Mahtava harmaakarhu – paha peto vai uhri?

Onko harmaakarhu ansainnut maineensa hurjana petona? Seuraavassa haastattelussa David Hamer, joka toimii tutkijana kanadalaisessa Calgaryn yliopistossa Albertassa ja tällä haavaa työskentelee Waterton Lakes -nimisessä kansallispuistossa, luo valoa tähän kysymykseen.

Kauanko olet tutkinut harmaakarhuja?

Aloitin tutkimukseni vuonna 1971, ja ne keskeytyivät vuosiksi 1974 ja 1975, mutta sen jälkeen olen voinut jatkaa niitä aina tähän päivään saakka.

Millaisia ovat tutkimusmenetelmäsi?

Täällä Watertonissa puistonvartijat pyydystivät harmaakarhunaaraan, jolla oli pentuja. He panivat sille kaulapannan, jossa on pieni radiolähetin, ja nimittivät sen Berthaksi. Tämä tapahtui kesäkuussa 1981. Seuraavana vuonna vartijat pyydystivät toisen naaraan, Rubyn, jolla ei ollut pentuja, ja panivat sille samanlaisen kaulapannan. Nyt me seuraamme niiden liikkeitä kaiken aikaa ottamalla vastaan niiden radiosignaalit.

Mikä on tämän hankkeen tarkoitus?

Me tutkimme harmaakarhujen ravintotottumuksia ja sitä, miten ne käyttävät elinaluettaan, sekä harmaakarhujen ja ihmisten keskinäistä suhdetta.

Miten ne sitten suhtautuvat ihmisiin?

Kaksi radiokarhuamme tietyssä määrin karttavat ihmisiä tai eivät piittaa heistä. Ruby pysyttelee yleensä poissa poluilta ja leiripaikoilta. Bertha käyttää polkuja ja kävelee hyvin harvoin leiripaikkojen läpi, mutta se ei häiritse ihmisiä eikä koske heidän repuissaan olevaan ruokaan. Se on sille melkoinen ansio, sillä karhu on erittäin utelias eläin. Jos se menisi tutkimaan reppuja ja haistaisi niissä olevaa ruokaa, se yhdistäisi ihmiset ruokaan. Heti kun karhut keksivät sen, että reput merkitsevät ruokaa ja että retkeilijät kantavat reppuja, jotkin niistä riistävät retkeilijöiltä heidän reppunsa tai menevät leiripaikoille etsimään ihmisten ravintoa, ja silloin jotkut ihmiset voivat vahingoittua.

Ei siis voida puhua mistään häijystä hyökkäyksestä, jos karhu on kerran etsimässä ruokaa?

Ei, jos kyseessä on niin sanottu jätekarhu. Kun säädökset kieltävät ruokkimasta villieläimiä, tarkoituksena ei ole pilata kävijöitten iloa vaan suojella sekä kävijöitä että eläimiä. Kun villieläimiä ruokitaan, ne lakkaavat pelkäämästä ihmisiä, ja tästä syystä ne joskus saattavat vahingoittaa ihmisiä. Kun karhut oppivat, että ihmisillä voi olla syötävää, ne voivat tutkia heitä ja heidän tavaroitaan ravinnon löytämisen toivossa – kuten niissä harvinaisissa tapauksissa, joissa karhut tunkeutuvat ihmisten telttoihin tai kiskovat ihmisiä makuupusseista ja raahaavat heitä metsään kuin ruokapakkausta.

Karhuja ruokkivat ihmiset voivat siis aiheuttaa niille kuolemantuomion, sillä puistonvartijoitten on sen jälkeen ehkä pakko tappaa tällaiset karhut liian vaarallisina.

Joskus karhu voi tulkita jonkin tilanteen uhaksi itselleen. Ihminen on ehkä tunkeutunut sen alueelle, ja se on yllättynyt siitä, tai kyseessä voi olla emo jolla on pentuja, ja se pitää ihmistä uhkana pennuilleen.

Mitä ihmisen pitäisi tehdä, jos hän on erämaassa ja näkee harmaakarhun lähestyvän häntä ja hän tuntee vaaran uhkaavan?

Sanoisin ensimmäiseksi, että paras ehkäisykeino on totella lakia, joka kieltää ruokkimasta villieläimiä ja varsinkin karhuja. Ruoantähteet pitäisi myös hävittää hyvin. Joku voi ajatella, että hänpä kaivaa ruoantähteet maahan. Myöhemmin joku toinen pystyttää telttansa tämän ”kätkön” päälle ja paikalle löntystelee vielä karhu, joka haistaa maahan kaivetut ruoantähteet ja joka päästäkseen niihin käsiksi repii teltan riekaleiksi. Teltassa voisi olla ihmisiä nukkumassa! Eräässä Brittiläisen Kolumbian luonnonpuistossa on kerran käynyt juuri näin.

Mutta, niin, mitä sinä äsken taas kysyitkään . . . ?

Mitä pitäisi tehdä, jos tapaa aggressiivisen karhun?

Käytät ilmausta aggressiivinen karhu . . . no, olkoon. Mitä siis pitäisi tehdä? Riippuu täysin tilanteesta. Jokainen karhu ja jokainen tilanne on erilainen. Tilanteita on karkeasti jakaen kahdentyyppisiä. Ensinnäkin on aggressiivisia karhuja, jotka ihminen on jostain syystä saattanut pahasti pois tolaltaan. Toisena ryhmänä ovat ne karhut, jotka eivät enää pelkää ihmisiä vaan pitävät heitä tai heidän reppujaan ravinnonlähteenä.

Olet ehkä kuullut: ”Jos näet karhun, tekeydy kuolleeksi.” Joskus se auttaa mutta ei aina. Karhu on ehkä raivoissaan siksi, että sen reviirille eli ”yksityisalueelle” on tunkeuduttu. Tällöin on ehkä parasta tekeytyä kuolleeksi. Ihminen poistaa aiheuttamansa uhan muuttumalla vähemmän huomiota herättäväksi, liikkumattomaksi.

Tiedän tapauksen, jossa kaksi kalamiestä oli tunkeutunut erään harmaakarhun reviirille. Toinen heistä tekeytyi kuolleeksi, ja toinen lähti pakoon. Karhu pyyhälsi 50 kilometrin tuntivauhtia paikoilleen jähmettyneen miehen ohi toisen miehen perään ja aiheutti tälle vakavia vammoja.

Entä miten tulee menetellä toisessa mainitsemassasi tilanteessa?

Jos vastaan tulee rohkea karhu, joka etsii syömistä, ja ihminen heittäytyy sen jalkojen juureen tekeytyen kuolleeksi, se olisi samaa kuin jos hän sanoisi: ’Tässä olen, syö minut!’ Ei kai karhu osaa muuta tehdä kuin kokeilla, onko ihminen syötäväksi kelpaava vai ei? Mielestäni kuolleeksi tekeytyminen ei ole hyvä ajatus, mikäli karhu etsii syömistä. Jos mukana on reppu tai kassi, on parasta pudottaa se maahan ja perääntyä itse.

Joskus ehkä kannattaa jopa puolustautua – ei siinä mielessä että pystyisi löylyttämään karhun, mutta vastarinta saattaa herättää sen uinuvan ihmispelon ja saada sen juoksemaan tiehensä.

Olen lukenut harmaakarhujen Montanan Glacier puistossa aiheuttamista vahingoista: ihmisiä on raadeltu, yhdeltä on puraistu käsi irti tai joku on ehkä jopa tapettu. Eikö se ole vaarallisin puisto harmaakarhujen aiheuttamia vammoja ajatellen?

Siellä on ollut joitakin ongelmia, mutta niitä on ollut hyvin vähän. Niistä pidetään kuitenkin kovaa kohua ja ne saavat osakseen julkisuutta. Glacier-puistossa on kyllä melko paljon harmaakarhuja, ja sen takamailla liikkuu paljon reppuselkäisiä vaeltajia. Silti siellä sattuu erittäin harvoin karhujen aiheuttamia onnettomuuksia. Lehtimiehet kuitenkin innostuvat helposti laatimaan verisiä kertomuksia, joissa harmaakarhu raatelee ihmistä.

Tästä syystäkö harmaakarhua on alettu pitää hurjana petona?

Aivan, se on kohua herättäneitten lehtijuttujen syytä. Tietenkin aihe on verinen, mutta sellaisia ovat liikenneonnettomuudetkin. Niissä syntyy kamalaa jälkeä, mutta ihmiset eivät mielellään lue niistä, sillä he kaikki käyttävät autoa. Kuitenkin he ahmivat harmaakarhujen hyökkäyksistä kertovia kohukirjoituksia ja alkavat kuvitella, että jokaisen pensaan takana vaanii harmaakarhu valmiina hyppäämään esiin ja tarraamaan heihin kiinni.

Eräs Glacierin puistonvartija teki aivan äskettäin tutkimuksen kaikista kuolemantapauksista, joita tässä puistossa on sattunut aina sen perustamisesta lähtien. Niitä taisi olla yhteensä noin 150. Kolme prosenttia niistä oli karhujen aiheuttamia. 49 prosenttia oli hukkumisia ja kallioilta putoamisia. Myös liikenneonnettomuuksissa kuolleitten osuus oli melkoinen.

Moottoriajoneuvot tappavat Yhdysvalloissa joka vuosi 50000 ihmistä, mutta ihmiset eivät luovu autoilla ajamisesta, vai kuinka?

Eivät luovu, eikä moni halua edes käyttää turvavyötä!

Eiväthän he luovu tupakastakaan.

Aivan. Eikö olekin niin, että tupakkaan suhtautuminen avaa kiintoisan näköalan ihmisluontoon? Kaiken aikaa kymmenettuhannet ihmiset tappavat itsensä tupakalla, minkä he voisivat estää, ja silti he pitävät sitä itsestään selvänä. Mutta jos harmaakarhu tappaa yhden ihmisen, heti kaikki maan lehdet kirjoittavat siitä suurin otsikoin.

Todellisuudessa ihminen onkin se paha peto, ja harmaakarhu on hänen uhrinsa. Ihminen on toiminnallaan tehnyt harmaakarhusta uhatun lajin. Voidakseen säilyä harmaakarhut tarvitsevat koskemattoman elinalueen, mutta ihminen on työntänyt ne entisiltä alueiltaan pieniin saarekkeisiin.

Paljonko ne tarvitsevat aluetta?

Niiden täytyy ravintoa hakiessaan kulkea pitkiäkin matkoja. Harmaakarhu-uroksen reviiri voi olla yli 1000 neliökilometrin laajuinen ja naaraan reviiri kenties 200 tai 300 neliökilometrin laajuinen. Harmaakarhu on todella erikoinen luontokappale, mutta sitä täytyy ihailla matkan päästä. Se on arvaamaton. Ne ovat hyvin voimakkaita ja pelottavia eläimiä, mutta silti ne voivat olla hyvin helliä pennuilleen. Mutta kun ihminen välttämättä haluaa ruokkia niitä, ne menettävät luonnollisen ihmispelkonsa, ja seurauksena on vaikeuksia, joista sekä ihminen että karhu saavat kärsiä.

Millaisia havaintoja on tehty harmaakarhujen elämästä: sen pariutumisesta, siitä miten usein ne saavat pentuja ja siitä miten pitkään pennut pysyttelevät emonsa seurassa sekä muista mielenkiintoisista asioista?

Harmaakarhuemo synnyttää pentunsa talvehtimisen aikana. Niitä syntyy yleensä kaksi, mutta joskus yksi tai kolmekin. Tavallisesti pennut pysyttelevät emonsa seurassa ensimmäisen ja toisen kesän, ja kolmantena kesänä emo päästää ne omille teilleen. Sen jälkeen se pariutuu jälleen ja neljäntenä kesänä sillä on uudet pennut.

Talvehtimisen aikana emo ei syö eikä juo mitään, mutta silti se pystyy imettämään pentujaan kolmisen kuukautta. Se on fysiologisesti melkoinen saavutus, mutta se ei ole paljon verrattuna siihen paljon hämmästyttävämpään saavutukseen, että se ei ulosta eikä virtsaa koko tänä talvehtimisaikana!

Minnesotalainen Mayo Clinic -sairaala on tutkinut talvehtivien mustakarhujen veren kemiaa ja muita elintoimintoja. Jos karhu voi olla viitisen kuukautta virtsaamatta ja keräämättä myrkyllisiä typpiyhdisteitä vereensä, mitä pitäisi tehdä, että munuaispotilaat pystyisivät samaan?a

Harmaakarhuemo on poikkeuksellinen toisellakin tavalla. Pariutuminen tapahtuu touko-kesäkuussa tai aivan heinäkuun alussa, ja pennut syntyvät tammi-helmikuussa. Mutta tiineysaika ei ole läheskään näin pitkä, sillä esimerkiksi 200-kiloisen harmaakarhun synnyttämä pentu painaa ainoastaan puolisen kiloa. Se on erinomainen asia emon kannalta, sillä miten se muutoin voisi syömättä imettää yhtä viisitoistakiloista pentua tai kahta tai kolmea samankokoista? Siksi sillä on vain yksi, kaksi tai kolme puolen kilon painoista poikasta. Ohimennen sanoen kun Ruby kömpi viime keväänä talvipesästään, sillä oli vain yksi pentu.

Niin sanottu pidentynyt sikiönkehitys selittää sen, miksi naaras synnyttää pentunsa näin pieninä vaikka sen tiineys näyttääkin kestävän kauan, kenties kesäkuusta helmikuuhun. Alkio kiinnittyy kohdun seinämään vasta marraskuun lopulla tai joulukuussa. Varsinaista tiineysaikaa kestää siis vain parisen kuukautta. Siksi pennut ovat näin pieniä.

Tuo on todella hämmästyttävää! Mennäänpä toiseen asiaan: olen kuullut, että harmaakarhu on noin 95-prosenttisesti kasvissyöjä. Millaista kasvillisuutta se syö?

Ne lähtevät keväällä liikkeelle ennen kuin mikään vielä vihertää ja kaivavat maasta juuria ja mukuloita. Ne syövät myös viimevuotisia marjoja, varsinkin riekonmarjoja. Talvisaikainen jäätyminen ja sulaminen kaksinkertaistaa näiden sokeripitoisuuden, ja keväällä niissä on kaksi kertaa niin paljon sokeria kuin syksyllä. Ja kun vihreä kasvillisuus tulee esiin, karhujen voi nähdä peurojen tai hirvien tavoin syövän ruohoa, syövän sitä syömästä päästyään.

Ruohoa?

Ruohoa ja saraheinää. Yleensä ne seuraavat sulavan lumen rajaa ja syövät nuorta kasvillisuutta sitä mukaa kuin sitä ilmaantuu. Niiden on pakko syödä vain hyvin pehmeää vihantaa. Niillä ei nimittäin ole neliosaista mahaa eikä niitä märepaloja pureskelevien eläinten bakteereja ja alkueläimiä, joiden avulla ne sulattaisivat selluloosan eli puumaisen kasvikudoksen.

Waterton Lakes -kansallispuistossa karhut syövät myös ukonputkea ja muita putkikasveja, ja loppukesästä ne saattavat alkaa taas kaivaa mukuloita. Syksyllä ne syövät etupäässä marjoja.

Entä sitten kivien alla tai lahopuissa asustavat muurahaiset tai toukat, onko niillä suurta merkitystä ravinnonlähteenä?

Koska ne eivät määrällisesti ole mikään merkittävä ravinnonlähde, ne ovat tärkeitä ilmeisesti siksi, että karhut saavat niistä vitamiineja ja välttämättömiä aminohappoja ja muuta vastaavaa. Harmaakarhut ovat kuuluisia myös siitä, että ne kaivavat maasta maaoravia ja murmeleita ja muita maahan kaivautuvia jyrsijöitä.

Karhut ovat tietenkin kuuluisia marjojen syönnistään. Syksyllä ne usein syövät marjoja ympäri vuorokauden. Ahmimalla näitä sokeripitoisia herkkuja karhut lihovat kovasti – puoli kiloa tai enemmänkin päivässä. Se on niille erinomainen tilaisuus rasvan varastoimiseen talven varalle. Ylimääräinen rasvakerros voi olla lopulta 20 senttimetriä paksu.

Miten painavia ovat kookkaimmat harmaakarhu-urokset?

Ne painavat keskimäärin kaksi kertaa niin paljon kuin naaraat. Monet niistä painavat 275–320 kiloa. Täällä Kanadan kalliovuorilla voi parhaissa voimissaan oleva poikkeuksellisen kookas uros painaa lokakuun lopulla yli 400 kiloa.

Jos se siis todella olisi sellainen peto miksi sitä luullaan . . . ?

Se voisi tehdä hyvin suurta vahinkoa! Onneksi tämä valtavan suuri kasvissyöjä ei vastaa kohuartikkelien siitä luomaa kuvaa verenhimoisena petona. Valitettavasti ihminen kohtelee eläimiä tavalla, joka paremmin vastaa tätä kuvaa.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 17]

Keväällä ja alkukesästä ruohon ollessa vielä pehmeää harmaakarhut syövät ruohoa kuin karjaeläimet