivoa.
Näiden murhenäytelmien näkeminen koskee minuun erityisesti siksi, ettei niiden tarvitsisi tapahtua. Ne voitaisiin välttää. Joskus syynä on vain typerä teko tai huolimattomuus. Mieleeni tulee yksi sellainen esimerkki, mikä on todellisuudessa melko yleinen.
Eräs äiti, joka asui kaupungin asuntoalueella, meni kauppaan ja lukitsi kaksi alle kouluikäistä lastaan huoneistoon. Hän oli epäilemättä tehnyt siten monia kertoja ennenkin. Mutta tällä kertaa tuli pääsi irti; luultavasti toinen lapsista leikki tulitikuilla. Kun saavuimme, savua tuli ulos vain hyvin vähän. Juoksimme portaat ylös huoneistoon, mutta lukittu tulenkestävä ovi viivytti sisäänpääsyämme.
Sisäpuolella savu oli sankkaa. Me emme voineet nähdä mitään. Piti siis laskeutua maahan ja ryömiä, tunnustella eteenpäin. Useimmiten palomies löytää jonkun kompastumalla häneen tai koskettamalla häntä. Me löysimme nuo kaksi poikaa ja veimme heidät nopeasti ulos.
Toinen oli kuollut, savu oli tappanut hänet. Toisessa näytti olevan hieman eloa. Aloin siksi välittömästi herätellä häntä henkiin suusta suuhun -menetelmällä. Sitten autosta tuotiin hengityslaite. Me teimme työtä aina ambulanssin tuloon asti, mutta tämäkin lapsi kuoli.
Suunnilleen siihen aikaan äiti palasi. Voit kuvitella, miltä hänestä tuntui, varsinkin kun hän tiesi olevansa osaksi vastuussa tapahtuneesta, koska hän oli jättänyt lapset yksin. Kun palomies näkee tällaista, niin hän voi vain toivoa, että ihmiset käyttäisivät parempaa arvostelukykyä. Ei totisesti ole mitään syytä, miksi tulen pitäisi vaatia 12000 kuolonuhria Amerikassa vuosittain.
Ennakkoharkinta
Olen pitänyt monia esitelmiä palontorjunnasta oppilas- ja muille ryhmille. Yritän olla samalla tasolla heidän kanssaan ja sanon selvästi: ”Syy, miksi olen täällä, on se, että yritän pelastaa teidät – auttaa teitä tietämään, mitä tehdä tulipalon sattuessa. Vähäinen ennakkoharkinta, se, että on suunnitelma, jota noudattaa, voi merkitä eroa elämän ja kuoleman välillä.”
Joka kerta, kun menen johonkin rakennukseen, ajattelen automaattisesti: ”Miten pääsisin ulos täältä tulipalon syttyessä?” Tätä tulisi erityisesti harkita oman kotinsa suhteen. Tiedätkö kaikki ulospääsytiet kodistasi? Entä tiedätkö ulospääsytiet toisista käyttämistäsi rakennuksista? Hätätilanteessa ihmiset melkein poikkeuksetta yrittävät lähteä pois sitä tietä, josta he tulivat sisään, mikä johtaa tungokseen. Chicagon Iroquois-teatterissa tapahtuneessa onnettomuudessa monia vuosia sitten käytettiin vain kolmea kymmenestä uloskäytävästä – 575 kuoli!
Ennakkoharkinta on tärkeää, sillä tuli syttyy tavallisesti yöllä, jolloin ihmiset eivät ehkä ole täysin tilanteen tasalla äkillisen herätyksen jälkeen. Jos he ovat epäröiviä eivätkä tiedä, mitä oikein tehdä, he saattavat joutua pakokauhun valtaan. He saattavat jäädä liikkumattomana paikalleen, ryömiä sängyn alle, juosta käymälään tai tehdä jotakin muuta typerää. Näin tapahtuu usein, ja se maksaa monen hengen. On kuitenkin kiinnostavaa, että kaupunkien pommituksissa toisen maailmansodan aikana oli tuskin lainkaan merkkejä pakokauhusta, koska jokainen tiesi, mitä tehdä.
Kannustaakseni suunnitteluun kysyn ryhmiltä: ”Mitä tekisit tänä iltana, jos teillä syttyisi tulipalo? Miten pääsisit ulos? Minne menisit? Olettakaamme, että makuuhuoneesi ovi on kiinni ja menisit koskettamaan ovenripaa ja se olisi kuuma. Menisitkö ulos siitä ovesta?”
Se olisi pahinta, mitä voisi tehdä. Jos ovi avattaisiin, tuli saisi happea ja luultavasti syöksähtäisi huoneeseen, ennen kuin voisit paeta. Älä siis koskaan avaa kuumaa ovea.
On myös yleensä vaarallista mennä ulos portaikkoon. Syynä on se, että kuumuus ja liekit nousevat ylöspäin ja kohoavat nopeasti ylös portaita. Tämän ymmärtäminen olisi pelastanut erään isän ja pojan, jotka kannoin pois tulipalosta muutamia vuosia sitten.
Tulipalo sattui kolmikerroksisessa monen perheen asuinrakennuksessa. Se alkoi ensimmäisestä kerroksesta. Kun kyseisen perheen huoneisto alkoi täyttyä savusta, äiti otti yhden lapsen ja kiipesi turvaan kylpyhuoneen ikkunasta. Mutta isä tarttui poikaansa ja juoksi ulos ovesta. Koska liekit sulkivat pääsisäänkäynnin, hän ryntäsi yläkertaan kattoa kohti. Kun tulin katon läpi muutamia hetkiä myöhemmin, löysin miehen ja hänen poikansa kuolleina lähellä portaitten yläpäätä. Kuumuus ja savu tuuperruttivat heidät, ennen kuin he pääsivät turvaan.
Paloharjoituksia kotona
Hätätilanteessa tarvitsee tietää automaattisesti, mitä pitää tehdä, sillä muuten on väärä, mahdollisesti kohtalokas toimenpide todennäköinen. Siksi olen suositellut oppilasryhmille paloharjoitusten pitämistä kotona. Pidetäänhän paloharjoituksia koulussakin, miksei sitten kotona, missä paljon useampia loukkaantuu ja kuolee tulipaloissa?
Ikkuna on usein paras pakotie, varsinkin kun herää yöllä. Mutta tarvitaan harjoitusta, sillä savun täyttämässä huoneessa ei näe mitään ja siinä katoaa myös suunnan taju – on turvauduttava vain koskettelemiseen. Voit tuskin ymmärtää, millaista se on, ellet ole kokenut sitä. Tavallisesti on parasta etsiä seinä ja hakeutua sitä pitkin ikkunan luo. Kannustan oppilaita: ”Kun menet huoneeseesi tänä iltana, sulje silmäsi tai peitä ne ja yritä löytää ikkunan luo. Katso sitten, osaatko avata sen.”
On hämmästyttävää, miten vaikeata se voi olla, varsinkin jos ikkunoissa on myrskysuojus tai hyttysverkko. Mutta se, että osaat avata ne nopeasti, voi pelastaa henkesi. Ehdotan myös pudotettavien köysitikkaiden hankkimista ja sitä, että lapset pannaan harjoittelemaan niiden käyttöä ja että ne pidetään sellaisessa paikassa, mistä ne voi hätätilanteessa nopeasti löytää.
Tuhansia uhreja olisi nyt elossa, jos he olisivat harjoitelleet sellaisia menetelmätapoja. Aivan hiljattain New Yorkin kaupungin esikaupungissa Jamaica Estatesissa syttyi tulipalo ensimmäisessä kerroksessa perheen mentyä nukkumaan toiseen kerrokseen. Isä, joka oli asianajaja, juoksi lasten makuuhuoneeseen yrittääkseen pelastaa heidät – seurauksena oli, että he kaikki kuolivat. Jos kukin olisi mennyt ulos omasta ikkunastaan, he olisivat jääneet eloon. Toisessakin kerroksessa voi riippua käsillään ikkunalaudasta ja pudottautua. Putoamisesta mahdollisesti aiheutuvat vammat ovat parempia kuin melkein varma kuolema!
On myös tärkeätä, että perheellä on tapaamispaikka ulkopuolella sen jälkeen kun se on paennut talosta. Usein kun menemme sammuttamaan tulipaloa, vanhemmat huutavat: ”Lapseni on siellä. Hakekaa hänet ulos! Hakekaa hänet ulos!” Monesti lapsi on jo tullut ulos, mutta me ryntäämme sisään etsimään häntä. Olemme menettäneet monta miestä tehdessämme niin. Viime vuoden keväänä palopäällikkö John Dunne raivasi tiensä liekkien läpi kolmannen kerroksen asuntoon Brooklynissa. Hänelle sanottiin, että siellä oli neljä lasta, vaikka he todellisuudessa olivat paenneet aikaisemmin. Liekit saarsivat Dunnen ja hän kuoli.
Vielä eräs seikka, jota usein korostan, on se, ettei tule mennä takaisin palavaan rakennukseen hakemaan tavaroita. Tämä on maksanut niin monen hengen. Muistan tapauksen, jolloin eräässä liikerakennuksessa kaikki työntekijät olivat tulleet ulos. Kun sitten liekit eivät näyttäneetkään niin pahoilta, he juoksivat takaisin hakemaan joitakin tavaroita ja saivat surmansa.
Useimmat ihmiset eivät sellaisessa tilanteessa ymmärrä, miten vaarallista savu on; se on äärimmäisen myrkyllistä. Tuli itse harvoin tappaa heidät, mutta savu tappaa. Ja sen vaikutukset kasaantuvat ja lyhentävät palomiehen keskimääräistä elinikää, kun hän joutuu toistuvasti sille alttiiksi.
Epätoivoinen työtaakka, kiusanteko
Jotkin seikat tekevät erityisen epätoivoiseksi sen lisääntyneen työtaakan, joka suurkaupungin palomiehen on kannettava. Se on uskomatonta! Kun aloitin työni palokunnassa lähes kaksikymmentä vuotta sitten, toimin yhdessä New Yorkin kymmenestä kiireisimmästä palokunnasta, Ladder 17:ssä Etelä-Bronxissa. Meillä oli suunnilleen 1800 lähtöä vuodessa. Nyt jotkin palokunnat vastaavat lähes 10000 hälytykseen vuodessa! Pelkästään vuodesta 1966 vuoteen 1968 hälytysten koko määrä nousi kaupungissa 44 prosenttia, kun taas henkilökunnassa tai palontorjuntakapasiteetissa ei tapahtunut käytännöllisesti katsoen mitään lisäystä!
Monet hälytykset ovat tosin vääriä – suunnilleen joka kolmas. Mutta me emme koskaan tiedä, onko hälytys väärä, ennen kuin menemme katsomaan. Usein se siis merkitsee sitä, että olemme liikkeellä koko ajan saamatta tuskin hetkenkään taukoa, jotta voisimme panna jotakin suuhumme. Kahdeksan vuotta olin Brownsvillessä Brooklynissa, mutta työ siellä alkoi käydä liian raskaaksi – se on todellakin tarkoitettu vain nuorelle miehelle. Onneksi sain siirron vähemmän kiireiselle alueelle – Ladder 143:een Queensiin.
Brownsvillessä on nyt hämmästyttävä määrä hälytyksiä – 10000 hälytystä neliömailia kohti vuodessa! Siellä on tulta, tulta, tulta yötä päivää. Monesti täytyy taistella useita paloja vastaan päivässä. Luulen, että palomies Bob Dailyn kokemus osoittaa, miten jokapäiväisiksi tulipalot ovat tulleet siellä.
Tuli oli päässyt valloilleen eräässä vuokra-asunnossa, ja Bob meni viereiseen asuntoon nähdäkseen, oliko tuli levinnyt sinnekin. Ovi oli lukossa, ja olettaen, että ihmiset olivat lähteneet ulos, hän hajotti oven päästäkseen sisään. Siellä savuisessa huoneessa oli vanhahko nainen. Bob pyysi anteeksi ja kysyi, miksi hän ei ollut avannut ovea. Nainen sanoi: ”Voi, täälläpäin on niin paljon tulipaloja, etten enää kiinnitä niihin paljon huomiota.”
Joskus käytännöllisesti katsoen koko alue on kirjaimellisesti liekkien vallassa! En koskaan unohda aikaa, jolloin Martin Luther King surmattiin. Hänen hautajaistensa iltana Brownsvilleen kutsuttiin palokuntia joka puolelta kaupunkia. Muistan olleeni tehdasrakennuksen harjalla ruiskuttamassa vettä tuleen. Ja saatoin nähdä paloja alkavan kaikkialla alueella, minne tahansa katsoinkin.
Mutta sellainen tilanne ei ole enää ainutlaatuinen. Siten on tapahtunut useita kertoja sen jälkeen. Niin kävi esimerkiksi viime keväänä, kun kaupunki alensi sosiaalisia korvauksia. Sanomalehtien mukaan Brownsvillessä oli yli 120 tulipaloa tuona päivänä! Joskus jopa kiinnitetään pylväisiin ilmoituksia, joissa kerrotaan, minä päivänä jokin osa palaa, ja niin käy. Tämän vuoksi Brownsville, Etelä-Bronx ja toiset New Yorkin osat muistuttavat pommitettuja, tulen raastamia Euroopan kaupunkeja toisen maailmansodan jälkeen.
On tarpeeksi epätoivoista taistella niin monia tulipaloja vastaan, mutta nyt meidän palomiesten on myös puolustauduttava tuhopolttajia vastaan. Joillakin alueilla kivien ja pullojen sulkutulet kohdistuvat säännöllisesti palomiehiin, jotka yrittävät sammuttaa liekkejä. Viime vuonna oli yli 800 tapausta, jolloin hyökättiin kaupungin palomiesten kimppuun, ja 343 loukkaantui.
Miksi tällaista tapahtuu? Noilla alueilla asuvat vähäosaiset ovat tyystin pettyneitä. Heidän rakennuksensa ovat vanhoja ja huonossa kunnossa, eivätkä he näe paljoakaan parannusta kaupunkiuudistuslupauksista huolimatta. Siksi uskon, että he riehuvat vihassa, polttavat tyhjiä ja purkutuomion saaneita rakennuksia toiminnan nopeuttamisen toivossa. Ja koska me estämme heitä toteuttamasta sitä, he käyvät meidän kimppuumme. Luulen heidän taistelevan meitä vastaan myös siksi, että he samastavat meidät vihaamansa ”vakiintuneen järjestelmän” kanssa.
Ehkä jotkut ihmiset eivät pidä itse palomiehistä. Tiedän usein valitettavan siitä, että me olemme vahingonhaluisia – että me aiheutamme tarpeettomasti vahinkoa kodeille. Mutta syy siihen, miksi ihmiset ajattelevat tällä tavoin, on se, etteivät he todellisuudessa ymmärrä tulen vaaroja, sitä, miten se voi levitä tai miten rakennukset rakennetaan. Annahan kun selitän.
Tulen sammuttaminen
Kun me saavumme sanokaamme kuusi- tai seitsenkerroksisen palavan vuokratalon luo, kukin mies tietää tehtävänsä ja ryntää suorittamaan sitä. Hän tietää, että hänen tovereittensa henki voi riippua sen täyttämisestä. Yksi mies nousee nopeasti katolle, avaa paloluukun ja poistaa kattoikkunat – tekee mitä tahansa tuulettaakseen rakennusta, jotta myrkyllinen savu voi päästä pois porraskäytävistä. Sitten hän laskeutuu palotikkaita pitkin ja avaa ikkunoita lisätuuletuksen aikaansaamiseksi.
Sillä välin kaksi miestä saattaa temmata mukaansa tulensammuttimen ja rynnätä paikallistamaan itse palon. Sisällä savun täyttämässä huoneessa heidän henkensä ja keiden tahansa muiden henki, jotka saattavat vielä olla siellä, on vaarassa. Kuten voit siis ymmärtää, ei ole aikaa avata varovaisesti ikkunoita. Kun niitä löytyy, ne isketään rikki millä tahansa saatavissa olevalla esineellä, jotta elämää ylläpitävää ilmaa pääsisi sisään. Usein me voimme saada ulos elävänä lapsia ja muita, jotka ovat saattaneet joutua myrkyllisen savun uhriksi tai jotka se on tuuperruttanut.
Tämä tuuletus tekee myös seuraaville miehille mahdolliseksi raahata raskaan vesiruiskun letku tulen luo. Jos savu ei pääsisi mistään pois, niin se tiivistyisi vesisuihkun ajamana yhä paksummaksi huoneessa tai eteisessä. Sitten se voisi mennä suoraan takaisin ruiskumiesten pään yli ja sytyttää palon heidän takanaan. Silloin he olisivat vakavassa vaarassa – kaikki vain sen vuoksi, etteivät tuuletusmiehet saaneet tarpeeksi nopeasti kattoa ja ikkunoita auki.
Kuitenkin jotkut ihmiset vastustavat sitä, että heidän kattonsa tai seinänsä revitään auki, kun heidän huoneistonsa on jonkin matkan päässä palosta. Mutta tähänkin on syy. Palomiehet tietävät, mitä tietä tuli voi kulkea. He ymmärtävät, että se voi kulkea pitkiä matkoja näkymättömänä. Vuosia sitten leikkurista lähteneet muutamat kipinät aiheuttivat tulipalon metallitehtaassa. Työntekijät sammuttivat sen täysin – oman käsityksensä mukaan – käyttäen tehtaan nousujohdon vesiletkua. Mutta suunnilleen puolen tunnin kuluttua liekit leimahtivat katolta kuljettuaan onttojen seinien kautta. Seurauksena oli katastrofi.
Palomiehet ymmärtävät tulta ja etsivät sen vuoksi sitä viereisistä huoneista ja huoneistoista. Otan hansikkaani kädestäni ja tunnustelen seinää; jos se on kuuma, tuli saattaa kyteä siellä. Siksi seinään on revittävä aukko sen saamiseksi selville. Tuli voi varsinkin kulkea huomaamatta vaakasuoraan. Jos me revimme katon yhdessä huoneistossa ja siinä on vähäisiäkin merkkejä tulesta, niin me emme tunne oloamme turvalliseksi, ennen kuin olemme repineet katon seuraavasta huoneistosta varmistuaksemme siitä, ettei se ole kulkenut sen pitemmälle. Huoneistolle saatetaan siis tehdä vahinkoa silloinkin, kun tuli ei ole edes edennyt sinne asti. Mutta sitä ei tehdä vahingonhalusta, kuten jotkut saattavat olettaa, vaan ihmisten suojelemiseksi.
Väärinymmärrys, kiusanteko, lisääntynyt työtaakka, savun hengittäminen keuhkoihinsa toistuvasti, satimeen jääneiden uhrien etsiminen, toivottomuus niiden uhrien silmissä, jotka ovat menettäneet kaiken, toisten palomiesten ja muiden ihmisten kuoleman näkeminen – kaikki tämä on suurkaupungin palomiehen epätoivoa. Työmme on ankaraa ja vaarallista. Kuitenkin me nautimme palkkiosta, jolla on harvoin vertaa missään muussa ammatissa. Se on se, että kykenee auttamaan vaikeuksissa olevia ihmisiä, voi olla paikalla tekemässä jotakin, kun he huutavat apua. Minulle tämä painaa vaa’assa enemmän kuin kaikki epätoivo.