Vankilaongelma – mikä on ratkaisu?

VIIME elokuun 16. päivänä sain puhelun istuessani työpöytäni ääressä Brooklynissa New Yorkissa. Tunnistin soittajan vanhaksi ystäväkseni, ja hän sanoi: ”Haluaisitko pitää muutaman puheen Angolan vankilassa Louisianassa?”

”Haluaisinko? Kyllä vain, oikein mielelläni!” Olin iloinen tästä tilaisuudesta.

Noin vuotta aikaisemmin olin lukenut tässä vankilassa käynnissä olevasta menestyksellisestä yhteiskuntaansopeuttamisohjelmasta, ja halusin nyt nähdä sen omin silmin.a Sovittiin, että lentäisin sinne 4. marraskuuta 1976.

Minä olen erityisen kiinnostunut vankiloista ja ponnisteluista sopeuttaa vankeja yhteiskuntaan. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että vietin itse melkein kaksi vuotta vankilan seinien sisäpuolella 1940-luvulla. En ollut siellä väärinteon takia, vaan siksi, että omatuntoni ei sallinut minun tarttua aseisiin sodassa.

Vankiloilla on kauan ollut ongelmia – tungos on ehkä nykyisistä ongelmista suurin. Huomasin seuraavan uutisen viime vuoden Denver Post -lehdessä: ’Vankiloiden rakentamisesta uhkaa tulla 1970-luvun suurin kasvava toimiala. . . . 524 uutta rakennusta tai laajennusta on tällä hetkellä suunnitteluasteella.” – 25.4.1976.

Mutta ratkaiseeko useampien vankiloiden rakentaminen ongelman? Onko väärintekijöiden telkeäminen vankilaan paras tapa käsitellä heitä?

Minua on kovasti kiinnostanut viime vuosina käyty keskustelu siitä, minkä tulisi olla vankiloiden todellinen tarkoitus.

Rangaistus vai yhteiskuntaan sopeuttaminen

Keskustelunaiheena ollut kysymys on: tulisiko vankiloiden olla ensi sijassa rangaistuksen kärsimisen paikkoja väärintekijöille, vai voidaanko niissä myös sopeuttaa vankeja yhteiskuntaan? Katsaus historiaan osoittaa kuitenkin, että on olemassa aivan toisenlaisiakin vaihtoehtoja.

Vanhalla ajalla ei ollut sellaisia vankiloita, jollaisia me nykyään tunnemme. Silloin väärintekijät joko teloitettiin tai heille annettiin ruumiillista kuritusta. Siihen saattoi sisältyä ruoskimista, poltinraudalla merkitsemistä tai silpomista, minkä jälkeen pahantekijä päästettiin vapaaksi.

Sitten 1700- ja 1800-luvuilla kuolemanrangaistusta sovellettiin yhä harvempiin rikoksiin ja ruumiillinen rankaiseminen asteittain lopetettiin. Siinä vaiheessa tapa lähettää väärintekijät vankilaan yleistyi. Vankilat olivat syöpäläisiä kuhisevia, likaisia, tungokseen asti täynnä olevia paikkoja, joissa oli niukalti ruokaa ja joissa vankien piti tehdä pitkiä päiviä työtä. Monet kuolivat näiden hirvittävien olosuhteitten vuoksi. Sellaisten vankiloiden päätarkoituksena oli rangaista.

Myöhäisempinä aikoina ajattelutapa muuttui. Viime vuosisadalla edistettiin sellaista ajatusta, että vankien elämäntavan muuttamisen ja yhteiskuntaan sopeuttamisen pitäisi olla vankiloiden päätarkoitus. Vielä vuonna 1970 entisen Yhdysvaltain presidentin Nixonin asettama vankien yhteiskuntaan sopeuttamista tutkiva työryhmä oli sitä mieltä, että vankien sopeuttamisohjelmista pitäisi tulla tulevaisuuden vankilapolitiikan keskeinen piirre.

Mutta viime aikoina yhteiskuntaansopeuttamisponnisteluja on arvosteltu. Minua on kiinnostanut tämä yhtäkkinen asenteiden muutos.

Mitä on sanottava yhteiskuntaan sopeuttamisesta?

The National Observer -lehden otsikossa 4.1.1975 sanottiin: ”Kun rikollisia on yritetty 150 vuoden ajan sopeuttaa yhteiskuntaan, jopa itse uudistajat tunnustavat nyt, että . . . UUDISTUSOHJELMA ON EPÄONNISTUMA.”

Science-lehti huomautti: ”Ainakin nykyisissä muodoissaan tapahtuvaan ’yhteiskuntaan sopeuttamiseen’ liittyvä pettymys on ollut niin syvä, että se on saanut monet huomattavat yhteiskuntatieteilijät ja kriminaalipoliitikot hylkäämään arvossa pidetyt filosofiat vain muutamien vuosien kuluessa.” – 23.5.1975.

Newsweek-lehti teki seuraavan johtopäätöksen: ”Vankilaviranomaisten yleistyvä yksimielinen mielipide näyttää olevan se, että . . . rikollisen vankeudella rankaisemisen ja yhteiskunnan suojelemisen hänen rikoksiltaan täytyy tulla rankaisujärjestelmän olennaiseksi tarkoitukseksi.” – 10.2.1975.

New Yorkin kaupungin asukkaana puollan täysin paluuta sen tähdentämiseen, että yhteiskuntaa suojellaan rikollisilta. Delawaressa sijaitsevan Wilmingtonin pormestari Thomas Maloney oli valitettavasti oikeassa sanoessaan: ”Nyt kaupungin asukkaat ovat vankeja kotonaan ketjuineen, lukkoineen, salpoineen ja ristikkoineen rikollisten kierrellessä ympäriinsä vapaina.”

Monet ilahtuisivat siitä, että päähuomio alettaisiin kiinnittää rikosten lainkuuliaisten uhrien oikeuksiin. Näyttää selvältä, että kun väärintekijöitä ei ole saatettu vastuuseen teoistaan, niin heistä on tullut yhä piintyneempiä rikollisia. Tämä herättää tietenkin tärkeän kysymyksen: onko mahdollista rangaista väärintekijöiden kasvavaa joukkoa vankeustuomioilla?

Vankien sijoittamisen ongelma

Tosiasia on, että ponnistelut rikollisuuden vähentämiseksi ovat jo täyttäneet Yhdysvaltain vankilat ääriään myöten. Vuoden 1973 tammikuun ja vuoden 1977 tammikuun välisenä aikana pelkästään Yhdysvaltain liittovaltion ja osavaltioitten vankiloiden väkiluku kasvoi 45 prosenttia eli 195000:sta 283000:een! The Wall Street Journal -lehti kertoo: ”Useimmat osavaltiot ovat jo sulloneet vankeja vankiloiden jokaiseen nurkkaan ja soppeen. Vankeja nukkuu käymälöiden päällä, suihkuhuoneissa ja voimistelusaleissa.” – 20.7.1976.

Suurien liittovaltion ja osavaltioiden vankiloiden lisäksi on tuhansia piirikuntien ja kaupunkien vankiloita. New York Times -lehti sanoi viime vuoden kesäkuussa, että 60000 miestä ja naista viettää jonkin aikaa New Yorkin kaupungin kahdeksassa vankilassa joka vuosi. Ja eräs kriminologi sanoo, että yli kaksi miljoonaa ihmistä vuosittain kulkeutuu Yhdysvaltojen vankiloiden läpi!

Ongelmasta tulee suunnaton, kun ottaa huomioon, että poliisille ilmoitetaan vuosittain yli 10 miljoonaa vakavaa rikosta – runsaat 30 miljoonaa menneinä kolmena vuonna! Ei ole yksinkertaisesti tilaa, missä pitää kaikkia väärintekijöitä, ei edes niitä, jotka virkavalta saa kiinni. Lisäksi kulut veronmaksajille ovat jo nyt pöyristyttävät.

Olin hämmästynyt lukiessani New York Times -lehden viime syyskuun numerosta, että ”New Yorkin vankiloissa pelkät hoitokulut ovat noin 12000 dollaria vankia kohti vuosittain”. Tuon hinnan mukaan liittovaltion ja osavaltioiden vankiloiden 250000 vangin vuosittaiset hoitokulut nousevat 3 miljardiin dollariin (12 miljardiin markkaan)! Ja uusien vankiloiden rakentamisen sanotaan maksavan peräti 40000 dollaria vankia kohti!

Vankilaongelma on todella suuri, varsinkin kun otamme huomioon erään vankilan asiantuntijan ennustuksen, jonka mukaan 1980-luvun puoliväliin mennessä Yhdysvaltain liittovaltion ja osavaltioiden vankiloissa voisi olla 400000 vankia. Mikä on ratkaisu tähän pulmaan?

Yhteiskuntaan sopeuttamista toivotaan

Kaikkihan me haluaisimme, että rikolliset muuttaisivat tapansa ja että heistä tulisi lakia noudattavia hyödyllisiä kansalaisia. Ja sellaiset yksilöiden tekemät muutokset eivät ole mahdottomia useimpien vankiloiden sisäisten yhteiskuntaansopeuttamisohjelmien epäonnistumisesta huolimatta. Asia on juuri niin kuin Yhdysvaltain vankilaviraston johtaja Norman Carlson äskettäin sanoi: ”Yhteiskuntaan sopeuttamista on tyrkytetty liikaa käsitteenä. . . . me tiedämme nyt sen tosiasian, ettemme voi sopeuttaa yhteiskuntaan ketä tahansa – me voimme vain varata heille mahdollisuuksia.”

Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että oikeiden tilaisuuksien varaaminen voi antaa joillekuille rikollisille syyn muuttua. Sanon näin, koska ollessani liittovaltion vankilan asukas Ashlandissa Kentuckyssä näin, miten erään vangin sydän voitiin tavoittaa ja kuinka hänen koko elämänsä muuttui.

Odotin siis innokkaasti marraskuista matkaani ja sitä, että voisin itse nähdä mitä Louisianassa Angolan vankilassa tapahtui. Se on Yhdysvaltojen toiseksi suurin osavaltion vankila, noin 7300 hehtaarin laajuinen rakennuskompleksi. Eräs vuoden 1975 uutisraportti kertoi, että se oli suunniteltu 2600 vangille, mutta siellä asuu 4409 vankia.

Pian torstai 4. marraskuuta saapui, ja lähdin matkalleni.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 4]

”Monet ilahtuisivat siitä, että päähuomio alettaisiin kiinnittää rikosten lainkuuliaisten uhrien oikeuksiin.”