Veren ’luovuttajiako’?

● Kirjassaan The Gift Relationship (1971) professori Richard Titmuss Lontoon yliopistosta sanoo verestä, joka saadaan verensiirtoja varten: ”Kaikissa yhteiskunnissa on monia myyttejä, eikä Yhdysvallat ole poikkeus. Juurtuneimpia myyttejä tuossa maassa nykyään . . . on se, että veren luovuttaminen vapaaehtoisesti on normaalia; että useimmat verenluovutukset tulevat vapaaehtoisilta.”

Tämä kirjoittaja esittää kahdeksan erilaista veren ”luovuttajien” ryhmää. Nämä ovat: Maksusta luovuttava, ”joka myy vertaan markkinahintaan”. Ammattimainen luovuttaja, ”jonka verenluovutus on säännöllistä, rekisteröityä, puolivakinaista tai puolipalkattua”. Maksun houkuttelema vapaaehtoinen luovuttaja, ”joka saa rahamaksun mutta väittää, ettei maksu ole hänen päävaikuttimensa”. Korvaukseksi luovuttava, jolta vaaditaan maksu hänelle leikkauksen aikana ’lainatusta’ verestä ja joka voi korvata veren omallaan ja siten saada maksun takaisin. Perheluoton tähden luovuttava, ”joka luovuttaa puoli litraa verta joka vuosi, minkä vastineeksi hänen ja hänen perheensä verensaanti . . . ’taataan’ yhdeksi vuodeksi”. Vapaaehtoinen vankiluovuttaja, kuten sotavoimissa tai vankiloissa olevat, ”joita kehotetaan tai vaaditaan luovuttamaan tai joiden odotetaan luovuttavan verta. Jos he eivät luovuta, he saattavat joutua epäsuosioon tai alttiiksi häpeälle tai heidät voidaan johtaa uskomaan, että kieltäytyminen vaikuttaisi kielteisesti heidän tulevaisuuteensa.” Lisäetujen tähden vapaaehtoisesti luovuttava, jota ”vetää puoleensa tai houkuttelee toive todellisten palkintojen saamisesta . . . muussa kuin rahallisessa muodossa”, kuten vapaapäivien tai pitemmän loman saaminen. Vapaaehtoinen yhteiskuntaan kuuluva luovuttaja, joka ”yhteiskunnassa todellisuudessa on lähin likiarvo ’ilmaisen inhimillisen lahjan’ antajan abstraktiselle käsitteelle”.

Professori esittää taulukon Yhdysvalloissa vuosina 1965–1967 arvion mukaan luovutetusta verestä. Se osoittaa, että vain 7 prosenttia verestä tuli ”vapaaehtoisilta yhteiskuntaan kuuluvilta luovuttajilta”. Niinpä tekijä huomauttaa: ”’Luovuttaminen’ edellyttää epäitsekästä vaikutinta; ankarasti ottaen, ja ehkä puolueettomammin puhuen, tämän tutkimuksen sanastossa olisi ’luovuttaja’ pitänyt korvata sanalla ’toimittaja’.” – S. 71–96.