Ihmisen suunnitelmia kansainvälisen turvallisuuden saavuttamiseksi

”Kun tämä kaikki on ohi, haluamme toimia parantajina. Haluamme tehdä voitavamme helpottaaksemme – optimistisesti sanoen – uuden maailmanjärjestelmän syntymistä.” – Yhdysvaltain presidentti George Bush tammikuussa 1991 vähän Irakin sodan alkamisen jälkeen.

”Presidentti Bushin käsitys uudesta maailmanjärjestyksestä korostaa sitä, miten tärkeitä ovat laillisuusperiaate ja usko siihen, että kansoilla on yhteisvastuu vapaudesta ja oikeudesta. Kylmän sodan päätyttyä on koittamassa uusi aika.” – Yhdysvaltain Australian-suurlähettiläs elokuussa 1991.

”Kun tänä iltana katselen demokratian kehitysvaiheita kaikkialla maailmassa, niin ehkä – ehkä juuri nyt olemme lähempänä tuota uutta maailmaa kuin koskaan ennen.” – Yhdysvaltain presidentti George Bush syyskuussa 1991.

MONET maailman johtajat puhuvat presidentti Bushin tavoin optimistisesti tulevaisuudesta. Onko heillä syytä toiveikkuuteen? Antavatko toisen maailmansodan jälkeiset tapahtumat perustan sellaiselle valoisalle elämänkatsomukselle? Uskotko poliitikkojen pystyvän saamaan aikaan kansainvälisen turvallisuuden?

Ihmisen merkittävä suunnitelma

”Toisen maailmansodan kahtena viimeisenä vuotena sai joka kuukausi surmansa yli miljoona ihmistä”, kerrottiin televisiodokumentissa Goodbye War (Hyvästi sota). Tuohon aikaan kansat ajattelivat, että tarvittiin ehdottomasti suunnitelmaa, joka estäisi sellaisen sodan syttymisen uudelleen. Sodan ollessa vielä meneillään 50 kansakunnan edustajat laativat merkittävimmän suunnitelman, mikä ihmisillä koskaan on ollut kansainvälisen turvallisuuden saavuttamiseksi. Tuo suunnitelma oli Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja. Peruskirjan johdannossa sanottiin, että oli vakaasti päätetty ”pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta”. Yhdistyneiden kansakuntien tulevien jäsenten oli määrä ’yhdistää voimansa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi’.

Neljäkymmentä yksi päivää myöhemmin lentokone pudotti atomipommin Hiroshimaan Japaniin. Se räjähti kaupungin keskustan yllä ja surmasi yli 70 000 ihmistä. Tuo räjähdys sekä sen jälkeen Nagasakiin pudotettu pommi lopettivat tehokkaasti sodan Japanin kanssa. Näin siis päättyi toinen maailmansota, sillä olihan Japanin liittolainen Saksa antautunut jo 7. toukokuuta 1945. Mutta oliko se kaiken sodankäynnin loppu?

Ei ollut. Toisen maailmansodan jälkeen ihmiskunta on kokenut yli 150 pienempää sotaa, jotka ovat vaatineet runsaan 19 miljoonan ihmisen hengen. Tämä merkittävä suunnitelma, Yhdistyneet kansakunnat, ei selvästikään ole vielä saanut aikaan kansainvälistä turvallisuutta. Mikä on mennyt vikaan?

Kylmä sota

Ne jotka olivat suunnittelemassa YK:n perustamista, eivät osanneet odottaa, että toisen maailmansodan entisten liittolaisten kesken syntyisi pian kilpailua. Monet valtiot valitsivat puolensa tässä valtataistelussa, jota alettiin sanoa kylmäksi sodaksi ja joka oli osittain kommunismin ja kapitalismin välistä taistelua. Sen sijaan että nämä kaksi kansojen ryhmittymää olisivat yhdistäneet voimansa sodankäynnin lopettamiseksi, ne tukivat vastakkaisia puolia alueellisissa kiistoissa ja taistelivat tällä tapaa toisiaan vastaan Aasiassa, Afrikassa sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikassa.

1960-luvun lopussa kylmä sota alkoi laantua. Laantuminen huipentui siihen, että 35 valtiota allekirjoitti vuonna 1975 niin sanotun Helsingin sopimuksen. Muun muassa Neuvostoliitto ja Yhdysvallat sekä niiden kummankin eurooppalaiset liittolaiset olivat osanottajamaiden joukossa. Kaikki lupasivat, että ne työskentelevät ”rauhan ja turvallisuuden” hyväksi ja ”pidättyvät – – voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä minkään muiden valtioiden alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan tai menettelemästä muullakaan tavalla, joka on ristiriidassa Yhdistyneiden Kansakuntien päämäärien – – kanssa”.

Nämä suunnitelmat eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. 1980-luvun alkupuolella suurvaltojen välinen taistelu kiihtyi jälleen. Tilanne paheni niin, että vastavalittu Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri tri Javier Pérez de Cuéllar myönsi vuonna 1982 järjestönsä epäonnistuneen ja varoitti ”uudesta kansainvälisestä anarkiasta”.

Nykyään YK:n pääsihteeri ja muut johtajat ovat kuitenkin toiveikkaita. Uutisissa puhutaan ”kylmän sodan jälkeisestä ajasta”. Miten tämä muutos on tapahtunut?

”Kylmän sodan jälkeinen aika”

Merkittävästi tähän muutokseen vaikutti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin Etykin kokous. Syyskuussa 1986 sen 35 osanottajavaltiota allekirjoittivat niin kutsutun Tukholman asiakirjan, jossa ne uudestaan vakuuttivat pitävänsä kiinni vuoden 1975 Helsingin sopimuksesta.a Tukholman asiakirjassa on monia määräyksiä sotilaallisten toimien valvonnasta. ”Kolmen viime vuoden aikana saadut tulokset ovat rohkaisevia, ja se mitä on saatu aikaan, alkaa ylittää Tukholman asiakirjaan merkityt velvoitteet”, raportoi Tukholman kansainvälinen rauhantutkimuslaitos Sipri vuoden 1990 vuosikirjassaan.

Sitten vuonna 1987 supervallat pääsivät merkittävään sopimukseen, jossa edellytettiin niiden kaikkien maastalaukaistavien ohjusten hävittämistä, joiden kantomatka oli 500–5 500 kilometriä. ”Ohjusten ja laukaisualustojen hävittäminen tapahtuu aikataulun mukaisesti, ja kumpikin osapuoli noudattaa asiallisesti sopimuksen ehtoja”, sanoo Sipri.

Ydinsodan uhkan vähentämiseksi on ryhdytty muihin toimiin. Esimerkiksi vuonna 1988 supervallat allekirjoittivat sopimuksen ”mannertenvälisistä ja sukellusveneistä laukaistavista ballistisista ohjuksista”. Ennen sellaisten aseiden laukaisemista kummankin osapuolen on ilmoitettava toiselle osapuolelle ”vähintään vuorokautta aikaisemmin ohjuksen suunniteltu laukaisupäivä ja -paikka sekä törmäyskohde”. Siprin mukaan sellaiset sopimukset ”käytännöllisesti katsoen poistavat sen mahdollisuuden, että paikalliset välikohtaukset laajenisivat maailmanlaajuiseksi ydinsodaksi”.

Sillä välin suunnitelmat kansainvälisen turvallisuuden parantamiseksi saivat vauhtia. Toukokuussa 1990 Washingtonissa pidetyssä supervaltojen huippukokouksessa silloinen Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov ehdotti, että Euroopan maiden kaksi eri ryhmittymää allekirjoittaisivat rauhansopimuksen. Heinäkuussa Pohjois-Atlantin puolustusliittoon Natoon kuuluvat 16 länsimaata tapasivat Lontoossa. Ne vastasivat Mihail Gorbatšovin ehdotukseen niin, että kummankin puolen edustajat allekirjoittivat ’yhteisjulistuksen, jossa ne juhlallisesti ilmoittivat, etteivät ne ole enää vihollisia, ja vahvistivat sen, että niiden aikomuksena on pidättyä voimankäytöstä tai sillä uhkaamisesta’. Erään afrikkalaisen sanomalehden etusivun otsikossa tätä sanottiin ”harppaukseksi kohti maailmanrauhaa”.

Vähän ennen Helsingissä pidettyä supervaltojen huippukokousta Yhdysvaltain hallituksen edustaja sanoi, että ”[Lähi-idässä] mahdollisesti syttyvä sota on johtamassa uuden yhteissuunnitelman syntymiseen maailmanrauhan saavuttamiseksi”. Rauha oli saanut takaiskun, kun Irak tunkeutui Kuwaitiin, ja näytti siltä, että sota riehuisi kohta koko Lähi-idässä. Yhdistyneiden kansakuntien antamin valtuuksin Yhdysvaltain johtamat kansainväliset joukot kuitenkin pakottivat maahan tunkeutuneet joukot palaamaan omaan maahansa. Tuossa sodassa ilmennyt kansainvälinen määrätietoisuus sai jotkut toivomaan, että uusi yhteistyön aikakausi oli koittanut.

Sittemmin maailman tapahtumat ovat kehittyneet edelleen. Erityisesti entisen Neuvostoliiton luonne muuttui suuresti. Baltian maiden sallittiin julistautua itsenäisiksi, ja jotkut muut Neuvostoliiton tasavallat seurasivat niiden esimerkkiä. Yhtenäisiltä vaikuttaneissa maissa, joissa hallinto oli ollut keskitetty kommunistiselle keskusvallalle, eri kansanryhmien välille syntyi väkivaltaista kilpailua. Vuoden 1991 lopussa Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta.

Nämä maailman poliittisella näyttämöllä tapahtuneet perinpohjaiset muutokset ovat tarjonneet Yhdistyneiden kansakuntien järjestölle tilaisuuden tehdä jotain. The New York Times -sanomalehti sanoikin tästä: ”Maailmanlaajuisen jännityksen helpottuminen ja Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä vallitseva uusi yhteistyöhenki saattavat merkitä sitä, että maailmanjärjestöllä tulee olemaan entistä merkittävämpi osa kansainvälisissä asioissa.”

Onko tuon 47-vuotiaan järjestön vihdoinkin aika näyttää, mihin se pystyy? Olemmeko todella astumassa aikaan, jota Yhdysvallat kutsui ”uudeksi vuosisadaksi, uudeksi rauhan, vapauden ja hyvinvoinnin tuhatvuotiskaudeksi”?

[Alaviitteet]