Miksi toiveet ”rauhan sukupolvesta” kasvavat
OUTOJA tapahtumia sattuu meidän aikanamme. Niiden todellinen merkitys on paljon syvällisempi kuin pinnallisesti katsoen luulisi.
Olet epäilemättä tietoinen niistä hämmästyttävistä muutoksista, jotka ovat tapahtuneet maailmassa vajaan vuoden mittaisena lyhyenä aikana. Niitä ovat muun muassa:
● Kommunistinen Kiina – jonka valvonnassa on yli viidesosa maapallon koko väestöstä – pääsi lopulta, 22 vuoden jälkeen, Yhdistyneiden Kansakuntien järjestön jäseneksi. Vuoden 1971 loppupuoleen mennessä siitä oli tullut yksi YK:n turvallisuusneuvoston viidestä vakinaisesta jäsenestä.
● Ensimmäisen kerran historiassa USA:n presidentti meni Manner-Kiinaan tehdessään ”rauhanmatkan” helmikuussa 1972. Kaupan, matkailun ja viestinnän esteet, jotka ovat erottaneet nämä kansat vuosikymmenien ajan, ovat järjestelmällisesti katoamassa.
● Ratkaiseva neljän vallan sopimus allekirjoitettiin vapaampien ja läheisempien suhteiden aikaansaamiseksi Itä- ja Länsi-Saksan välille, joihin Saksa on ollut jaettuna toisen maailmansodan päättymisestä lähtien.
● Moskovan huippukokouksessa toukokuussa 1972 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain johtajat ratifioivat virallisesti joukon sopimuksia. Niihin kuului:
USA:n ja Neuvostoliiton yhteinen vuodeksi 1975 suunniteltu avaruuslento.
Tieteellisten ja teknisten tietojen keskinäinen vaihto.
Yhteistyö lääketieteellisten ja yleisten terveysongelmien ratkaisemiseksi.
Yhteinen tutkimustyö ja molemminpuolinen ponnistelu ihmisen ympäristön suojelemiseksi lisääntyvältä saastumiselta.
Sopimus, jonka tarkoitus on estää näiden kahden maan laivastojen alusten vaaralliset kohtaamiset avomerellä.
Lisäksi erityisen tärkeä aseidenvalvontasopimus kalliin ydinkilpavarustelun rajoittamiseksi.
Allekirjoitettuaan nuo sopimukset nämä kaksi supervaltaa alkoivat pian soveltaa niitä käytäntöön solmimalla huomattavia kauppasopimuksia, mm. sen, että Neuvostoliitto ostaisi yli kolmen miljardin markan arvosta yhdysvaltalaista viljaa. Saatiin myös päätökseen neuvottelut Neuvostoliiton ja erään yhdysvaltalaisen öljy-yhtiön välisestä miljardien markkojen liikesopimuksesta, jonka mukaan Neuvostoliiton öljy- ja kaasukenttien kehittämiseksi varataan teknistä apua.
● Sitten kesäkuussa 1972 alkoi suurvalloilla vertaansa vailla olevan diplomaattisen toiminnan aika. Niiden edustajat ovat kiireisinä kulkeneet ristiin rastiin maapalloa pääkaupungista toiseen. Heräsi toiveita saada ratkaisu pitkään ja veriseen Indo-Kiinan selkkaukseen. Intia ja Pakistan pitivät huippukokouksen sopiakseen erimielisyyksistään. Söulissa Koreassa pidetyssä yhdeksän kansakunnan Aasian ja Tyynenmeren neuvoston kokouksessa jäsenten enemmistö ilmaisi muuttunutta asennetta kommunistista Kiinaa kohtaan. Pohjois- ja Etelä-Korean hallitukset hämmästyttivät maailmaa ilmoittamalla sopineensa periaatteista tuon jaetun maan yhdistämiseksi.
Onko jotakin uutta kehittymässä?
Yhdysvaltojen, Kiinan ja Neuvostoliiton dramaattiset siirrot sitä kohti, mitä ranskalaiset kutsuvat nimellä rapprochement (lähentyminen sydämellisten suhteiden vallitessa), ovat herättäneet maailmanlaajuista mielipiteenvaihtoa. Monista kansoista kuuluu ääniä, jotka ilmaisevat toivon, että jotakin uutta saattaa todella olla kehittymässä maailmanlaajuisessa mitassa.
Eräässä Life-lehden pääkirjoituksessa sanottiin: ”Näyttää siltä, kuin seisoisimme nyt jollakin suurella kynnyksellä kaikkien kolmen kansakunnan ollessa valmiit vaihtamaan hyökkäävimmät ideologiansa terveeseen järkeen ja yhteiseen hyvään.”
Lontoolaisessa The Observer -lehdessä ilmestyneessä kirjoituksessaan Robert Stephens kuvaili presidentti Nixonin ”asettaneen kansainväliset tähtäimensä korkealle, jopa uuden maailmanjärjestyksen perustusten laskemiseen”.
Neuvostoliiton pääministeri Kosygin kutsui Moskovan huippukokouksen tuloksia ”kaikkien rauhaa rakastavien ihmisten voitoksi, koska turvallisuus ja rauha ovat yhteinen päämäärä”.
Mutta mitä syytä on pitää näitä toimenpiteitä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden varmistamiseksi erilaisina kuin menneet ponnistelut ovat olleet? Mikä niissä on epätavallista?
Harkitsehan esimerkiksi, mitä tapahtui vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan päättyessä. Järkyttyneinä tuon sodan ennen näkemättömästä teurastuksesta kansakunnat päättivät: ’Se ei saa tapahtua uudelleen.’ Niinpä ne muodostivat Kansainliiton ’takaamaan maailmanrauhaa ja turvallisuutta’. Mutta yhdeksäntoista vuotta myöhemmin se lakkasi toimimasta ja syttyi vielä suurempi selkkaus. Kirjassaan Swords into Plowshares (Miekat vantaiksi) professori I. L. Claude j:r esittää yhden huomattavan syyn epäonnistumiseen olleen se, että ”[Kansain]liitto luotiin estämään [uuden] ensimmäisen maailmansodan syttyminen”, samoin kuin ”myös Ranskan Maginot-linja rakennettiin [uuden] ensimmäisen maailmansodan taistelujen voittamiseksi”. Ajateltaessa mennyttä ei nähty ennalta uusia olosuhteita, jotka saivat aikaan toisen maailmanselkkauksen.
Toisen maailmansodan saatua ensimmäisen maailmansodan tuhot näyttämään mitättömiltä ja sen päätyttyä atomipommien räjäyttämiseen Japanissa Kansainliitto herätettiin henkiin Yhdistyneiden Kansakuntien järjestön muodossa. Sen peruskirjan mukaan senkin oli määrä ”ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta” kansakuntien keskuudessa. Mutta muutamassa vuodessa suurvallat, jotka olivat sen tärkeimmät muodostajat – Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Neuvostoliitto ja Kiina – olivat jo vakavasti jakautuneet ”rautaesiripun” erottaessa idän lännestä.
Missä sitten viimeaikaiset rauhanponnistelut eroavat menneistä?
Missä on ero
Ensinnäkään, toisin kuin Kansainliitto ja Yhdistyneet Kansakunnat, tämä rauhankampanja ei ole syntynyt maailmanlaajuisen selkkauksen kuumuudessa eikä maailmanlaajuisen sodan välittömänä seurauksena sellaisen teurastuksen kauhujen ollessa kannustimena tuoreina mielessä. Tätä rauhanponnistelua edistetään suhteellisen rauhallisena aikana ’tulilangan poistamiseksi’ mahdollisista räjähtävistä olosuhteista, jotka voisivat laukaista kaiken käsittävän ydinsodan.
Näin ollen ei ole myöskään kyse siitä, että voittaja-vallat määräisivät omat rauhanjärjestelynsä kukistetuille ja heikentyneille vihollisille, jotka olisivat kykenemättömiä tehokkaaseen vastarintaan. Tämä on itse asiassa saanut monet ilmaisemaan hämmästystä viimeaikaisen kehityksen suhteen.
Toisaalta he näkevät Yhdysvaltain, joka on suunnattomasti Kiinan edellä vaurauden ja ydinvoiman suhteen, ottavan sovittelevan asenteen. He näkevät sen presidentin tekevän itse asiassa toivioretken Pekingiin yrittääkseen vetää maapallon väekkäimmän kansakunnan eristäytyneisyydestään uusille kanssakäymisen alueille ja kaupallisiin suhteisiin.
Ja toisaalta Moskovan huippukokous näki Yhdysvaltojen olevan halukas hyväksymään ”ydinaseiden tasa-arvoisuuden” tilan maailman toisen supervallan, Neuvostoliiton, kanssa. 1960-luvulla Yhdysvallat piti kiinni ”ydinaseiden ylivoimasta”. Nyt se puhuu vain ”ydinaseiden riittävyydestä”.
Time-lehti, joka kutsui Moskovan kokousta ”merkillisimmäksi huippukokoukseksi tähän mennessä”, osoitti sen toteutuneen siitä huolimatta, että Yhdysvallat oli juuri miinoittanut Pohjois-Vietnamin satamat ja tuhosi järjestelmällisesti sen rautateitä. Neuvostoliiton lehdistö väheksyi kuitenkin tätä amerikkalaisten kaiken käsittävää yritystä pysäyttää aseiden virtaaminen kommunistien liittolaiselle ja korosti Neuvostoliiton päättäväisyyttä jatkaa huippukokousta, joka oli sen rauhanpyrkimysten huomattava saavutus.
Näihin rauhanponnisteluihin liittyy kuitenkin yksi vielä tunnusomaisempi tekijä, jonka merkityksen harvat tajuavat. Mikä tämä yleensä huomaamaton mutta merkittävä tekijä on?
Se koskee uskontoa.
Ehkä sanot tähän: ”Mitä tekemistä uskonnolla on tämän kaiken kanssa? Missä se on astunut mukaan kuvaan?” Harkitsehan seuraavaa todistusaineistoa.
[Kuva s. 5]
Epätavallisia suuntauksia kohti kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta on nyt nähtävissä. Mitä ne merkitsevät?