Olympia-aate vaarassa
YKSI olympiakisojen säännöistä kuuluu, että vain amatööriurheilijat saavat osallistua niihin. Viime aikoihin asti jokainen urheilija, joka oli hankkinut urheilullaan yli 50 dollarin (300 markan) arvosta taloudellista hyötyä, julistettiin kilpailukieltoon.
Jos tätä sääntöä sovellettaisiin nykyisiin urheilijoihin, kisat täytyisi peruuttaa! Tuo vanhanaikainen amatöörin määritelmä on jäänne niiltä ajoilta, jolloin urheilu oli taloudellisesti riippumattomien rikkaiden ajanvietettä.
Eräässä äskettäin julkaistussa selostuksessa kerrotaan talvikisoissa kultamitalin voittaneen Phil Mahren sanoneen, että amatööriurheilua ”ei yksinkertaisesti ole olemassa huippu-urheilun piirissä”. Kuten monet urheilijat sanovatkin, kukapa nykyään voisi ilman jonkinlaista taloudellista tukea käyttää suurimman osan ajastaan yrittäen saavuttaa olympialaisissa vaadittavan suoritustason. Niinpä ”amatööriurheilijoille” maksetaan korvauksia monimutkaisia kanavia myöten, ja näin vältetään niin sanotun ammattilaisuuden leima.
Urheiluhenkeä vai kansallismielisyyttä?
Olympiakisoihin kuuluu myös se periaate, että urheiluhengen pitäisi voittaa kansallismielisyys. Kisojen tarkoitus on, että yksilöt eivätkä kansat kilpailevat toistensa kanssa. Sen vuoksi Olympiakomitea ei julkaise valtioiden paremmuusjärjestyksestä kertovaa luetteloa. Lehdistö ja televisio korvaavat kuitenkin ripeästi tämän puutteen julkaisemalla omaa kansakunnittain ryhmitettyä sijoitustilastoaan. Tämän johdosta kisat ovat politisoituneet. Tiedotusvälineet ovat muuttaneet ne niin sanottujen kapitalististen ja sosialististen kansojen väliseksi kilpailuksi. Entinen olympiaurheilija Harold Connolly sanoi, että joillekuille noista kisoista on tullut ”ideologinen urheilukenttä”.
Kirjoittaja James Michener puhuu kirjassaan Sports in America (Amerikkalainen urheilu) siitä, että ”kautta Yhdysvaltojen esiintyy yrityksiä sotkea urheilu ja kansallismielisyys toisiinsa. Poliittiset johtajamme ovat yllyttäneet urheilun täyttämään kolme asiaankuulumatonta tehtävää – – 1) Urheilua vaaditaan välittämään tiettyjä poliittisia puolueita tukevaa propagandaa. 2) Sitä käytetään tukemaan sotilaallisia päämääriä. 3) Sitä käytetään räikeästi väärin epämääräisen ja pintapuolisen isänmaallisuuden luomiseen.” Tämän johdosta hän huomautti: ”Alan tuntea oloni jokseenkin levottomaksi nähdessäni, kuinka urheilua käytetään palvelemaan politiikan, militarismin ja mahtipontisen isänmaallisuuden etuja.”
Onko Michener pannut tämän saman merkille olympiakisoista? ”Vuoden 1936 olympiakisoissa Adolf Hitler käytti ensimmäistä kertaa urheilua kansallismielisyyden aseena”, hän kirjoittaa. Hän viittaa myös esimerkkeihin, joita saatiin vuosien 1968 ja 1972 olympiakisoissa, ja lisää sitten: ”Arvostelukykyiset kriitikot alkoivat jo varoitella, että jos tämä hillitön kansallismielisyys jatkuu, olympiakisat joudutaan lakkauttamaan.”
Ovatko kansallismielisyys ja isänmaallisuus olympiakisoissa vain jotain, mistä tiedotusvälineet ovat tehneet suuren numeron? Vai ovatko kisojen osanottajat todella niiden lumoissa? Vajaa vuosi sitten Sarajevossa Jugoslaviassa pidetyt talvikisat kenties valaisevat asiaa. Amerikkalaiset luistelijat Charles (Peter) ja Maureen (Kitty) Carruthers (veli ja sisar) voittivat hopeamitalin. Miten he suhtautuivat siihen? New York Times -lehden kertoman mukaan Peter sanoi: ”Hetki, jolloin Amerikan lippu nousi salkoon, oli ikimuistettava.” ”Näin vain ylös nousevan lipun”, sanoi Kitty, ”ja se näytti tosi hyvältä.”
Kun yhdysvaltalainen Scott Hamilton voitti kultamitalin Sarajevon talvikisoissa, hän ”otti suorituksensa jälkeen Amerikan lipun eräältä eturivissä istuneelta katsojalta ja heilutteli sitä luistellessaan ylimääräisen kunniakierroksen radan ympäri”. (New York Times, 17.2.1984) Näin ollen sekä urheilijat että katselijat osoittavat olympiakisoissa usein kansallismielisyyttä käyttäen valtioiden lippuja huomattavimpina tunnuksinaan.
Mutta urheilusta kirjoittava George Vecsey sanoi: ”Alun perin olympiakisojen oli määrä olla vapaat kansallismielisyydestä, tilaisuus, jossa yksilöt saattoivat mitellä taitojaan maailman parhaiden urheilijoiden kanssa.” Tilanne on nyt täysin muuttunut. ”Kansallismielisyys on olympiakisojen ylimääräinen houkutin”, Vecsey lisäsi.
Kaikki urheilijat eivät tietenkään ole äärimmäisen isänmaallisia. Mäenlaskun kultamitalivoittajan, yhdysvaltalaisen Phil Mahren, kerrotaan sanoneen, että hän ei lasketellut perheensä eikä maansa puolesta, ”vaan itseni puolesta”. Hän lisäsi: ”En ole koskaan urheillut voittaakseni jotakin. Olen osallistunut kisoihin kilpaillakseni. Olen osallistunut niihin mitelläkseni kykyjäni. Olen harrastanut urheilua, koska rakastan sitä.”
Joka tapauksessa paine voittaa hinnalla millä hyvänsä on nyt noussut siinä määrin, että olympiakisoihin on soluttautunut vielä yksi salakavala tekijä – doping!
Olympiakunniaa dopingin avulla?
Halu voittaa hinnalla millä hyvänsä on tuonut olympiakisoihin mukaan dopingin vitsauksen. Jo pitkään on tiedetty, että eri lajien urheilijat käyttävät esimerkiksi lihaksia kasvattavia anabolisia steroideja, testosteroneja ja muita aineita suorituskykynsä parantamiseksi. Mutta skandaali, joka todella paljasti asian kaikessa laajuudessaan, sattui vuoden 1983 elokuussa pidetyissä Pan-Amerikan kisoissa, joissa 13 yhdysvaltalaista urheilijaa jättäytyi vapaaehtoisesti pois kilpailuista. Mikä sai heidät jäämään pois? Se että 11 muuta urheilijaa julistettiin kilpailukieltoon, koska he olivat käyttäneet kiellettyjä aineita. New York Times -lehden kirjeenvaihtaja kuvaili tätä kilpailukieltoon asettamista ”lajissaan laajamittaisimmaksi kansainvälisen urheilun historiassa”.
Seuraavana päivänä Yhdysvaltain olympiakomitea, joka oli vastuussa niistä amerikkalaisista urheilijoista, jotka osallistuisivat vuoden 1984 olympiakisoihin, määräsi, että Yhdysvaltoja edustamaan pääseville urheilijoille tehtäisiin pistokokeita. Jokaiselta, joka jäisi kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä, evättäisiin pääsy Los Angelesin olympiakisoihin.
Koska doping on niin suuresti yleistynyt urheilumaailmassa, Los Angelesissa sijaitsevan Kalifornian yliopiston alueelle on rakennettu 1,5 miljoonaa dollaria (9 miljoonaa markkaa) maksanut keskus, jossa voitiin tehdä doping-kokeita olympiakisoja silmällä pitäen. Noiden kokeiden tarkoitus on varmistaa, ettei kukaan olympiakisoihin osallistuva urheilija ole keinotekoisesti parantanut suorituskykyään kielletyillä aineilla.
Ovatko olympiakisat ”maailman merkittävin yhteiskunnallinen voima”?
Vuonna 1964 Avery Brundage, joka silloin toimi Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajana, totesi: ”Nykyinen olympialiike on kenties maailman merkittävin yhteiskunnallinen voima.” Hänen mielipiteensä oli kiistanalainen jo silloin, ja sellainen se on vieläkin. Kokenut urheiluun erikoistunut lehtimies Leonard Koppett ilmaisi asian kirjassaan seuraavasti: ”Urheilu heijastaa yhteiskunnallisia oloja; se ei aiheuta niitä. – – Lisäksi urheilumaailma on sellainen kuin se on, koska se on muotoutunut siinä yhteiskunnassa, jossa se on syntynyt. – – Aina kun yhteiskunta muuttuu, urheilu muuttuu – – urheilu ei pane alulle muutoksia.” – Sports Illusion, Sports Reality.
Kuten kaikki muukin nykymaailmassa, myös olympiakisat ovat alttiita 1900-luvun kehitysvaiheiden mukanaan tuomille paineille, kohdistetaanpa ne siihen sitten suurliikemaailman taholta tai kilpailuhengen, väkivallan ja kiellettyjen aineiden käytön muodossa. Tämän johdosta monet urheilun parissa työskentelevät ihmiset esittävät kiusallisia kysymyksiä olympialiikkeen tulevaisuudesta. Voidaanko Coubertinin alkuperäinen olympia-aate pitää hengissä? Voivatko olympiakisat todella pysyä amatöörikisoina sanan varsinaisessa merkityksessä? Lakkauttaako suuryritysten moniin urheilijoihin kohdistama paine piiloammattilaisten aikakauden? Voidaanko politiikan ja kansallismielisyyden kasvava vaikutus pitää aisoissa? Syrjäyttääkö halu voittaa hinnalla millä hyvänsä rehellisen kilpailun ja urheiluhengen? Saavutetaanko olympiakisojen tunnus citius, altius, fortius (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin) pelkästään voiman ja suorituskyvyn ansiosta – vai dopingin avulla? Lähivuodet antanevat joitakin vastauksia näihin kysymyksiin.
Kristittyjä kiinnostavat myös muut kysymykset: Sisältyykö olympiakisoihin uskonnollisia käsityksiä? Voisivatko ne olla ristiriidassa kristillisten periaatteiden kanssa? Millä tavoin kristittyjen tulisi suhtautua urheilemiseen? Tulisiko urheilun olla elämän pääasia? Kehotamme sinua perehtymään tämän kirjoitussarjan viimeisessä osassa käsiteltyyn aineistoon.
[Tekstiruutu s. 7]
”Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää”
”Olympiakisoihin osallistuvat urheilijat saattavat vuosikausia ponnistella kiihkeästi tavoiteltujen palkintojen saamiseksi, mutta niiden kulta-, hopea- ja pronssimitalien arvo, jotka loppujen lopuksi riippuvat heidän kaulassaan, on pikemminkin vertauskuvallinen kuin todellinen”, todettiin New York Times -lehden numerossa 17.2.1984. Vastoin yleistä käsitystä kultamitali ei ole täyttä kultaa. Charlie Jewtraw, Chamonix’ssa Ranskassa vuonna 1924 järjestettyjen ensimmäisten talvikisojen ensimmäinen kultamitalivoittaja, totesi tämän seikan jokseenkin onnettomana. Hän on ainoa elossa oleva Chamonix’n kultamitalivoittaja, ja hän sanoi hiljattain: ”Minua todella harmitti, kun sain tietää, ettei mitali ollut täyttä kultaa. Kysymys ei ollut niinkään sen arvosta. Mutta periaate ärsytti minua.”
Tänä vuonna Sarajevossa järjestetyissä talvikisoissa annetut ”kulta mitalit” sisälsivät todellisuudessa 122 grammaa hopeaa, joka oli peitetty 5,9 grammalla kultaa. Mikä on niiden myyntiarvo? Noin 720 markkaa kappale. Puhtaasta kullasta tehty mitali olisi ollut yli kymmenen kertaa niin arvokas.
[Kuva s. 8, 9]
Jääkö olympia-aate suuryritysten, dopingin, kansallismielisyyden ja väkivallan jalkoihin?