Toinen maailmansota tuo muutoksen
TOINEN maailmansota puhkesi syyskuussa 1939. Kahdessa vuodessa Hitlerin armeijat valtasivat Länsi-Puolan, Ranskan, useita muita Euroopan maita ja suuren osan Balkania. Sitten vuonna 1941 voittoisat natsit käänsivät huomionsa itään.
Tuon vuoden kesäkuussa Saksan joukot tunkeutuivat Neuvostoliittoon. Joulukuuhun mennessä ne olivat vallanneet tuon maan läntiset osat lähes kokonaan ja saapuneet Moskovan laitamille. Kansakunnan tulevaisuus oli vaakalaudalla.
Ankara talvisää ja neuvostojoukkojen ja -partisaanien päättäväinen vastarinta pysäytti saksalaisten hyökyaallon vuoden loppuun mennessä. Mutta oli ilmeistä, että uusia hyökkäyksiä oli tulossa seuraavana keväänä. Neuvostohallitus tiesi, että kansaa oli valmistettava siihen mitä oli edessä. Tarvittiin äärimmäisen suuria ponnistuksia.
Yksi seikka, joka helpotti tätä tehtävää, oli saksalaisten maahantunkeutujien ilkeämielisyys. Heidän aiheuttamansa tuhot, se, että he teurastivat miljoonia ihmisiä, väittivät olevansa rodultaan ylempiä, ja heidän selvä aikomuksensa pyyhkäistä pois monet slaavilaiset kansat täyttivät neuvostoliittolaiset raivolla.
Tarvittiin kuitenkin vielä enemmän vaikuttimia. Kootakseen kansan kaikki voimavarat ja saadakseen koko kansan kokosydämisen yhteistoiminnan hallituksen täytyi saada uskonnollisten johtajien kannatus. Miksi oli näin?
Hallitus tarvitsi uskonnollisten johtajien tuen, koska maassa oli vielä kymmeniä miljoonia uskonnollisia ihmisiä. Kommunismi oli tosin valvonut kansaa yli 24 vuotta. Mutta se oli liian lyhyt aika useiden nuorten ateistien sukupolvien kasvattamiseksi, jotka kommunistien mukaan vähitellen korvaisivat kuolevat iäkkäämmät uskovaiset. Monet yli 20-vuotiaat ihmiset, erityisesti naiset, tunnustivat vielä uskontoa.
Muutos suhtautumisessa uskontoon
Sen tähden kommunistijohtajat, Stalin mukaan luettuna, näkivät tarpeelliseksi muuttaa asennettaan uskontoon. He ymmärsivät, että heidän rynnistyksensä uskontoa vastaan oli saanut monet uskonnolliset ihmiset vieraantumaan heistä. Niinpä kommunistijohtajat alkoivat vuoden 1941 syksystä lähtien tehdä myönnytyksiä.
Ennen pitkää heidän ponnistelunsa palkittiin. Vuonna 1942 metropoliitta Sergei tervehti Stalinia kutsumalla häntä ”Jumalan voitelemaksi [Neuvostoliiton] johtajaksi”. Sitten vuonna 1943 Stalin otti ortodoksisen kirkon johtohenkilöt vastaan Kremlissä sijaitsevassa virkahuoneessaan ja valtuutti heidät valitsemaan Sergein uudeksi patriarkaksi. Siten päättyi 18 vuoden ajanjakso, jonka kuluessa Venäjän ortodoksisella kirkolla ei ollut virallista päätä.
Lisää myönnytyksiä tehtiin. Kirkon sallittiin julkaista omaa lehteä. Useita pappisseminaareja ja kirkkoja avattiin uudelleen. Uskonnon tuhoamispyrkimykset vaimennettiin. Toistenkin uskontojen rajoituksia vähennettiin.
Patriarkka Sergei kuoli vuonna 1944. Häntä seurasi virassa Aleksei. Encyclopædia Britannica -tietosanakirja toteaa, että Aleksei vakuutti Stalinille, että ”syvän rakkauden ja kiitollisuuden tunteet” innoittivat kaikkia ”kirkon työntekijöitä”. Nyt kirkon johtajat pyysivät kaikkialla seuraajiaan antamaan tukensa kommunistihallitukselle. Hallitus palkitsi joidenkuiden pappien ponnistukset antamalla kunniamerkkejä.
Kirkon johtajat sanoivat seuraajilleen, että he eivät taistelleet natsihyökkääjiä vastaan vain puolustaakseen Neuvostoliittoa, vaan myös puolustaakseen kristillisyyttä. Kirkot keräsivät kolehteja aseitten ostamiseksi. Tammikuuhun 1943 mennessä lahjoituksia oli riittävästi hävittäjäkone-eskaaderin hankkimiseksi. Toisilla lahjoituksilla hankittiin panssarivaunuyksikkö, ja kun tämä yksikkö luovutettiin puna-armeijalle juhlallisin muotomenoin, metropoliitta Nikolai ylisti Stalinia ”yhteiseksi Isäksemme”.
Lopulta vuoteen 1945 mennessä Saksan armeija alkoi perääntyä. Neuvostojoukot etenivät Saksaan. Näiden tapahtumien muistoksi kutsuttiin koolle kokous, jota johti patriarkka Aleksei. Kokous hyväksyi julistuksen, jossa puna-armeijan voittoja ylistettiin Kristuksen voitoiksi pimeyden voimista. Julistuksessa sanottiin: ”Jokainen voi nähdä, keiden aseita [= neuvostoliittolaisten] Herramme Jeesus Kristus on siunannut ja keiden aseet [= saksalaisten] eivät saaneet sellaista siunausta.” Muutamaa päivää myöhemmin kommunistijohtajat ilmaisivat kiitollisuutensa kirkkojen ponnisteluista.
Sydämentilan muutosko?
Merkitsikö hallituksen asenteen muutos todellista sydämentilan muutosta uskontoon suhtautumisessa? Ei suinkaan. Kirja Europe Since 1939 (Eurooppa vuoden 1939 jälkeen) sanoo siitä:
”Täysin maalliset tarkoitusperät pakottivat neuvostojohtajat, jotka olivat materialistisia ateisteja, tekemään myönnytyksiä uskonnollisille näkemyksille. Järkeiltiin, että Neuvostoliiton uskonnollismieliset kansalaiset tukisivat sodassa olevaa valtiota täydemmin; liittoutuneitten länsimaiden kristittyjen vihamielisyyttä kommunistista elämäntapaa kohtaan lievennettäisiin ja Balkanin niemimaan hartaat ortodoksit olisivat myötämielisempiä Venäjää kohtaan.”
Menestyikö tämä taktiikka? Äsken mainitun kirjan tekijä Arthur J. May Rochesterin yliopistosta sanoo: ”Kaikki nämä tavoitteet saavutettiin suuremmassa tai pienemmässä määrin Kremlin omaksuman sovittelevan asenteen avulla.” Toisena seurauksena hän totesi olleen, että ”uskonnon piirissä samoin kuin itse asiassa kaikkialla muuallakin Stalinin palvonta kukoisti”.
Uskonnosta oli tullut kommunisteille hyödyllinen! Miten hyödyllinen, se voidaan nähdä heti sodan päättymistä seuranneista tapahtumista. Harrison Salisburyn toimittamassa kirjassa The Soviet Union: The Fifty Years (Neuvostoliiton 50 vuotta) sanotaan: ”Sodan päättyessä kirkon johtajat yhtyivät Stalinin ulkopolitiikan kylmän sodan vaatimuksiin.”
Vuoden 1949 pääsiäisjuhlan aikaan sattui tyypillinen tapaus. Keskiyön jumalanpalveluksessa Moskovan Jelohovskin katedraalissa patriarkka Aleksei toivotti Jumalan siunausta Neuvostovaltion johtajalle Josif Stalinille. Ja vuonna 1950 Aleksei lähetti Yhdistyneitten Kansakuntien turvallisuusneuvostolle sähkösanoman, jossa hän protestoi ”Yhdysvaltojen hyökkäystä Koreaan”.
Siten on ilmeistä, että neuvostojohdon myönnytyksillä oli poliittiset vaikuttimet. Myönnytysten ansiosta kirkot olivat yhteistoiminnallisempia. Kun hallitus lisäksi hyväksyi vain valtiolle uskolliset papit, uskontoa voitiin säännellä täysin sopusoinnussa kommunistien päämäärien kanssa.
Ei voinut olla epäilystäkään siitä, että muutokset eivät merkinneet todellista sydämentilan muutosta. Kommunistien tarkoitus oli yhä kukistaa kaikki uskonto. Mutta heidän menetelmätapansa tulivat ovelammiksi. He näkivät, että oli edullista vähitellen nakertaa uskonnon voimaa ja kannatusta. Näin ei herätettäisi tarpeetonta vastustusta eikä luotaisi uskonnolle uusia marttyyreita, kuten oli tapahtunut alussa, kun käytettiin jyrkkiä menettelytapoja.
Tietenkään kaikki muiden maiden ihmiset ja kaikki neuvostoliittolaiset itsekään eivät olleet vakuuttuneita siitä, että kaikki kirkon johtajat olivat aitoja kirkonmiehiä. Jotkut heistä sovittelivat siinä määrin, että heitä syytettiin siitä, että he olivat hallituksen asiamiehiä, jotka oli pantu virkaansa valvomaan kirkkoja. Syyttäjät viittasivat siihen, että toisia korkeita pappismiehiä, jotka olivat vastustaneet kommunismia, oli vangittu tai tapettu. Mutta suosiossa olevat papit saattoivat liikkua vapaasti ja pysyä virassaan.
Olivatpa sellaiset johtavassa asemassa olevat papit hallituksen suoranaisia asiamiehiä tai eivät, vaikutus oli sama. He työskentelivät läheisesti kommunistihallituksen kanssa sen päämäärien toteuttamiseksi. Ja noihin päämääriin kuului yhä päätös tuhota uskonto.
Teot osoittavat päämäärän pysyneen muuttumattomana
Se että hallituksen pitkän tähtäimen politiikka uskonnon tuhoamiseksi ei ollut muuttunut, voitiin nähdä sen virallisista toimenpiteistä ja julistuksista. Esimerkiksi oikeus levittää uskontoa oli yhä kielletty huolimatta uskonnolle sen antaman tuen tähden tehdyistä myönnytyksistä. Ateismin tunnustaminen oli jatkuvasti kommunistisen puolueen jäseneksi pääsemisen ehtona.
Myös uskonnonopetus oli jatkuvasti kielletty kouluissa. Ateismia opetettiin yhä virallisesti, ja siihen sisältyi uskonnonvastaista propagandaa. Erityishuomiota kiinnitettiin ateismin edistämiseen ”Pioneerijärjestön” ja ”Nuorten kommunistien liiton” jäsenten keskuudessa. Puolueen virallisesta politiikasta tehtiin yhteenveto nuorisoliiton virallisessa lehdessä Komsomolskaja Pravdassa julkaistussa neuvossa:
”Nuorten kommunistien ei tule olla vain vakaumuksellisia ateisteja ja vastustaa kaikkea taikauskoa [uskontoa], vaan heidän täytyy aktiivisesti taistella taikauskon ja ennakkoluulon levittämistä vastaan nuorten keskuudessa.”
Stalinin kuolema ei muuttanut Neuvostoliiton uskontoa vastaan suuntautuvia kauaskantoisia tavoitteita. 1950-luvun lopulla ja erityisesti 1960-luvun alussa pääministeri Nikita Hruštševin aikana kaikkia uskonnollisia ryhmiä painostettiin suuresti. Painostuksen laajuus paljastui myöhemmin. New York Times -lehden kirjeenvaihtaja Peter Grose selosti:
”Sen vahingon laajuus, jota uskonnolliselle koneistolle tehtiin kautta Neuvostoliiton viitenä vuonna ennen vuotta 1964, alkaa nyt tulla ilmeiseksi. Neuvostoliiton toisin ajattelevat kirkonmiehet ovat väittäneet, että viranomaiset sulkivat 10000 palvontapaikkaa noina vuosina. . . .
”Kehitettiin valtava byrokraattinen koneisto sen varmistamiseksi, että kirkon toiminta kaikissa osissa maata joutui siviilivallan tehokkaaseen valvontaan.”
Näin ollen vaikka kommunistijohtajat ovat tehneet myönnytyksiä taistelussaan uskontoa vastaan, he ovat olleet ja ovat edelleen määrätietoisia tavoitteissaan. He työskentelevät hellittämättä uskonnon hävittämiseksi täydelleen Neuvostoliitosta.
Mitä uskonnosta on jäljellä tuossa maassa kaikkien näiden vastustuksen vuosien jälkeen? Miten voimakas uskonto on Neuvostoliitossa nykyään?