Saavuttavatko vankilat tavoitteensa?

EIVÄT, käsitys, että vankilarangaistus estäisi ihmisiä suorittamasta rikoksia, ei todellisuudessa pitänyt paikkaansa. Itse asiassa rikollisuus lisääntyi.

Eivät myöskään ne, jotka olivat kärsineet vankeusrangaistuksen, hyötyneet. Tavallisesti vankilalla oli huono vaikutus. Tämä oli ironista, sillä yhteiskunta vangitsi rikoksentekijän siksi, että hän oli vahingollinen yhteiskunnalle, mutta viheliäisen vankilaympäristön vuoksi rikoksentekijä tavallisesti tehtiin pahemmaksi. Sitten hänet päästettiin takaisin yhteiskuntaan, ja usein hän päätyi takaisin vankilaan pitemmäksi aikaa!

Lähempänä meidän aikaamme perusajatus vankiloista koki toisen huomattavan muutoksen. Vilpittömien uudistajien kannattaman uuden ajatuksen mukaan vankilaelämän päätavoitteena oli vankien parantaminen, saattaminen yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi. Vankeutta pidettiin jo sinänsä riittävänä rangaistuksena. Vankia ei pitänyt ruumiillisesti pahoinpidellä, kuten aikaisemmin usein oli tapahtunut.

Yhdysvaltain liittovaltion vankiloiden johtajana 27 vuotta toiminut James Bennett sanoi ruumiinrangaistuksen hylkäämisestä tämän uuden käsityksen mukaan: ”Liittovaltion järjestelmän virkailijoita on ankarasti kielletty käyttämästä mitään suoraa toimintaa muistuttavaa tai mitään, mikä voitaisiin millään tavalla tulkita ruumiinrangaistukseksi. He eivät menettele niin, osaksi sen vuoksi, että se ei ole toivottavaa, ja myös siksi, että se on vähemmän tehokasta kuin etujen poistaminen, työn muutos tai suuresti arvostettujen vierailujen peruuttaminen.”

Vastaanhangoittelevat vangit voivat myös menettää ’hyvän käytöksen ansiot’, jotka olisivat tehneet heidät pikemmin kelvollisiksi ehdonalaiseen vapauteen, ja niin he joutuisivat olemaan kauemmin vankilassa. Tämän menetyksen pelon ajateltiin olevan vaikuttimena hyvään käytökseen.

Mutta mihin yhteiskuntakelpoiseksi saattamisen piti perustua julmuuden hylkäämisen ja vankilaolojen parantamisen lisäksi? Oletettavasti vangin opettamiseen, jotta hän kääntyisi itsepäiseltä tieltään oikean kasvatuksen avulla. Siihen kuuluisi uusien ammattitaitojen opettaminen hänelle, jotta hän vapauduttuaan olisi hyödyllisempi jäsen yhteiskunnassa.

Onko näin todella tapahtunut? Saavuttavatko nykyiset vankilat tavoitteensa?

Vankilaolot

Ei voi olla epäilystäkään siitä, että vankilaolot yleensä ovat suuresti parantuneet siitä, miten kauhistavat ne olivat 100–200 vuotta sitten. Mutta ovatko ne nytkään sellaiset, että niillä on hyvä vaikutus ihmisiin ja että ne parantavat heidän näkemystään?

Senaattori Edward Brooke Massachusettsista Yhdysvalloista sanoi, että ’vankilaolot ovat lähes kaikkialla maailmassa surkuteltavat ja niillä on epäinhimillistävä vaikutus’. Yhdysvaltain kongressin jäsen William Anderson Tennesseestä sanoi: ”Yhdysvaltain rangaistusjärjestelmä on kokonaisuudessaan kansallinen häpeä.”

Liittovaltion viranomaiset, jotka tekivät kiertokäynnin Länsi-Virginian osavaltion vankilassa, kutsuivat sitä ”täydelliseksi katastrofiksi” ja ”vankeinhoidon painajaiseksi”. Väkivalta oli suurimmaksi osaksi hillitöntä. Huumausaineet ja alkoholi olivat yleisiä. Eräs piirisyyttäjä sanoi vankilasta: ”On aivan järjetöntä lähettää mies tuohon vankilaan, koska hän varmasti tulee pois pahempana.”

San Francisco Chronicle -lehti kertoi eräästä Jehovan todistajasta, joka oli vankilassa, koska hän vastusti omantunnonsyistä sotaa. Eräänä päivänä tämä rauhaa rakastava mies havaitsi levottomuutta toisessa sellissä. Myöhemmin vartijat tulivat pieksemään vankeja, todistajaakin! Sanomalehti sanoi: ”He kuristivat häntä ja löivät häntä kurkkuun ja veivät sitten hänet käytävän päähän, missä ’toisien vankien julma ja epäinhimillinen piekseminen oli niin hirveää, ettei hän kestänyt katsella sitä’ ja hän käänsi päänsä pois.” Hän väitti, että vartija oli myös lyönyt häntä silmään ja ohimoon nuijalla. Sitten hänet pantiin eristysselliin eikä hänelle annettu lääkärinhoitoa. Kuitenkaan hän ei edes ollut osallistunut alkuperäiseen levottomuuteen.

Koska vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvia ei ole paikkeilla, miesten vankiloissa rehottaa homoseksuaalisuus samoin kuin naisvankiloissa lesbolaisuus. Homoseksuaaliset joukkoraiskaukset ovat yleisiä. Kirjassa I Chose Prison (Valitsin vankilan) entinen Yhdysvaltain liittovaltion vankilaviranomainen sanoo tästä asiasta: ”Kukaan ei ole keksinyt ratkaisua ongelmaan.”

Kanadassa Windsor Star -lehti kertoo, että 23 tuomaria oli ongelmaa tutkittuaan ”kauhuissaan” sen johdosta, mitä he saivat selville. Lehti sanoi: ”Entiset vankilan asukit ovat ilmoittaneet virallisille valiokunnille, että nuoren miehen on melkein mahdotonta välttyä sukupuoliselta hyökkäykseltä ajan mittaan useimmissa vankiloissa eri puolilla maata. ’Sitä tapahtuu kaiken aikaa’, sanoo John Tennant, joka on viettänyt kolmetoista vuotta kaltereiden takana. ’Olen nähnyt kolmen tai neljän vankilan asukin käyvän nuorten poikien kimppuun yö yön jälkeen.’”

Naisillekin vankilaelämä voi olla turmelevaa. Rajoitettu liikkumavapaus, vankilaelämän pikkumaiset yksityiskohdat, aikataulun tiukka valvominen, kanssakäymisen vähyys lähiomaisten kanssa ja sukupuolisen moraalittomuuden uhka ovat kaikki äärimmäisen masentavia.

Intian entisen pääministerin sisar Krishna Nehru Hutheesing sanoi intialaisesta vankilasta, jossa hän oli joitakin vuosia sitten poliittisten syytösten vuoksi: ”Huomasin, että inhimillisen kosketuksen puute, se julkea tapa, jolla meitä puhuteltiin, ja paikan painostava ilmapiiri tulivat toisinaan sietämättömiksi.” Hän puhui elämästä, joka oli ”täynnä uhkaa, väkivaltaa, halpamaisuutta ja lahjontaa, ja aina toisella puolella kiroiltiin ja toisella puolella liehakoitiin. Sellainen, joka oli hiukankaan herkkä, oli jatkuvassa jännitystilassa ja hermot kireällä.”

Lapsista, jotka nuorisotuomioistuimet passittivat koulukoteihin, New York Times sanoi 27.7.1971: ”Koulukodissa hänet suljetaan lasten pariin, jotka ovat suorittaneet tappoja, ryöstöjä, pahoinpitelyjä ja muita rikoksia. Homoseksuaalisuus on yleistä. Yrittäessään ratkaista yhden ongelman tuomioistuin on asettanut hänet tilanteeseen, joka voi vain johtaa useampiin ongelmiin.”

Entä vankien parantaminen?

Mikään näistä olosuhteista ei selvästikään edistä ihmisen parantamista. Mutta entä ohjelmat, jotka tähtäävät yhteiskuntakelpoisuuteen, esimerkiksi uusien ammattitaitojen hankkiminen? Voivatko ne ehkäistä noita muita huonoja vaikutuksia?

Vankilaviranomaistenkin yleinen mielipide on kielteinen. He myöntävät suoraan, että harvoja hyödyllisiä taitoja opitaan, että työ on ikävystyttävää ja yksitoikkoista ja ettei todellisuudessa ole mitään järkevää ohjelmaa vangin mielentilan jalostamiseksi, mikä on parantamisen ydin.

New York Post -lehti lainasi 18.9.1971 Yhdysvaltain korkeimman oikeuden ylituomarin Burgerin sanoneen: ”Harvoilla vankiloilla on nykyään edes pienin mahdollinen koulutus- tai ammattikasvatusohjelma vangin valmentamiseksi palaamaan yhteiskuntaan hyödyllisenä, itsensä elättävänä ihmisenä.”

Englannissa ilmestyvässä Guardian Weekly -lehdessä oli kirje eräältä vangilta, joka oli hiljattain vapautettu sen jälkeen kun hän oli kärsinyt siellä vankeusrangaistuksen. Hän sanoi vankilasta: ”Se oli epäterveellisen täyteen ahdettu ja hygieeniset olot olivat niin puutteelliset, että ’saasta’ pahimmassa mahdollisessa merkityksessä on ainoa sana sen kuvailemiseen. . . . Vankeusrangaistus voi olla nöyryytys, alennus ja tahra ihmisen ylpeydelle ja luonteelle . . . Se ei millään tavoin, missään tilassa tai muodossa ole parantavaa aikaa rikolliselle eikä ehkäise lisärikoksia.”

Tätä arviointia tukevat todisteet kaikilta puolin. Nykyiset vankilat eivät ehkäise rikollisuutta, koska se ’lisääntyy räjähdysmäisesti’ lähes kaikissa maailman maissa. Eivätkä vankilat tee sitä, mitä uudistajat olivat olettaneet, ne eivät saata rikollisia elämään hyödyllisempää elämää, kun he palaavat yhteiskuntaan. U.S. News & World Report -lehti sanoikin 27.9.1971: ”Vankiloiden epäonnistumista rikollisten parantamisessa todistavat tilastot, jotka osoittavat, että rikoksenuusijat suorittavat suunnilleen 80 prosenttia kaikista törkeistä rikoksista.”

[Huomioteksti s. 9]

Eräs entinen vanki Englannissa sanoo: ’Vankeusrangaistus ei ole millään tavoin, missään tilassa tai muodossa parantavaa aikaa eikä ehkäise lisärikoksia.’

Eräs aikakauslehti sanoo: ”Rikoksenuusijat suorittavat suunnilleen 80 prosenttia kaikista törkeistä rikoksista.”

[Kuva s. 8]

Koulukoteihin lähetetyt lapset saatetaan usein tilanteeseen, joka voi johtaa vain useampiin ongelmiin