Ääni erämaasta

Herätkää!-lehden Kanadan-kirjeenvaihtajalta

PÄIVÄÄ! Saanko esitellä itseni? Nimeni on Ursus horribilis. Olen harmaakarhu ja harmaakarhujen lähetystön johtaja. Syy, miksi pyytäisimme hetkeksi huomiotanne, on se, että meidän turkispeitteisten nelijalkaisten ja teidän ihmisten väliltä näyttää puuttuvan suuresti kaikenlainen yhteydenpito. Me karhut olemme ajatelleet keskuudessamme, että ystävällinen tapaaminen voisi suuresti parantaa suhdetoimintaamme. Saammeko tulla sisään? . . . Kiitos.

Selittäkäämme ensiksi, että vaikka te ihmiset olette aina jahdanneet meitä, me emme kanna teille kaunaa. Haluaisimme olla ystäviä, jos annatte meille siihen mahdollisuuden. Välillämme vallitseva väärinymmärrys ei johdu meistä, ja meistä tuntuu, että teidän on jo aika lopettaa pyssyllä paukuttelu ja alkaa käyttäytyä vieraanvaraisemmalla tavalla.

Kertokaamme teille asiamme juurta jaksain. Se auttaa teitä näkemään, että asiamme on oikea. Ensinnäkään asiamme ei koske ainoastaan Kanadan harmaakarhuja. Vastalauseemme ilmentää koko eläinkunnan kokemia vääryyksiä ja patoutuneita tunteita, ja esitämme sen siinä toivossa, että se auttaa teitä ihmisiä muuttamaan menettelynne ja kohtelemaan meitä eläimiä paremmin.

Esittäessämme asiaamme tunnustamme, että te ihmiset olette käyttäneet tiettyjä etuoikeuksianne hankkiessanne meistä ravintoa, suojaa ja vaatetusta. Sitä emme vastusta. Mutta täytyykö teidän olla niin kohtuuttomia teurastuksessanne? Suuren verenvuodattajan Nimrodin päivistä alkaen keskuudessanne on ollut niitä, jotka näyttävät päättäneen tehdä lopun meistä jok’ikisestä.

Historiaa

Ennen yhdeksännentoista vuosisadan teollista vallankumousta, kun aseet tehtiin käsin, olimme verraten tasaväkisiä keskenämme, sillä me karhut saatoimme yleensä päästä teitä pakoon tai toimia teitä ovelammin. Koneitten ilmaantuminen merkitsi meille kuitenkin lopun alkua, ja lukumäärämme alkoi tasaisesti laskea.

Siitä ajasta pitäen satoja lintu- ja eläinlajeja ilmoitetaan hävitetyn auttamattoman vähiin tai kokonaan. Onko tarkoituksenne jatkaa sellaista menettelyä? Haluatteko todella hävittää meidät kokonaan? Pyydämme teitä ajattelemaan sitä vakavasti.

Viime vuosisadan jälkipuoliskolle asti miljoonat biisonit vaeltelivat Pohjois-Amerikan valtavilla tasangoilla. Näistä eläimistä alkuasukkaat saivat runsaasti ravintoa ja muita tarvikkeita. Pian kuitenkin ammattimetsästäjät tappoivat ne järjestelmällisesti pelkän huvin vuoksi, ottivat niiden päät voiton merkiksi ja jättivät niiden ruhot mädäntymään kentälle. Jos muutamat luonnonsuojelua kannattavat ihmiset eivät olisi puuttuneet asiaan, amerikkalainen biisoni olisi jo kuollut sukupuuttoon.

Monien muiden villieläinten on käynyt biisonin tavoin. Kun ihmiset etenivät maanosien joka kolkkaan, eri eläinlajit pakenivat heidän tieltään. Jotkut eläimet kykenivät sopeutumaan muutoksiin, mutta toiset kuolivat sukupuuttoon tai peräytyivät takamaihin pois luonnollisilta asuinsijoiltaan.

Tunkeutuminen alueellemme

Kun suot kuivattiin ja rämeet raivattiin, yhä enemmän maata kynnettiin pelloksi, kunnes maassa vilisi ihmisiä ja villieläinten oli muutettava pois. Kurjet, preeriakanat, kanadanhanhet ja lukemattomat villisorsaparvet, jotka kerran paljoudellaan pimensivät taivaan, ajettiin yhä enemmän pohjoiseen kohti pysyvän roudan aluetta ja tundraa.

Satojen vuosien ajan Amerikan alkuperäiset asukkaat, intiaanit, asuivat yhdessä eläinten kanssa. He tappoivat ravinnoksi ja säästivät eläimiä tulevaa käyttöä varten. Valkoinen mies sen sijaan metsästi mielin määrin, ei vain tarpeittensa täyttämiseksi vaan hankkiakseen voittoa tyydyttämällä maailmanmarkkinoitten loputonta kysyntää.

Prinssi Philip kirjoitti teoksessaan Wildlife Crises (Villieläinten kriisi): ”Merikalastus on tyypillinen esimerkki eläinkannan mielivaltaisesta riistosta. Sama pitää paikkansa luonnonvaraisten krokotiilien ja leopardien metsästämisestä niiden nahan tähden. Tämä ei ole muuta kuin alkukantaista omaisuuden ahnehtimista niin kauan kuin kauppa käy, samalla kun uskotaan typerästi, että varastot ovat ehtymättömät.” Tynnyrissä on kuitenkin pohja, ja tiedemiestenne ja muiden viisaittenne pitäisi ottaa se huomioon, ennen kuin on aiheutettu korjaamatonta vahinkoa.

Ajatelkaahan, mitä olette jo tehneet! Meidän harmaakarhujen pyydystämiseksi käyttämissänne karhunraudoissa oli kaksinkertaiset jouset, ja ne olivat jopa kaksi metriä pitkät. Jotkin niistä painoivat lähes 40 kiloa, ja niiden leuoissa, jotka pystyivät murskaamaan luut, oli limittäin menevät sahalaitaiset hampaat. Nykyään metsästäjät etsivät meidät armotta käsiinsä lentokoneitten ja helikopterien avulla. Miten voitte odottaa yhdenkään meistä säilyvän hengissä, jos työnnätte meidät seinää vasten?

Meitä on syytetty julmiksi pedoiksi ja vaarallisiksi tappajiksi. Mutta todisteet osoittavat, että käyttäydymme uhkaavasti vain suuresti ärsytettyinä ja pelätessämme ihmisen aikomuksia katkerien kokemustemme perusteella. Harvat lajistamme pyrkivät tahallaan kamppailuun ihmisen kanssa, ja jos meille annetaan mahdollisuus, etsimme säännöllisesti turvaa pakenemalla. Olemmeko me siis mielestänne syyllisiä?

Lukekaa oman historioitsijanne esittämä kauhistava kertomus meidän kohtelustamme teoksesta The World of the Grizzly Bear (Harmaakarhun maailma):

”Vanhassa (Amerikan) lännessä villieläimiä saalistettiin säälimättä. Niillä oli monta vihollista ja vähän ystäviä. Vallitsi tietämättömyys ja lukutaidottomuus, niin etteivät katoliset kirkotkaan tunnustaneet eläinten oikeuksia. Julmuutta ei ainoastaan annettu anteeksi, vaan siihen rohkaistiin. Espanjalaisilla lähetysasemilla ja muualla järjestettiin eläintappeluja (liekaan sidottujen harmaakarhujen ja härkien välillä) pyhäpäivinä ja sunnuntaisin. Papit ja kirkonmiehet nauttivat väkijoukon kanssa verisistä kuolemannäytöksistä, samoin kuin roomalaiset olivat iloinneet varhaiskristittyjen joukkoteurastuksesta.”

Sama kirjoittaja jatkaa:

”Käytännöllisesti katsoen kaikki niin sanotut tappajakarhut olivat ihmisten silpomia. Wyominglaisesta harmaakarhusta nimeltä Veriset Käpälät löydettiin tapettaessa kolme luotien tekemää arpea. Coloradon Vanha Mooses oli päässyt irti karhunraudoista, mutta siltä oli jäänyt kaksi varvasta rautaleukojen väliin. Kolme Varvasta -niminen karhu oli menettänyt kaksi varvasta rautoihin. Punainen Ryöväri oli utahilainen karhu; kun metsästäjät nylkivät sen, he löysivät kaksi luotien tekemää arpea, sen selkään uponneen nuolenpään ja monia arpia sen päästä, niskasta, rinnasta ja kyljistä. Idahossa tapetulla oregonilaisella harmaakarhulla nimeltä Maantierosvo oli tuore luodin tekemä haava vasemman olkapään kohouman päällä. Toisella Idahossa tapetulla harmaakarhulla oli tuore luodin aiheuttama haava sen takapuolen yläosassa ja toinen selkälihoissa.”

Eräs metsästäjä kertoi nähneensä harmaakarhuemon ja sen kaksi pentua. Hän ampui emoa, jolloin se hyökkäsi hänen kimppuunsa. Seuranneessa taistelussa metsästäjä leikkasi karhun vatsan auki metsästyspuukollaan, ja kun se oli menettänyt niin paljon verta, että se ei kyennyt pysymään pystyssä, se ryömi takaisin pentujensa luo ja hyväili niitä hellästi yrittäessään viimeiseksi lohduttaa niitä, kunnes se kuoli. Metsästäjä tunnusti: ”Olin pahoillani, että olin ampunut niin hellän karhuemon.”

Elinmahdollisuuksien tuhoaminen ja vankeus

Teidän jättiläispatonne tukkivat jokemme, teidän hirvittävät maata siirtävät raivaustraktorinne muuttavat luonnollista maastoa, hajottavat pesämme ja piilopaikkamme. Saastuttavat maahan valuneet öljynne ja tuholaismyrkkynne turmelevat maaperän, josta saamme ravintomme, ja hävittävät elinmahdollisuutemme. Ja kaupunkienne, kaivostenne, tehtaittenne ja sulattojenne jätteet myrkyttävät jokemme ja tekevät elämän sietämättömäksi. Ette anna meille yhtään mahdollisuutta!

Entä tiedättekö, miltä tuntuu palella pyydyksessä luut murtuneina ja odottaa tuskan ja kauhun vallassa ehkä päiväkausia, ennen kuin vangitsijanne iskee teidät kuoliaaksi? Meillä puhekyvyttömillä eläimillä ei ole monta puoltajaa ajamassa asiaamme, eikä haavoittuneitamme varten ole sairaaloita, vaan niiden on raahauduttava pois kuolemaan äänettömässä kurjuudessa. Myönnämme, että teillä on oikeus metsästää meitä, mutta pyydämme, olkaa huomaavaisempia – tai käyttäkää kameraa!

Entä ilmaisetteko ymmärtämystä vangitessanne meidät eläintarhojenne ahtaisiin häkkeihin ihmisten töllisteltäviksi? Miltä ajattelette meistä tuntuvan? Haluaisitteko vaihtaa paikkaa kanssamme?

Entä tulevaisuus?

Meillä eläimillä ei ole mielipiteitä perustuslaillisista oikeuksista tai vääryyksistä; me emme ymmärrä sellaisia asioita. Ihmiset väittävät kuitenkin itse olevansa älykkäämpiä, ja väitätte vaalivanne oikeudenmukaisia lakeja. Sen tähden teillä täytyy olla ymmärrystä ja vastuita, jotka suuresti ylittävät meidän älymme. Jos näin on, me toivomme teidän käyttävän niitä.

Myönnämme tietysti rehellisyyden vuoksi, että ette te kaikki ole syyllisiä. Jotkut teistä ovat olleet hyvin ystävällisiä, ja olemme siitä kiitollisia. Mutta yleensä me harmaakarhut olemme sitä mieltä, että me emme ole ainoita, jotka ovat olleet kauhistavia. Kaikki olisi voinut olla aivan toisin.

Kiinnitämme huomionne tähän asiaan, koska jos muutosta ei tapahdu, nykyinen menettelynne voisi hyvinkin johtaa kaiken elämän täydelliseen tuhoon ja maan autioitumiseen. Tilanne on niin vakava, ja me olemme erittäin huolissamme. Me rakastamme maata, joka on kotimme, ja jos te ihmiset lakkaatte olemasta niin ahneita, me jaamme sen mielellämme kanssanne. Kävisikö siis päinsä, että siirrytte pois joiltakin seuduilta ja annatte meille enemmän tilaa?

Joitakin edistysaskeleita on jo otettu lajimme säilyttämiseksi, mutta tulokset ovat yhä riittämättömiä. Kaikkialla maailmassa on laajoja alueita, joiden maasto ei sovellu teollisuuden käyttöön eikä viljeltäväksi. Sellaiset alueet voitaisiin muuttaa valtaviksi luonnonsuojelualueiksi, missä eläimet saisivat elää vapaina, missä te voitte valvoa määräämme ja vuorostanne käydä tapaamassa meitä omassa ympäristössämme. Ymmärrättekö, mitä tarkoitamme?

Älkää siis epäröikö, hyvät ihmiset! Lyökäämme kämmentä ja olkaamme ystäviä.