Neuvostoliitto rynnistää murskatakseen uskonnon
KUN kommunistit saivat Venäjän valvontaansa, he eivät hukanneet aikaa vaan tekivät heti tunnetuksi tarkoituksensa uskonnon suhteen. Tarkoitus oli murskata uskonto ja tehdä maasta ateistinen valtio.
Lenin oli tosin 1900-luvun alussa kirjoittanut, että uskontoa pitäisi suvaita. Mutta heti kun bolševikit pääsivät valtaan, kävi selväksi, että hallitus pitäisi uskontoa vihollisena ja yrittäisi haudata sen. Kirjoituksessaan Työväenpuolueen suhteesta uskontoon Lenin sanoi:
”Uskonto on oopiumia kansalle, – tämä Marxin sanonta on koko marxilaisen maailmankäsityksen kulmakivenä uskontokysymyksessä. Kaikki nykyaikaiset uskonnot ja kirkkokunnat, kaikki ja kaikenlaiset uskonnolliset järjestöt marxilaisuus katsoo aina porvarillisen taantumuksen [vihollis-]järjestöiksi.”
Hyökkäys alkaa
Saatuaan vallan käsiinsä marraskuussa 1917 uusi hallitus julkaisi heti asetuksen, jonka mukaan kaikki maat, kirkon omaisuus mukaan luettuna, olivat nyt kansan (todellisuudessa hallituksen) omaisuutta. Tämä säädös valmisti tietä myöhemmälle kirkon omaisuuden takavarikoimiselle.
Toinen asetus sanoi, että kaikki kansalaiset olivat tasa-arvoisia, tunnustivatpa he mitä uskontoa tahansa tai vaikka he eivät tunnustaneet mitään uskontoa. Tästä oli käytännöllisenä seurauksena, että ateismia suvaittiin ja edistettiin.
Sitten vuoden 1918 alussa hallitus ilmoitti erottaneensa Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion täysin toisistaan. Tällöin kommunistit ottivat haltuunsa kirkon kaiken omaisuuden. Myös uskonnonopetus kiellettiin kouluissa. Lisäksi hallituksen kaikki kirkoille suorittamat maksut lakkautettiin.
Nämä askeleet olivat vain osa hyökkäyksestä. Paljon enemmän oli tulossa. Hallituksesta oli tärkeää se, mitä piti tehdä ihmisten, erityisesti nuorten ihmisten mielen muuttamiseksi. Vuonna 1918 voimaan astunut ensimmäinen perustuslaki mainitsi, että ”kaikilla kansalaisilla on oikeus uskonnolliseen ja uskonnonvastaiseen propagandaan”. Perustuslakia kuitenkin muutettiin vuonna 1929, jolloin ’oikeus uskonnolliseen propagandaan’ jätettiin pois. Vaikka ’oikeus uskonnonvastaiseen propagandaan’ säilytettiin, vain ”oikeus uskonnon tunnustamiseen” sallittiin.
Vuoden 1929 säädös oli hyvin tuhoisa uskonnolle. Se kielsi kaikkia uskontoja tekemästä mitään yhteiskunnallista, kasvatuksellista tai hyväntekeväisyystyötä. Se rajoitti uskonnolliset ryhmät kokoontumaan rakennuksissa, jotka viranomaiset olivat niille myöntäneet. Ne eivät voineet tehdä mitään levittääkseen uskontoaan. Ja koska lapsille opetettiin kouluissa nyt vain ateismia, uskonnon myöhemmät tulevaisuudennäkymät olivat pahaenteiset.
Vaikutus
Kaikilla näillä lainsäädännöllisillä toimenpiteillä ja hallituksen vihamielisellä asenteella oli vaikutuksensa. Vallankumouksen ensimmäisistä viikoista lähtien kirkkorakennuksiin hyökättiin eri puolilla maata. Niitä ryöstettiin, hävitettiin tai muutettiin tehtaiksi, varastoiksi, poliittisiksi kokoussaleiksi tai museoiksi.
Tämä ei koskenut ainoastaan ortodoksista kirkkoa. Muitakin uskontoja vastaan hyökättiin. Esimerkiksi roomalaiskatolisia pappeja vangittiin, kirkon omaisuus takavarikoitiin, ja katolisille kouluille asetettiin rajoituksia. Kommunisteilla oli yleisenä käytäntönä muodostaa pappien yhteisöjä, jotka olivat uskollisia vain Moskovalle, mikä näin ollen vähensi paavin vaikutusvaltaa.
Ankarassa painostuksessa jotkin uskonnot hävisivät kokonaan. Uniaatit olivat yksi niistä. Tämä kirkko oli roomalaiskatolisuuden ja ortodoksisen kirkon sekamuoto. Sillä oli ollut vahva asema ukrainalaisten keskuudessa. Mutta kommunismia vastustavat papit vangittiin tai karkotettiin. Toiset papit luopuivat uskollisuudestaan paaville, hylkäsivät uskontonsa ja siirtyivät Moskovan ortodoksisen patriarkan alaisuuteen.
Käsi kädessä kirkon omaisuuden takavarikoimisen, vastustavien pappien vangitsemisen tai karkottamisen ja kirkkojen sulkemisen kanssa pantiin alulle raivoisa opetusrynnistys lehdistön, radion, elokuvien ja koulujen välityksellä. Koulujen uskonnonvastainen ilmapiiri oli erityisen tuhoisa. Seuraavassa on tyypillinen näyte Neuvostoliitossa julkaistusta yhdeksännen luokan oppikirjasta siitä, millaista uuden opin juurruttaminen oli:
”Elollisen maailman kehityksen lakien tutkiminen auttaa pääsemään perille materialismin käsitteestä . . .
”Lisäksi tämä opetus varustaa meidät uskonnonvastaiseen taisteluun antamalla meille materialistisen tulkinnan elollisen maailman tarkoituksen ilmentymisestä ja todistaessaan samanaikaisesti ihmisen periytymisen alemmista eläimistä.”
Lapset olivat ateististen opettajiensa armoilla. Ja heidän kirkossa käyvät vanhempansa olivat tavallisesti kyvyttömiä vastustamaan tuota vaikutusta. Useimmat vanhemmista tiesivät vain vähän jos ollenkaan oman uskontonsa opetusten ja menettelyjen syistä. Niinpä he olivat huonosti varustautuneita hillitsemään vyöryä.
Lisäksi nuoria varten perustettiin suuria järjestöjä. Lapsille oli ”Pioneerijärjestö” ja 16–23-vuotiaille ”Nuorten kommunistien liitto” (Komsomol). Nämä järjestöt olivat Marxin ja Leninin ajatusten kyllästämät. Vaikka jäsenyys ei ollut pakollinen, mukautumista vaativa yhteiskunnan paine oli valtava. Nuorten luonnollinen halu kuulua sellaiseen, mikä on suosittua, teki tehtävänsä.
Näin kommunistit kerran valtaan päästyään antautuivat juurimaan pois perinteellistä uskontoa. Vuotta 1917 seuranneen ensimmäisen neljännesvuosisadan aikana pidettiin vireillä uskonnonvastaista rynnistystä, vaikkakin hyökkäykset tulivat toisinaan ankarampina, toisinaan laimeampina aaltoina.
Miksi niin uskonnonvastainen?
Monet ihmiset muissa maissa olivat kauhuissaan näistä hyökkäyksistä. Mutta kaikki venäläiset eivät olleet järkyttyneitä. Oli paljon niitä, jotka pitivät hyökkäyksiä oikeudenmukaisena kostona rikoksista, joihin kirkot olivat syyllistyneet.
Ymmärtääksemme, miltä monista venäläisistä tuntui, meidän tarvitsee käsittää, että kirkot, erityisesti ortodoksinen kirkko, olivat avainasemassa tsaarien sortaessa kansaa. Oman itsekkään etunsa tähden papisto oli vuosisatoja kestinnyt hallitsijoita ja jättänyt ottamatta huomioon kansan tarpeet sekä pitänyt sen tietämättömyydessä. Suurinta osaa ihmisistä pidettiin käytännöllisesti katsoen hallitsijoitten ja varakkaitten yhteiskuntaluokkien orjina. Papisto työskenteli tilanteen säilyttämiseksi ennallaan. Monista papeista tuli ahneita, moraalittomia ja vallanjanoisia.
Historioitsijat tunnustavat, että erityisesti ortodoksinen kirkko oli räikeän turmeltunut. Kirjassa House Without a Roof (Talo ilman kattoa) Maurice Hindus kirjoittaa:
”Kylän batuška [pappi] oli usein itse tietämätön mies, joka käytti jatkuvasti votkaa eikä kammoksunut vietellä viehättävää naispuolista seurakuntalaista. . . .
”Musikka [talonpoika] . . . oppi hyvästä ja pahasta enemmän kiertelevien kerjäläisten ja pyhiinvaeltajien tarinoista ja balladeista kuin seurakunnan papilta. . . .
”Venäjän kirkon kohtalokas rasite oli sen täydellinen alistuneisuus ja nöyristely tsaarivallan edessä, mikä Miljukovin sanojen mukaan ’tukahdutti uskonnon kaikki elävät versot’.”
Tämä kirjailija mainitsi myös sen, mitä venäläinen kirjallisuusarvostelija Vissarion Belinski kirjoitti: ”Eikö pappi kaikkien venäläisten silmissä ole ahneuden, saituuden, imartelun ja häpeämättömyyden elävä vertauskuva?”
Edesmennyt venäläinen filosofi N. Berdjajev kirjoitti kirjassa The Origin of Russian Communism (Venäjän kommunismin alkuperä) siitä, miten ortodoksinen kirkko käytti tsaarien asemahtia edistääkseen omia päämääriään:
”Voivatko papit osoittaa oikeaksi sellaisen kristillisyydenvastaisen ’politiikan’? Miksi he turvautuvat väkivaltaan ennemmin kuin rakkauden tekoihin? . . . Huomaamme hämmästykseksemme kirkon ja valtion olevan yhteistoiminnassa tässä inhottavassa työssä. Juuri se seikka, että kirkko liehakoi valtiota, on saanut monet ihmiset menettämään uskonsa.”
Uskonnolliset johtajat itsekin myöntävät, että uskonnon synnit olivat suuressa määrin syynä siihen, mitä Venäjällä tapahtui. Eräässä kommunistimaassa toimiva teologi sanoi Harper’s-lehdessä painetussa selostuksessa:
”Minä en ole kommunisti, olen kristitty, mutta tiedän, että me, vain me kristityt, olemme vastuussa kommunismista. . . . Me ’sanoimme, mutta emme tehneet’. . . . Muistakaa, että kommunistit olivat kerran kristittyjä. Elleivät he usko oikeudenmukaiseen Jumalaan, niin kenen vika se on?”
Epäilemättä Venäjän kirkkojen turmelus vieroitti monet ihmiset Jumalasta, Raamatusta ja kristillisyydestä. He järkeilivät: ’Jos tämä on Jumalan uskonto, silloin uskomme mieluummin, että Jumalaa ei ole olemassa.’
Neuvostoliiton johtajien raivokkaalla hyökkäyksellä uskontoa vastaan oli näin ollen syynsä. Mutta valitettavasti he eivät nähneet eroa Jumalaan kohdistuvan tosi uskon ja ulkokultaisen uskonnon välillä. Katkeruudessaan he päättivät hylätä kaiken uskonnon.
Papisto sovittelee
Aluksi monet papit vastustivat hyökkäyksiä, joita kommunistit tekivät uskontoa vastaan. Mutta ajan kuluessa yhä useammat papit sovittelivat ja tulivat kommunistihallituksen välikappaleiksi. Mutta koska tuo hallitus aikoi haudata uskonnon, nämä sovittelevat papit itse asiassa auttoivat omien hautajaistensa järjestämisessä!
Esimerkkinä tästä oli patriarkka Tihon. Päinvastoin kuin Jeesus Kristus, joka oli halukas mieluummin kuolemaan kuin sovittelemaan totuudessa, Tihon sovitteli. Vapauduttuaan vankilasta vuonna 1923 hän allekirjoitti julistuksen, jossa hän lupasi olla osallistumatta mihinkään, joka vahingoittaa valtion etuja. Vähän ennen kuolemaansa vuonna 1925 hän kehotti kaikkia venäläisiä ”seisomaan vilpittöminä neuvostovallan puolella ja työskentelemään yhteiseksi hyväksi ja tuomitsemaan kaiken avoimen tai salaisen kiihotuksen uutta valtiojärjestystä vastaan”.
Hänen kuolemansa jälkeen kirkon ei sallittu valita toista patriarkkaa. Mutta kirkon toiset korkeat virkailijat seurasivat tavallisesti hänen esimerkkiään. Tämä kävi selväksi vuonna 1927, jolloin metropoliitta Sergei (arvoasteessa seuraava patriarkan jälkeen) antoi julistuksensa. Kirja The First Fifty Years (Ensimmäiset viisikymmentä vuotta) huomauttaa, että siinä Sergei ”lupasi kirkon ja sen seuraajien kannatuksen ja poliittisen yhteistoiminnan’’. Hän kehotti pappeja antamaan kirjallisen takuun uskollisuudestaan neuvostohallitukselle, tai muussa tapauksessa he joutuisivat erotetuiksi kirkosta.
Huolimatta pappien kaikista myönnytyksistä kommunistit jatkoivat monelta suunnalta tapahtuvaa rynnistystään uskontoa vastaan. Erityisesti vuosien 1936–1938 poliittisten puhdistusten aikana kirkkoja vastaan hyökättiin raa’asti. Vaikka Sergei oli vuonna 1930 puhunut 163 piispan uskollisesta tuesta, vuonna 1939 oli vähemmän kuin 12 piispaa jäljellä. Kerrottiin, että 40 piispaa oli ammuttu. Noin 10000 kirkkoa oli suljettu. Kirja The First Fifty Years sanookin: ”Vuonna 1939 kirkko oli romahtamaisillaan.”
Mutta vuonna 1939 tapahtui jotakin, joka toi muutoksen. Toinen maailmansota puhkesi. Se vaikutti neuvostohallituksen ja uskonnon välisiin suhteisiin.