Miten voimakas uskonto on Neuvostoliitossa nykyään?
NEUVOSTOLIITTO ei enää julkaise virallisia tilastoja uskonnosta. Erääseen aikaan niitä kuitenkin julkaistiin. Nämä tilastot yhdessä vuosien varrella kertyneitten silminnäkijäin kertomusten ja muiden raporttien kanssa antavat verrattain täydellisen kuvan tilanteesta.
Saadut tiedot osoittavat, mitä perinteellisen uskonnon ”uskovaisille” ja papistolle on tapahtunut. Ne osoittavat, mitä näiden uskontojen vallalle on tapahtunut ja mikä on niiden kirkkojen, seminaarien ja luostareitten tila. Se paljastaa erehtymättömän suuntauksen.
Miten monta ”uskovaista”?
Ennen ensimmäistä maailmansotaa Encyclopædia Britannica -tietosanakirja mainitsi vuoden 1911 painoksessaan: ”[Venäjän] vuonna 1905 julkaisemien tilastotietojen mukaan eri uskonnollisten yhteisöjen kannattajia oli koko Venäjän valtakunnassa noin . . . 125640020.”
Koska asukasluku oli tuolloin noin 143000000, uskontoon kuuluvien ihmisten määrä oli yli 87 prosenttia väestöstä. ”Uskovaisten” määrä oli todennäköisesti vieläkin suurempi, jos mukaan lisätään ne, jotka uskoivat Jumalaan mutta eivät kuuluneet mihinkään uskontoon.
Tämä heijastaa sitä perustotuutta, että ennen kuin kommunismi tuli valtaan, Venäjä oli syvästi uskonnollinen. Kansan valtava enemmistö kuului johonkin uskontoon tai ilmaisi uskovansa Jumalan olemassaoloon. Mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen?
Vuonna 1937 Neuvostoliitto suoritti erityisen väestönlaskennan saadakseen selville kansalaistensa asenteen uskontoa kohtaan. Noin 50000000 ihmistä ilmoitti olevansa ”uskovaisia”. Vuonna 1939 Neuvostoliiton asukasmääräksi ilmoitettiin 170000000. Näin ollen 1930-luvun lopulla alle kolmasosa koko maan väestöstä tunnustautui ”uskovaisiksi”. Kaksikymmentä vuotta kestäneen kommunistihallinnon jälkeen määrä oli pudonnut noin 90 prosentista noin 30 prosenttiin.
Vuonna 1970 New York Times -lehti julkaisi raportin, jonka oli laatinut lontoolainen tutkimuslaitos Minority Rights Group (Vähemmistön oikeuksien ryhmä). Times-lehdessä sanottiin: ”Raportissa arvioidaan, että 30 miljoonaa ihmistä Neuvostoliiton 237 miljoonan ihmisen väestöstä on pysynyt uskollisena Venäjän ortodoksiselle kirkolle.” Ja vuonna 1971 Los Angeles Herald-Examiner -lehti sanoi: ”Venäjän ortodoksisen kirkon toimivien kannattajien määrästä ei ole Neuvostoliitossa virallista arviota. Epävirallisten arvioitten mukaan heitä on yli 20 miljoonaa.”
Kun otetaan huomioon, että muiden uskontojen ”uskovaisia” on yhteensä vain muutama miljoona, suuntaus on päivänselvä. Itse asiassa tilanne on kirkkojen kannalta vielä pahempi, koska monet ”uskovaiset” eivät käy kirkossa, niin kuin he kävivät ennen vuoden 1917 vallankumousta.
Kotoruassa Uudessa-Seelannissa ilmestyvä Daily Post -lehti kertoo: ”Äskettäin Pihkovassa [Neuvostoliiton länsiosassa] suoritetussa tutkimuksessa ilmeni, että 13 prosenttia kaupungin väestöstä piti itseään uskovaisina.” Sanomalehti tulkitsi luvun merkitsevän, että uskonnolla oli vielä vahva asema tuolla seudulla. Mutta tilanne on itse asiassa päinvastainen. Luku osoittaa, että ”uskovaisten” määrä on laskenut 90 prosentista ennen vuotta 1917 nykyiseen vain 13 prosenttiin.
Jos siis saatavissa olevat luvut todistavat mitään, ne osoittavat, että saatuaan 55 vuotta ateistista opetusta neuvostoliittolaiset hylkäävät uskonnon. Nuoret sukupolvet kyllästetään ajatuksilla, jotka erottavat ne uskonnosta. Ne muodostavat joka vuosi entistä suuremman osan väestöstä vanhojen ”uskovaisten” kuollessa pois.
Ortodoksinen kirkko autioitettu
Venäjän ortodoksinen kirkko on kärsinyt hämmästyttäviä menetyksiä. Tämä ei käy ilmi ainoastaan ”uskovaisten” hupenevasta määrästä vaan myös kirkkojen, pappien ja kirkon muiden työntekijöitten määrästä. Encyclopædia Britannica -tietosanakirja sanoi vuonna 1959 ortodoksisesta kirkosta: ”Vuonna 1914 Venäjällä oli 55173 kirkkoa ja 29593 kappelia.” Jumalanpalveluksia varten oli siis yhteensä noin 85000 rakennusta. Mutta vuoteen 1955 mennessä vain noin 20000 oli jäljellä!
Samassa teoksessa esitettiin seuraava taulukko:
1914 1955
Pappeja 112629 32000
Luostareita 1025 70
Nämä numerotiedot ovat yhdenmukaiset muiden lähteitten antamien tietojen kanssa. Esimerkiksi kirja Europe Since 1939 kertoo, että vuonna 1959 kirkkoja oli noin 20000 ja pappeja noin 32000. Siinä arvioitiin, että noin 90 luostaria oli yhä toiminnassa.
Sitten 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa suljettiin jälleen monia kirkkoja. New York Times -lehti lainasi ”kahden Moskovassa toimivan ortodoksipapin tutkimusta, jonka mukaan herra Hruštševin valtakauden jälkipuoliskolla suljettiin 10000 kirkkoa, noin puolet avoinna olleitten kirkkojen määrästä”. Times lisäsi: ”Vuodelta 1966 oleva virallinen neuvostoliittolainen julkaisu ilmoitti avoinna olevien kirkkojen määräksi 7500.”
Tilanne on kuvaava suurissa kaupungeissa. Los Angeles Herald-Examiner -lehti kertoo: ”Vuonna 1917 Moskovassa oli yli 600 kirkkoa yhdelle miljoonalle asukkaalle. Nykyään siellä on vain 40 tai 50 toiminnassa olevaa kirkkoa väestölle, joka käsittää seitsemän miljoonaa, ja jotkut niistä ovat pienten kappelien kokoisia.” The Christian Century -lehden toimittaja, joka oli käynyt viisi kertaa Neuvostoliitossa, osoitti tämän todeksi sanoessaan: ”Miten monta ortodoksista kirkkoa on avoinna Moskovassa? Neljäkymmentä.” Moskovasta, joka kommunismia edeltäneinä päivinä oli uskonnon keskus, ovat kirkot näin ollen käytännöllisesti katsoen kadonneet. Ja Herald-Examiner -lehti huomauttaa: ”Harvoin rakennetaan yhtään uutta.”
Tilanne on samanlainen Leningradissa. The Christian Century -lehti sanoo: ”Tarkastelehan Leningradia, viiden miljoonan ihmisen kaupunkia. Siellä on toiminnassa neljätoista kirkkoa.” Tämä raportti osoittaa kuitenkin, että nämä kirkot ovat ”enemmän kuin täynnä joka sunnuntaiaamu”. Lukija voisi päätellä tämän merkitsevän valtavaa kiinnostusta ortodoksista kirkkoa kohtaan.
Mutta niin ei suinkaan ole. Valaiskaamme asiaa: Mitä tapahtuisi, jos kolmessa kirkossa, joissa kussakin on 1000 seurakuntalaista, jäsenmäärä laskisi 500:aan kussakin ja sitten kaksi kirkkoa suljettaisiin? Havaitsisit todennäköisesti noin 1500 ihmisen yrittävän päästä jäljelle jääneeseen kirkkoon. Satunnainen tarkkailija saattaisi päätellä, että kysymyksessä on uskonnollisuuden voimakas nousukausi, todellinen ”herätys”, koska tuo yksi kirkko olisi ”enemmän kuin täynnä”. Mutta mitä todellisuudessa olisi tapahtunut? Alueella olisi entistä vähemmän uskonnon kannattajia, mutta kirkkojen alituisen sulkemisen vuoksi se kirkko, joka jäisi jäljelle, olisi ääriään myöten täynnä.
Keitä uskovaiset ovat?
Keitä sitten ovat ihmiset, jotka yleensä käyvät ortodoksisessa kirkossa? New York Times -lehden kirjeenvaihtaja Peter Grose huomautti:
”Joka kerta kun kävin neuvostoliittolaisessa kirkossa . . . Siellä oli aina nukkavieruja vanhoja naisia istumassa huivi päässään pimeissä nurkkauksissa, hengittämässä keuhkoihinsa suitsutusta, ja vaikutti siltä, että he olivat menettäneet kiinnostuksen ympärillään olevaan elämään.
”Jos uskonnon merkitys oli pelkästään tässä, silloin kommunismin rakentajilla pitäisi olla vähän syytä huoleen nykyään tai tulevaisuudessa.”
Myös Los Angeles Herald-Examiner -lehden kirjoituksessa sanottiin: ”Jumalanpalveluksiin osallistuvia on vähän, ja useimmat heistä ovat vanhoja naisia.”
Mutta miten on niiden tietojen laita, joiden mukaan nuoria ihmisiä kääntyy uskontoon? Uuden-Seelannin Daily Post -lehdessä sanottiin siitä: ”Neuvostoliitossa jotkut nuoret (eivät monet) ovat kääntyneet takaisin ortodoksiseen [uskontoon] yhtä paljon esteettisistä kuin hengellisistä syistä.” Tämä merkitsee sitä, että pieni määrä nuoria käy kirkossa, ei oppiakseen Jumalan totuuksia vaan kiinnostuksesta taiteeseen ja kulttuuriin, uteliaisuudesta tai jopa taikauskosta. Vuoden 1972 Britannica Book of the Year -teoksessa huomautettiin siitä: ”Ortodoksisen uskon nuoret tulokkaat eivät ymmärtäneet liturgiaa eivätkä välittäneet saarnoista, mutta siitä huolimatta.heidät kastettiin uskoon.”
Kirjassaan House Without a Roof Maurice Hindus esittää ajatuksia siitä, että joitakuita nuoria nähdään kirkoissa. Hän sanoo:
”Olisi tyhmänrohkea sanoa sitä joukkoliikkeeksi. Neuvostonuorten valtava enemmistö on joko ateistista tai täysin välinpitämätöntä ortodoksisen uskonnon suhteen.
”Jopa kasakoiden Kubanissa, joka on historiallisesti maan jumalaapelkääväisimpiä seutuja, nuoret ovat käytännöllisesti katsoen lakanneet käymästä kirkossa. Ajaessani kasakkakylien läpi sunnuntaiaamuna näin joukoittain nuoria kävelemässä kaduilla ja pelaamassa puistoissa, mutta en nähnyt heidän menevän kirkkoon. Yhdessäkään kirkossa en nähnyt merkittävää määrää nuoria.”
Johtopäätös on siis väistämätön: kerran mahtava Venäjän ortodoksinen kirkko on kuolemaisillaan. Peter Grose sanoi sitä ”kalpeaksi varjoksi siihen verrattuna, mitä se oli ennen bolševikkivallankumousta”. Ja ortodoksisen kirkon teologi ja historioitsija Anatoli Y. Levitin sanoi:
”Venäjän kirkko on sairas, vakavasti sairas. Vakavin sairaus on ikivanha cesaropapismi, kirkon riippuvuus maallisesta vallasta.
”Kirkossa on piispoja, jotka ovat oksia kuolleessa, hedelmättömässä ja hyödyttömässä viikunapuussa. On kuoliosta kärsiviä kirkon jäseniä, jotka . . . saastuttavat kirkon mädäntyneillä henkäyksillään ja levittävät myrkkyä sen syvimpiin sopukoihin asti.”
Kuten Levitin osoittaa, ”kuoliota” esiintyy korkeimmillakin tasoilla. Tämä nähtiin jälleen vuonna 1971, jolloin uusi patriarkka Pimen asetettiin virkaan edellisenä vuonna kuolleen Aleksein sijaan. Vuoden 1972 Britannica Book of the Year sanoi Pimenistä: ”Hän oli osoittanut mukautuvansa täysin hallituksen viralliseen politiikkaan.”
Hän mukautui ilmeisesti siinä määrin, että huhtikuun 3. päivän 1972 Time-lehden mukaan eräs huomattava venäläinen kirjailija ”syytti Venäjän ortodoksisen kirkon johtajaa patriarkka Pimeniä nöyristelevästä alistumisesta Kremlin uskonnonvastaiseen politiikkaan”. Time-lehti totesi, että kirjoittaja ”syytti kirkon papistoa mukautumisesta sellaisiin toimenpiteisiin kuin kirkkojen sulkemiseen, toisin ajattelevien pappien painostamiseen ja lasten uskonnollisen opetuksen kieltämiseen”.
Ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjän ortodoksisen kirkon papisto auttaa jatkuvasti oman uskontonsa hautajaisten järjestämisessä! Mutta miten on muiden uskontojen laita? Ovatko ne menestyneet ortodoksista kirkkoa yhtään paremmin?