Sukupuoliopetus kouluissa hyödyllistä vai vaarallista?

ENEMMISTÖ tanskalaisista ei ilmeisesti ole huolestunut maansa uuden pakollista sukupuoliopetusta koskevan lain johdosta. Useimmat näyttävät pitävän sitä ’askeleena oikeaan suuntaan’ ja ajattelevat sen auttavan lapsia saavuttamaan tasapainoisen elämän.

Kukaan ei tietysti voi sanoa vääräksi sitä, että lasten tarvitsee saada tietää elämän tosiasiat, se, miten ja miksi heidän elimistönsä toimii niin kuin se toimii, ja mitä suvun jatkaminen on. On myös kieltämättä tärkeätä, että heillä on terve asenne näihin asioihin ja etteivät he pidä sukupuoliasioita sinänsä jollakin lailla ’epäpuhtaina’.

Tästä huolimatta monet näkevät Tanskan uudessa laissa tai sen edustamassa suunnassa olennaisia vaaroja. Heitä huolestuttaa kouluviranomaisille ja opettajille myönnetty yhä suurempi valta ja vastaavasti vanhempien lapsiinsa nähden omaaman valvonnan vähentäminen.

Opastusta vai harhaan johtamista?

Monet näkevät etukäteen saman vaaran kuin se, johon koulun johtaja Aage Nørfelt viittasi muutamia vuosia sitten, kun hän varoitti:

”Kaiken opetuksen tarkoitus on . . . opastus, mutta jos olennaiset alueet jätetään huomioon ottamatta, siitä voi hyvin helposti tulla aivan sen vastakohta, harhaan johtamista.” – Kristeligt Dagblad, 24.8.1966.

Hän sanoi, että ne, jotka vaativat sukupuoliopetuksen antamista kouluissa, omaksuvat sellaisen kannan, että ’nuoret tulevat joka tapauksessa olemaan sukupuolisuhteissa’, joten pääasia on ’auttaa heitä käyttämään ehkäisymenetelmiä ja välttymään raskauksilta ja laittomilta aborteilta’. Sitten hän väitti:

”Mutta tässä yhteydessä jätetään tekemättä olennaisin: sen kertominen näille suurille lapsille (sillä sellaisia he ovat), että on väärin olla intiimeissä suhteissa tuossa iässä.” Elämällä on ”luonnollinen rytminsä, jota täytyy kunnioittaa. Lapsen tulee olla lapsi ja nuoren nuori noina nimenomaisina kausina.” Siten he valmistuvat täysin kypsää elämää varten myöhemmin. Samoin kuin pienet lapset, jotka yrittävät jäljitellä vanhempia ihmisiä, näyttävät typeriltä ja vanhahkot ihmiset, jotka yrittävät näyttää nuorekkailta, tekevät itsestään naurettavia, niin on myös ’vastoin asioiden luonnetta, jos epäkypsät nuoret yrittävät elää samoin kuin kypsät aikuiset’. Johtaja Nørfelt esittikin sen vuoksi seuraavan johtopäätöksen:

”On väärin saarnata, että kun joku on elimistöltään sukupuolisesti kypsä, hänellä on oikeus sukupuoliyhteyteen. Se on harhaan johtamista, ei opastusta.”

Tämä ei merkitse sitä, että uusi lainsäädäntö täysin jättää huomioon ottamatta asiaan liittyvät ongelmat. Se yrittää antaa lapsille joitakin suuntaviivoja sen sijaan että se vain antaisi sukupuolivalistusta. Mutta mitä nuo suuntaviivat ovat? Mitä voimaa niillä on?

Sellaisen opastuksen perustana lainsäädäntökomitea käytti teologian tri K. E. C. Løgstrupin tutkielmaa. Siinä tunnustetaan, että ”nuoruuden ajalle on usein tunnusomaista epävakaisuus ja häilyväisyys”. Nuorille on kerrottava, että jos heiltä puuttuu kyky solmia kestäviä suhteita, heidän parhaan etunsa mukaista ei ole aloittaa sukupuolisuhdetta. Sellaiset suhteet ”usein luovat lisää ongelmia” sen sijaan että ratkaisisivat niitä. Kaikki kannustus siveyteen ja pidättyvyyteen niin ollen joko puuttuu tai on hyvin heikkoa. Nuoria tulee varoittaa ’koettamasta onneaan’, mikä saattaisi johtaa raskauteen, neuvoa, että molempien osapuolten vastuulla on käyttää riittäviä syntyvyyden ehkäisykeinoja, ja heitä jopa neuvotaan, milloin olosuhteet sukupuolisuhteille ovat suotuisimmat. Kaiken tämän lisäksi heille kerrotaan, miten tärkeitä näissä asioissa ovat ’ymmärtämys’ ja ’huomaavaisuus’. Mutta teologi Løgstrupin tutkielma ei sano mitään moraalisesta velvoitteesta Jumalaa kohtaan. Sitä, mitä nuorten vanhemmat uskovat oikeasta käytöksestä, pidetään ilmeisesti epäolennaisena. Loppujen lopuksi nuoret jätetään tekemään omat ratkaisunsa sen suhteen, mitä heidän tulee tai ei tule tehdä.

Olettaisitko tällaista opetusta saavien nuorten pidättyvän sukupuolisuhteista vai antautuvan niihin?

Miten johdonmukaista lainsäätäjien on epäillä vanhempien kykyä opastaa lapsiaan viisaasti ja samalla uskoa kokemattomilla, epäkypsillä nuorilla olevan tarpeeksi viisautta järkevien ratkaisujen tekemiseen, kun voimakas tunne kuohuttaa heitä? Nykyään sukupuoliopetuksen puoltajien luottamus nuorten arvostelukykyyn on merkille pantavaa ja – ottaen huomioon ongelmat, joita nuorilla jo on kaikkialla maailmassa – ainakin yhtä naiivia.

Olisiko järkevää selittää nuorelle pojalle auton mekaanisia toimintoja, näyttää hänelle, miten autoa ajetaan, ja sitten lähettää hänet suuren kaupungin kaduille vain neuvoen, että hänen tulee olla ’huomaavainen’ ja käyttää hyvää arvostelukykyä – antamatta hänelle mitään tietoa liikennesäännöistä tai vastuuntunnetta niitä kohtaan. Kaupungin liikenne ei ole läheskään niin monimutkainen kuin ihmissuhteet eikä niin vaarallinen kuin ne voivat olla varsinkin nykyisenä aikanamme. Onko meidän uskottava, ettei Jumala ole antanut meille mitään sääntöjä noudatettaviksi?

Loukkaako valtio vanhempien oikeuksia?

Avaako uusi laki tien sille, että poliittinen valtio loukkaa vanhempien oikeuksia? Osastopäällikkö Oskar Hansen on valittanut Ihmisoikeuksien komissiolle näin olevan. Hän kiinnittää huomion ihmisoikeuksien sopimuksen ensimmäisen lisäyksen toiseen artiklaan, jossa sanotaan:

”Kun valtio ottaa suorittaakseen tehtäviä kasvatuksessa ja opetuksessa, sen tulee kunnioittaa vanhempien oikeutta pitää huoli siitä, että opetus ja kasvatus on sopusoinnussa heidän oman uskonnollisen ja filosofisen vakaumuksensa kanssa.”

Mutta tanskalainen pappi Søren Krarup menee tätäkin pitemmälle. Hän ilmaisi näkemyksiä, jotka erosivat monien Tanskan pappien näkemyksistä, ja vertasi uutta lakia ’uusnatsismiin’. Hän varoitti Kristeligt Dagblad -lehdessä 4.6.1971: ”Se on yritys varastaa lapset vanhemmiltaan, aivan kuten natsit varastivat.”

Hän kysyy, miten hallitus voi sanoa ihmisille, etteivät he kykene hoitamaan omia asioitaan, kun juuri ihmiset ovat valinneet hallituksen, ja vastaa:

”Se tehdään vetoamalla asiantuntemukseen, jota tavallisilla ihmisillä ei ole. Taipumus on ilmeinen politiikassa. . . . Mutta se alkaa myös tunkeutua opetuksen alalle, jolla on runsaasti kaikkitietäviä ja kaikkivoipia lasten hyvinvoinnin ja onnellisuuden ’asiantuntijoita’.”

Hän sanoo, että sellaiset ’asiantuntijat’ väittävät tietävänsä toisten ihmisten sisimmät ajatukset. ”Ja mikä vielä tärkeämpää, he väittävät tietävänsä ne paremmin kuin ihmiset itse.” Hän vertaa heitä lääkäriin, joka ajattelee, ettei hänen tule hukata aikaa keskusteluun potilaitten kanssa siitä hoidosta, jota hän suosii, koska ”hän tietää parhaiten”. – Berlingske Tidende, 20.6.1971.

Missä ongelma todellisuudessa on

Voidaanko ongelmat, jotka koskevat ei-toivottuja raskauksia, abortteja ja vääristyneitä käsityksiä sukupuoliasioista, todella ratkaista kouluissa? Miten sitä paitsi koulut ovat onnistuneet ratkaisemaan muita nuorten vakavia moraalisia ongelmia? Ovatko niiden kansalaistaitoa ja hyvänä kansalaisena olemista käsittelevät oppikurssit voineet torjua tai pysähdyttää huumausaineiden väärinkäytön sekä rikollisuuden ja väkivallan aallon nuorten keskuudessa? Onko näin ollen se, että kouluissa ei ole ollut sukupuoliopetusta tai että sitä on ollut vain vähäisessä määrin, ongelman todellinen alkusyy?

Kun Naisten kansallisneuvosto vuonna 1960 teki vetoomuksensa, se sanoi: ”Meidän käsityksemme on, että aivan liian monet nuoret eivät saa tarvitsemaansa tukea kotona tai koulussa, ja sen vuoksi he joutuvat maailmaan valmistautumattomina ja tietämättöminä.”

Mutta ilmeisesti kotikasvatus on arvokkaampaa kuin koulukasvatus lapsen elämässä.

Entinen opetusministeri K. Helveg Petersen kiinnittää huomion ongelman todelliseen alkulähteeseen, kun hän sanoo ”Koulu ei koskaan voi toteuttaa tätä tehtävää täysin tyydyttävällä tavalla, koska se loppujen lopuksi kuuluu kodille.”

Sinne Raamattukin sijoittaa tämän tehtävän. Kun israelilainen isä keskusteli Mooseksen laista lastensa kanssa, kuten hänen piti päivittäin tehdä 5. Moos. 6:6–9:n mukaan, he väistämättömästi saivat paljon sukupuolivalistusta, kuten kuka tahansa voi havaita lukemalla tuon lain Raamatusta. Vanhemmat, eivätkä jotkut ulkopuoliset, antoivat sellaista opetusta ja vastasivat lastensa kysymyksiin. Ja kun lapset kuulivat näitä asioita koskevaa lakia luettavan julkisesti, vanhemmat olivat heidän kanssaan. (5. Moos. 31:10–13) Vanhemmat, jotka nykyään mieluummin antavat koulujen huolehtia tästä tehtävästä, eivät voi väittää, että Raamattu tukisi heidän kantaansa. Sellainen menettely on hyvin vaarallista.

Mitä vanhemmat voivat tehdä

Vanhemmilla on suunnattomia etuja toisiin verrattuna sukupuoliopetuksen antamisessa lapsilleen. He tuntevat lapsensa paremmin kuin kukaan toinen. He tietävät, miten pitkälle he ovat ruumiillisesti, henkisesti ja tunneperäisesti kehittyneet. Ja jos vanhemmat ovat tunnontarkkoja, he luonnollisesti kiinnittävät parempaa huomiota lapsiinsa ja antavat yksilöllistä apua kunkin lapsen tarpeiden ja olosuhteiden mukaan.

Mitä vanhemmat voivat tehdä, kun viranomaiset pakottavat lapset saamaan sukupuoliopetusta koulussa? He voivat säännöllisesti tiedustella lapselta, mitä koulussa opetetaan, sekä ottaa selville, mitä hän on kuullut leikkitovereilta ja muilta tästä asiasta. Sitten vanhemmat voivat avoimesti ja rehellisesti keskustelemalla antaa lapselle lisää terveellistä ja hyödyllistä tietoa. He voivat korjata ja ehkäistä vääriä ajatuksia ja vahvistaa lapsen päättäväisyyttä ja halua noudattaa raamatullista, kristillistä oikean käytöksen mittapuuta ja siten etsiä Jumalan siunausta.

Tässä tietysti pätee periaate, että parempi oja tukkia kuin joki. Vanhempien tulee varoa päästämästä koulua edelleen sukupuolivalistuksen eri piirteissä. Lausunto, johon uusi laki Tanskassa perustuu, sanoo, että vanhemmille tulee antaa tietoa siitä, miten sukupuoliopetusta annetaan ja missä iässä aiheen eri piirteet otetaan käsiteltäviksi. Silloin kun koulut eivät noudata tätä, vanhemmat voivat haastatella opettajia saadakseen tietoa siitä. Sitten he voivat etukäteen valmistaa lapsiaan, jotta lapsilla on jo mielessään terve raamatullinen näkemys, kun koulussa aletaan käsitellä tiettyjä kohtia. Tanskan kaltaisissa maissa vanhempien tarvitsee aloittaa tällainen valmennus jo ennen kuin heidän lapsensa menee ensimmäiselle luokalle.

Ja vaikka valtio määrää pakollisen sukupuoliopetuksen, vanhemmat voivat silti keskustella kouluviranomaisten kanssa ja ilmaista huolestumisensa mahdollisesti heräävistä moraalisista kysymyksistä. He voivat tuoda ilmi paheksuntansa, jos opettajat kannustavat sukupuolisesti irstaaseen käytökseen. Jotkut tanskalaiset vanhemmat ovat antaneet hyväksyntänsä sille, että heidän lapsensa pyytävät lupaa saada poistua luokasta, jos sukupuoliasioiden käsittely tulee turmelevaksi. Kun kuitenkin otetaan huomioon lasten ja nuorten luonnollinen uteliaisuus, joistakin vanhemmista saattaa hyvinkin tuntua, että tämä vaatii paljon heidän lapsiltaan. Joissakin osissa maailmaa vanhemmat ovat mikäli mahdollista mieluummin varanneet lapsilleen yksityistä kouluopetusta, esimerkiksi kirjeenvaihtokurssien avulla tai muilla lain hyväksymillä keinoilla. He pitävät kaikkia siihen liittyviä ylimääräisiä kustannuksia hyvin pieninä verrattuna lastensa hengelliseen hyvinvointiin.

Ilmeisesti sellaisen uuden lain voimaan saattaminen, kuin esimerkiksi Tanskassa hyväksytty, tuo mukanaan ehdottomia vaaroja. Mutta suurin vaara oli jo olemassa ennen kuin uutta lakia hyväksyttiinkään: monien sellaisten vanhempien välinpitämättömyys jotka omaksuvat käsityksen, että ’asiantuntijat’ tietävät parhaiten ja että heillä itsellään ei ole kykyä antaa riittävää sukupuolivalistusta lapsilleen.

Oman kokemuksensa perusteella lapsipsykologi Svend Heinild esittää vakaumuksekseen, etteivät nuorten ongelmat johdu niinkään paljon tiedon puutteesta kuin jonkinlaisesta hengellisestä ja tunneperäisestä aliravitsemuksesta. (Politiken, 16.8.1970) Kristityt vanhemmat, jotka rakastavat aidosti jälkeläisiään, pitävät huolta siitä, ettei tämä pidä koskaan paikkaansa heidän lapsistaan. He tuntevat Jumalalta saamansa oikeuden ja vastuun neuvoa ja opettaa lapsiaan kaikissa elämän puolissa. He ovat halukkaita varaamaan tarvittavan ajan, huolenpidon ja ponnistelun suojellakseen lapsiaan huonoilta moraalisilta vaikutuksilta.

[Kuva s. 8]

Vanhemmat voivat tiedustella lapselta, mitä koulussa opetetaan, ja he saattavat haastatella opettajia, mikäli se on tarpeen