Nälänhätä vitsaa Afrikkaa
NÄLÄNHÄTÄ – tuo pelätty koettelemus – autioittaa nyt valtavia alueita Afrikassa. Sitä, missä määrin tuo maanosa on joutunut sen otteeseen, on muualla kuin Afrikassa asuvien vaikea kuvitella.
Otahan esiin Afrikan kartta. Pane sormesi maanosan läntisimpään kohtaan, sinne, missä ovat Senegal ja Mauritania. Siirry sitten itään päin Saharan autiomaan eteläpuolelta Malin, Ylä-Voltan, Nigerin ja Tšadin yli. Olet kulkenut silloin yli 3000 kilometrin mittaisen alueen, jota kutsutaan Saheliksi ja joka on yli 25 miljoonan ihmisen koti. Viiden vuoden ajan suurta osaa tästä alueesta on vitsannut yksi ankarimmista nälänhädistä, joita siellä nykyään elävät ihmiset muistavat kokeneensa elinaikanaan.
Siirry nyt Sudanin yli Etiopiaan. Sielläkin kaksi runsasväkistä maakuntaa on ankaran kuivuuden ja aliravitsemuksen kourissa. Niin, Pohjois-Afrikka on lännestä itään ankaran nälänhädän vitsaamaa aluetta. Vaikka jotkin Afrikasta tulleet selonteot ovat ilmeisestikin olleet liioiteltuja, tosiasiaksi jää, että olosuhteet ovat vakavat.
Sahelin vyöhykkeen olosuhteet
Sahelin seudun päivälämpötila on tavallisesti varjossa 45 astetta Celsiusta. Sellainen hehkuva kuumuus ja tavanomaisten sateitten pois jääminen ovat muuttaneet aikaisemmin jonkin verran hedelmällisen maan tuottamattomaksi. Ne muutamat viljelyskasvit, jotka ovat onnistuneet pysymään hengissä näännyttävässä kuumuudessa, ovat kitukasvuisia, surkastuneita ja kuihtuneita. Puut ovat jäykistyneitä, hauraita rankoja. Siellä, missä aikaisemmin oli laitumia, on nykyään autiomaata.
Joet ovat muuttuneet hiekaksi. Juottopaikat ovat pelkkiä saastuneita mutakuoppia. Tuhannet nautaeläimet, vuohet, lampaat ja kamelit – jopa 80 prosenttia karjasta – ovat luopuneet yrittämästä ja odottavat kuolemaa korventuneessa, lohkeilevassa maassa.
Murskaavin vahinko on kuitenkin koitunut ihmisille. Viime kesänä arvioitiin, että jos sadetta ei tulisi tai jos muut valtiot eivät jatkuvasti lahjoittaisi suuria määriä ruokaa, noin kuusi miljoonaa ihmistä kuolisi. Niin suuri onnettomuus on nähtävästi kuitenkin vältetty, ainakin tällä hetkellä. Niiden tarkkaa määrää, jotka ovat todella kuolleet, ei tiedetä, vaikkakin useimmat arviot puhuvat ’lukemattomista tuhansista’ kuolleista.
Useat seikat tekevät vaikeaksi saada selville kuolleitten tarkkaa määrää. Monet uhrit ovat paimentolaisia, jotka elävät ja kuolevat autiomaassa kaukana väestökeskuksista. Lisäksi kuolinsyyksi pannaan usein nälkiintymisen sijasta sairaudet, jotka nälän tähden johtivat kuolemaan.
Olosuhteet ovat tulleet niin vaikeiksi autiomaaseuduilla, että jotkin Tšadin heimot ovat pyytäneet, ettei niitä rokotettaisi kurkkumätää vastaan. Miksi? Heimon jäsenet ovat sitä mieltä, että tautiin kuoleminen olisi nopeampaa kuin nälkään kuoleminen. Olosuhteitten vakavuutta osoittavat myös kertomukset, joiden mukaan paimenet ovat jättäneet itsensä vettä ja maitoa vaille, jotta vasikat voisivat jäädä henkiin. Jopa arvokkaita kameleita kerrotaan puhkaistun niiden vesivarastojen tähden. Toisten paimentolaisten sanotaan puristaneen lannasta kosteutta.
Nälkiintymisen vakavat jäljet näkyvät erityisen selvästi lapsissa ja vanhoissa ihmisissä. Avustustyöntekijät kertovat nälän aiheuttaneen lapsiin epämuodostumia ja heidän usein olevan liian heikkoja odottaakseen vuoroaan ruokajonossa.
Etiopian nälänhätä
Tiedot Etiopian ravinnonpuutteesta ovat levinneet hitaammin, mutta tilanne on muodostunut aivan yhtä kaameaksi kuin Afrikan länsiosissa. YK:n erään raportin mukaan vuoden 1972 huhti- ja elokuun välisenä aikana Etiopiassa kuoli ehkä 100000 ihmistä. Jotkut viranomaiset väittävät määrän todellisuudessa olleen paljon suurempi.
Joka tapauksessa sen jälkeen ovat lukemattomat muut kuolleet. Pelkästään kolmessatoista avustuskeskuksessa, jotka sijaitsevat yhdessä maakunnassa, ilmoitettiin äskettäin kuolleen 700–1000 henkeä viikossa. Ja eräs leirin työntekijä sanoo: ”Jos nämä ihmiset kuolevat näin nopeassa tahdissa, niin voimme olla ehdottoman varmat siitä, että heitä kuolee maaseudulla sadoittain, ellei tuhansittain.”
The Guardian -lehdessä julkaistiin Jonathan Dimblebyn esittämä ensi käden selonteko avustuskeskusten olosuhteista. Hän kuvailee siellä havaitsemiaan ”toivottomia näkyjä”:
”Lapsi imemässä epätoivoisesti nälkään nääntyvän äitinsä kuivunutta rintaa; punatautia sairastava nainen, joka yrittää yhä uudelleen epäonnistuen kompuroida ulos majastaan; ehkä 12-vuotias poika, jonka kädet ja jalat ovat kuin tulitikut, raahaamassa vesikannua, joka ei paina enempää kuin litra maitoa; toinen lapsi tuudittamassa kuolevan isänsä päätä – mihin tahansa käännyimmekin, samat epätoivoiset silmät.”
Tilanne on tullut niin epätoivoiseksi, että eräs Kembolishian leirin lääkintämies väittää: ”Jos sato vielä kerran epäonnistuu, niin luulen, että edessämme on suurtuho.”
Mikä aiheutti nälänhädän?
Mutta miksi tällainen tilanne vallitsee Länsi-Afrikassa ja Etiopiassa? Eräs välitön, huomattava syy on tietenkin ollut runsaitten sateitten pois jääminen.
Sahelin alueella ei ole satanut kunnolla kohta kuuteen vuoteen. Kuivuus on jäänyt sinne pysyväksi ja luonut näennäisesti loputtoman noidankehän. Kun maaperä kuumenee, se kuivuu ja muuttuu tomuiseksi. Ilman suhteellinen kosteus pienenee, ja tämä vuorostaan estää sadepilvien muodostumisen. Näin kuumuus lisääntyy, eikä kierre katkea. Laajenevan autiomaan luonnolliset esteet, joet, kuivuvat. Niinpä Saharan autiomaa näyttääkin vuosi vuodelta etenevän yhä kauemmas etelään.
Kuivuudessa on ollut joitakin pieniä katkoja. Ne eivät ole kuitenkaan olleet riittäviä, jotta niistä olisi ollut todellista hyötyä. Lyhyen sateen jälkeen maanviljelijät kylvivät hirssinsä, durransa ja maapähkinänsä, minkä jälkeen aurinko kuihdutti kasvit. Viime kasvukaudella jotkut viljelijät kylvivät siemenensä kolme tai neljä kertaa sadekuuron jälkeen. Mutta koska kosteutta ei riittänyt jatkuvasti, vain harvat näistä sadoista kasvoivat täyteen mittaansa.
Ihminen itsekin on osittain syypää kuivuuden jatkumiseen. Nälissään ja epätoivoissaan jotkut viljelijät söivät kuivuuden aikana siemenet, jotka he olivat säästäneet seuraavaa vuotta varten. Eräs tuolta alueelta kotoisin oleva diplomaatti sanoi tämän teon epätavallisesta luonteesta: ”Minun maassani maanviljelijä säilyttää siemenviljaansa uskonnollisen hartaasti. Joka vuosi hän valitsee satonsa parhaimmat jyvät ja säästää ne siemenviljaksi. Mutta tänä vuonna he syövät siemenviljaa. En ole nähnyt sellaista eläissäni.” Kun siemenvilja syödään, ei jää mitään kylvettävää seuraavaksi vuodeksi, vaikka kasvuolosuhteet olisivat silloin kuinka hyvät tahansa.
Ihminen on pahentanut Sahelin kuivuutta toisellakin tavalla – kuluttamalla liikaa laitumia. Kun karjalla näytti olevan runsaasti syötävää 1960-luvun alussa, karjankasvattajia kannustettiin kasvattamaan enemmän eläimiä, kuin mihin laidunmaat kunnolla riittivät. Nämä eläimet olivat usein myös kestävää lajia, ja ne oli rokotettu tauteja vastaan. Kun sitten sateita ei tullut useaan vuoteen, ihmiset muuttivat suurine karjalaumoineen etelään päin, missä oli vielä vettä ja laitumia. Suuret alueet juuri ja juuri tuottoisaa maata syötiin siten vähitellen täysin paljaiksi.
Avustusongelmat
Tapa, jolla tämä nälänhätä kehittyi, on osaltaan myötävaikuttanut sen ankaruuteen. Äärimmäinen nälkätilanne muodostui hitaasti. Päinvastoin kuin monet viime aikojen nälänhädät tämä ei tullut ”sensaatiomaisella” tavalla. Muu maailma oli niin ollen tietämätön siitä, mitä kuivuusalueella tapahtui. Niinpä avustusohjelmakin saatiin hitaasti käyntiin.
Kuivuudesta kärsivien maiden viranomaiset eivät ilmeisesti täysin käsittäneet nälänhädän laajuutta, ennen kuin paimentolaiset alkoivat lähteä autiomaasta ja tulla kaupunkeihin etsimään ruokaa. Erään länsiafrikkalaisen maan pääkaupungin väkiluku nousi siten muutamassa kuukaudessa 40000:sta 120000:een.
Toisaalta vaikuttaa siltä, että joidenkin näiden maiden eräät viranomaiset salasivat tahallaan nälänhädän täyden laajuuden. He uskoivat maan siten voivan säilyttää kehitysmaan ”imagonsa” eli maineensa tahrattomana muun maailman silmissä. Noiden maitten suuret kaupungit eivät aina toivottaneet autiomaan nälkäisiä paimentolaisia tervetulleiksi. Väkivaltaisia yhteenottoja ilmoitetaan tapahtuneen pakolaisten ja paikallisen väestön välillä, joka piti paimentolaisia ”loiseläjinä”.
Afrikkalaiset syyttivät toisia Afrikan maita välinpitämättömyydestä ja hitaudesta avuntarpeeseen vastaamisessa. Tansanian hallituksen lehti Tanzanian Daily News sanoi: ”Mitä on tapahtunut Afrikan veljeyden hengelle? . . . Me puhumme paljon Afrikan ykseydestä ja yhteisvastuusta, mutta kun tulee tekojen aika, me työnnämme kädet taskuihimme.”
Joissakin tapauksissa Afrikan ulkopuolisia avustusjärjestöjä ilmeisesti myös suuressa määrin estettiin tuomasta nopeaa apua uhanalaisille alueille. Niiden omat ja muiden laitosten hidasliikkeiset byrokraattiset koneistot ja virheet aiheuttivat useita viivästymisiä ravinnon jakelussa. Aikanaan kuitenkin useat avustus- ja hyväntekeväisyysjärjestöt kokosivat elintärkeitä tarvikkeita ja järjestivät niiden kuljetuksen ja jakelun junia, kuorma-autoja ja jopa kameleita käyttäen. Lentokoneista pudotettiin ruokaa autiomaan paimentolaisille.
Mutta miten on tulevaisuuden laita?
Voidaanko tällaiset nälänhädät lopettaa?
Lähiaikojen näkymät osoittavat avustuslähetyksiä edelleen tarvittavan. On arvioitu, että Sahelin alueelle on lahjoitettava noin 600000 tonnia ruokaa tänä vuonna. Mutta vaikka sateet alkaisivatkin muutaman kuukauden kuluessa, niin vahinkojen korjaaminen veisi monia vuosia. Nälkiintyneet lehmät eivät pysty enää poikimaan. Ihmiset ovat joutuneet pois mailtaan kaupunkien täysin uuteen elinympäristöön.
Entä miten on kauaskantoisten suunnitelmien laita? Voidaanko Afrikan nälänhädät lopettaa kokonaan? Useimmat virkamiehet myöntävät, kun he ovat täysin rehellisiä, että tulevaisuudennäkymät ovat sangen heikot.
Jotkut tosin puhuvat jokien patoamisesta kasteluveden varaamiseksi kuivia vuosia varten. Mutta vesi tarjoaisi kasvualustan erään mäkärälajin toukille, mikä johtaisi näillä seuduilla pelätyn ”jokisokeuden” leviämiseen. Jo nykyään on tuhansia siihen sairastuneita ihmisiä, jotka eivät voi tehdä työtä maatiloilla, mikä vain pahentaa taloudellisia ongelmia.
Toiset asiantuntijat sanovat ”koulutuksen” ratkaisevan Afrikan ravintopulmat. Mutta monille afrikkalaisille ”koulutus” merkitsee usein vain yritystä pakottaa heitä omaksumaan länsimaisia tapoja. Joseph Ki-Zerbo Ylä-Voltasta väittää, että se johtaa todellisuudessa afrikkalaisten riippuvaisuuteen ulkomaista. Hän kirjoittaa YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön julkaisussa Ceres:
”Afrikassa, missä laajat alueet ovat vuoden toisensa jälkeen kesantona kaluston ja koulutuksen puutteen tähden ja odottavat arvonsa nousua, väestö, joka säilytti 19. vuosisadan lopulle omavaraisuutensa, vaikka keskinkertaisenkin, tulee yhä riippuvaisemmaksi Yhdysvaltain hirssistä, Neuvostoliiton riisistä ja Euroopan vehnäjauhoista ja mannasuurimoista pysyäkseen hengissä. Alikehittyneet maat kyyristelevät yhä useammin rikkaitten kansojen ruokapöydän alla.”
Ei, tämän maailman ihmisillä ei ole mitään todellista ratkaisua Afrikan nälänhädän ongelmiin. Mutta Jumalalla, joka loi maan ja antoi sille kyvyn tuottaa ravintoa, on ratkaisu. Ainoastaan Jumalan valtakunta tulee ratkaisemaan pysyvästi Afrikan samoin kuin muunkin maailman kärsivien ihmisten ravinto-ongelmat.
Jeesus Kristus ennusti, että ”asiainjärjestelmän päättymisen” aikana olisi muiden vakavien ongelmien lisäksi nälänhätää. (Matt. 24:3, 7, 8, Um) Se, että nämä olosuhteet vallitsevat niin laajalti huolimatta maailmanlaajuisista elintarvikejärjestöistä, hyvää tarkoittavista ihmisistä ja teknologian uusimmista saavutuksista, korostaa sitä, että tuo ennustus on täyttynyt meidän aikanamme.
Raamattu ennustaa lisäksi, että Jumalan valtakunta lopettaa ihmisen itsekkään herruuden maan päältä ja tekee maasta paratiisin, jossa on runsaasti syötävää sen kaikille asukkaille. Tämäkin ennustus täyttyy pian. – Matt. 6:9, 10; Ps. 67:7, 8; 72:16.
[Kartta s. 4]
(Ks. painettu julkaisu)
MAURITANIA
SENEGAL
MALI
YLÄ-VOLTA
NIGER
TŠAD
ETIOPIA