Olympialaiset – aatteena ja todellisuudessa
VIIME syksynä noin miljardi ihmistä seurasi joko paikan päällä tai televisiosta Münchenissä Saksassa pidettyjä olympiakisoja. Olitko sinä katsojien joukossa? Mikä noista kisoista jäi parhaiten mieleesi?
Monien mielestä huomattavinta oli yhdentoista urheilijan ja valmentajan murha. Tämä raaka tapahtuma sai itse olympialaisnäytelmän melkein väistymään taka-alalle. Münchenin kisoihin sijoitettua rahamäärää, joka vastaa 3 miljardia Suomen markkaa, uhkasi perikato. Kävi kuitenkin niin, että kisat vain hieman viivästyivät.
Mutta entäpä jos noita murhia ei olisi tapahtunut? Ovatko olympiakisat todella olympia-aatteen mukaisia? Tarkastelkaamme aatteen toteutumista Münchenin tapahtumien valossa.
Vapaatko kansallismielisyydestä?
Teoriassa olympiakisojen tulisi heijastaa ”kansainvälistä yhteistyötä ja hyvää tahtoa”, kuten kansainvälisen olympiakomitean (KOK) presidentti Avery Brundage lausui. Kansallinen arvovalta ja kilpailu tuli panna syrjään. Mutta olivatko Münchenin kisat vapaat kansallismielisyydestä?
Eivät. Politiikan vaikutus melkein torpedoi kisat, ennen kuin ne alkoivatkaan. Noin 45 maata uhkasi jäädä pois, jos Rhodesia osallistuisi kisoihin. Sen vuoksi rhodesialaiset häädettiin kisoista tavalla, jota Brundage kutsui ”paljaaksi poliittiseksi kiristykseksi”. Siitä pitäen politiikka kyllästi olympialaiset.
Esimerkiksi tuomareita syytettiin puolueellisista, kansallismielisistä päätöksistä. Syytteet olivat tosia erityisesti tapauksissa, joissa tuomarien oli tutkittava esitystyyliä. Kymmenkunta tuomaria erotettiin pelkästään nyrkkeilyn piiristä, ja muita varoitettiin puolueellisista päätöksistä. Time-lehdessä valitettiin: ”Miljoonia [dollareita] käytetään sirkusmaiseen julkisivuun, mutta rahaa ei ole puolueettomien ja pätevien virkailijoiden palkkaamiseen.”
Voimakkaat tunteet paistoivat läpi myös kansojen suorittamasta ’mitalien laskusta’. Olympiakisoissa yksilöt saavat mitaleja palkinnoksi voitoistaan. Mutta kisojen aikana katselijoille ilmoitettiin, miten monta mitalia kansat olivat saaneet. Korostettiin sitä, miten hyvin Yhdysvallat menestyi Neuvostoliittoa vastaan tai ei-kommunistinen maailma kommunistista vastaan.
Niinpä ”kansainvälisen yhteistyön ja hyvän tahdon” ihanteesta huolimatta olympialaiset itse asiassa syventävät eivätkä ratkaise poliittisia erimielisyyksiä. ”Kukaan ei voi nyt epäillä sitä, että ’olympiarauhan’ ajatus on silmänlumetta”, sanoi New York Times -lehti.
Mutta eikö kisoissa kilpaileminen edistä rauhaa ja ystävyyttä urheilijoiden keskuudessa? Eivätkö he usko siihen, että ”tärkeintä olympiakisoissa ei ole voitto vaan osallistuminen”?
Voittoko ei tärkeätä?
Todellisuudessa voitto on tärkeintä, mikä käy ilmeiseksi kilpailijoiden mielipiteistä.
Eräs amerikkalainen hyppääjä tunnusti: ”Se, mikä minua sittenkin todellisuudessa vaivaa, on ajatus, että pitäisi mennä kotiin ja sanoa, etten voittanut. Joku tulee ja kysyy: ’Hei, miten selviydyit?’ ja kun kerron, että tulin toiseksi, he katsovat minun epäonnistuneen. Ensimmäiseksi ihmiset aina kysyvät: ’Voititko?’ ja jos vastaa kieltävästi, keskustelu päättyy siihen.”
Ankara kilpailu ei myöskään rakenna ystävyyttä kilpailijoiden välille? Päinvastoin, kuten eräs yhdysvaltalainen juoksija myönsi: ”Olympiakisojen henki on poissa. . . . Rata- ja kenttäurheilu on hauskaa, mutta täällä sinua yritetään jatkuvasti saada halukkaasti vihaamaan kilpatoveriasi. Miksi? Kysymyshän on vain kilpailusta.”
Viha eikä ystävyys johtaa sellaiseen väkivaltaan, jota nähtiin Jugoslavian ja Kuuban välisessä vesipallo-ottelussa. Tietotoimisto United Press Internationalin uutinen kertoi: ”Altaan vesi oli veren värjäämää. Harjoitettiin kyynärpäätaktiikkaa, pelaajia painettiin veden alle, ja sattui muitakin vähäisempiä väkivaltaisuuksia.” Olympialaisten ankarilla kilpailuilla on myös muita huonoja vaikutuksia.
Jotkut urheilijat kiihottivat ruumistaan lääkkeillä, kuten efedriinillä, mistä oli seurauksena heidän hylkäämisensä kilpailusta. Toiset, joiden urheilulaji vaati hyviä hermoja, käyttivät rauhoittavia lääkkeitä. Käyttivätkö urheilijat lääkkeitä sen tähden, että heidän mielestään ”osallistuminen” oli kaikkein tärkeintä? Eivät! He olivat todellisuudessa päättäneet voittaa!
Ovatko kilpailijat vain ”amatöörejä”?
Olympia-aatteen mukaan kaikkien olympialaisiin osallistuvien tulisi olla ”amatöörejä”. Heidän tulisi osallistua kilpailuun urheilun eikä rahan rakkaudesta. Mutta ”amatööriyden” takana oleva ulkokultaisuus paljastettiin Esquire-aikakauslehdessä:
”Amatööriydessä on usein kysymys vain siitä, maksetaanko henkilölle avoimesti vai salaisesti. Erään ’amatööri’-juoksijan ilmoitetaan saaneen äskettäin 4000 dollaria [16000 mk] yhdestä ainoasta juoksusta. Eräs hyppääjä myöntää saaneensa 6000 dollarin [24000 mk] urheiluauton siitä, että vaihtoi piikkariensa tavaramerkkiä juuri ennen olympialaisten finaalia. Myös Euroopassa maksuja annetaan pöydän alta, mutta pöytä on usein kaikkien nähtävissä. Eräs amerikkalainen kertoo, että hänelle ojennettiin kirjekuori hänen seisoessaan ylimmällä palkintokorokkeella 20000 eurooppalaisen silmien edessä. ’Jokainen tiesi, mitä kirjekuoressa oli’, hän sanoo nauraen, ’ja useimmat tiesivät, miten paljon siinä oli. Kaveri, joka antoi sen minulle, oli maan olympiakomitean jäsen.’”
Rahallinen hyöty on siis monien ”amatööri”-kilpailijoiden vaikuttimena. Ei ole yllättävää, että kirjeenvaihtaja Eric Segal sanoi kisojen ”sairastavan kaupallista norsutautia”.
Selvän eron tekeminen ”amatöörien” ja ”ammattilaisten” välillä on nykyään joka tapauksessa vaikeata. Esimerkiksi kommunistimaissa kaikki olympiaurheilijat saavat valtiolta ruoan, asunnon ja palkan. Kuitenkaan he eivät ole ”ammattilaisia”, koska kommunistimaailmassa ei tunneta ”ammattilaisurheilua”. Kommunistit kilpailevat kuitenkin olympialaisissa sellaisia eri maiden urheilijoita vastaan, jotka ponnistelivat ’maksaakseen oman matkansa’ kisoihin. Länsimaat sanovat sen olevan räikeän epäoikeudenmukaista.
Ovatko länsimaisetkaan joukkueet täysin vapaat samoista syytöksistä? Eivätkö Yhdysvaltain yliopistot myönnä tuhansien dollarien suuruisia apurahoja opiskeleville ”amatööri”-urheilijoille? Eivätkö jotkin Yhdysvaltain sotilaat käytä suurta osaa koko palvelusajastaan kilpailemalla ”amatööreinä” valtion varatessa heille asunnon ja ruoan? Sekin on yhtä epäoikeudenmukaista köyhempiä urheilijoita kohtaan.
Sen hankauksen vuoksi, jonka ”amatööriyden” ihanne ja käytäntö ovat aiheuttaneet, monet olympialaisten kannattajat sallisivat mieluummin kaikkien urheilijoiden, myös ”ammattilaisten”, osallistua. ”Amatööri”- ja ”ammattilais”-nimikkeiden poistaminen golf- ja tennisotteluista on jo saavuttanut suotuisia tuloksia.
Uskonnon osa olympialaisissa
Olympialaisista puhutaan maailman huomattavana urheilutapahtumana. Todellisuudessa kisojen yhteydessä on kuitenkin säilytetty monia uskonnollisia tapoja. Hämmästyttääkö se sinua?
Antiikin kreikkalaisten kisat, joita alettiin pitää vuonna 776 eaa. ja jotka jatkuivat ajanlaskumme alkupuolelle, olivat olennaiselta luonteeltaan uskonnollisia. Tuota uskonnollista perinnettä on ylläpidetty nykyään. Miten? Tarkastelehan vuoden 1972 olympialaisia edeltäneitä tapahtumia.
Ylipapittareksi pukeutunut nainen anoi Zeukselta suosiota. Heran temppelin raunioilla Olympiassa Kreikassa hän sytytti soihdun tulesta, jonka aurinko oli pannut alulle. Neljä viikkoa viestinjuoksijat kuljettivat tätä ”pyhää” olympiatulta noin 5600 kilometriä Müncheniin. Kun kisojen ”pyhä tuli” sytytettiin sen avulla, trumpettifanfaari kaikui, tuhansia kyyhkysiä laskettiin lentoon ja ammuttiin kunnialaukauksia. Sitten seurasi siunauksen lausuminen ja olympiahymni. Nykyisissä olympiakisoissa elävät antiikin Kreikan uskonnonmenot, tosin modernisoituina!
Olympialaisten tulevaisuus
Olympiaihanne vaikuttaa joistakuista jalolta. Vuoden 1972 kisat osoittivat kuitenkin jälleen selvästi, että ihanteita, ei saavuteta. Jotkut ehdottavat kisojen pienentämistä tulevaisuudessa, niin että uinnin mestaruusottelut pidetään yhdessä paikassa, rataurheilun toisessa jne.
Todellisuudessa olympiakisat pelkästään heijastavat edustamaansa ongelmien raastamaa maailmaa, joka on täynnä kansallismielisyyttä, kilpailua ja kaupallisuutta. Olympialaisten edessä olevat pulmat samoin kuin maailman kohtaamat ongelmat saavat jotkut epäilemään, pidetäänkö vuoden 1976 kisoja lainkaan.