Ketkä kustantavat sosiaaliturvan?

KETKÄ kustantavat ne sosiaaliavustukset, jotka maksetaan tarvitseville? Millaisen taakan sosiaalivakuutusjärjestelmä asettaa rahoittajiensa kannettavaksi?

Joissakin maissa sellaiset sosiaalimenot kuin vanhuuseläkkeet rahoitetaan suoraan valtion varoista. Neuvostoliitossa ja Kiinassa eläkeläisen entinen työpaikka maksaa kaiken valtion mahdollisesti antaessa lisätukea. Yhdysvalloissa sosiaaliturvan rahoittavat työntekijät ja työnantajat puoliksi: molemmille tätä varten määrätyn veron suuruus on 5,85 prosenttia maksetuista palkoista siltä osin kuin palkan määrä työntekijää kohti ei ylitä 15300 dollaria (noin 60000 markkaa) vuodessa. Tuon rajan ylittävältä osalta ei Yhdysvalloissa enää makseta sosiaaliturvamaksua.

Suomen sosiaalivakuutusjärjestelmän kokonaiskustannuksista aiheutuu noin viidennes kansaneläkejärjestelmän vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkkeistä. Näitä viimeksi mainittuja eläkkeitä maksettiin vuonna 1974 kaikkiaan 3,0 miljardia markkaa, josta kustansivat työnantajat 53 %, työntekijät 22 %, valtio 14 % ja kunnat 7 %, minkä lisäksi 4 % saatiin aikaisempina vuosina kerätyistä rahastoista.

Sosiaalivakuutusjärjestelmän tarvitsemista varoista kerätään valtion ja kuntien verotulojen lisäksi tarvittava osuus suurelta osin työntekijöiltä ja työnantajilta palkanmaksun yhteydessä. Työntekijät maksavat osuutensa samalla kuin muutkin tuloveronsa, sillä jokaista kunnallisveroäyriä kohti heiltä peritään 2,25 penniä kansaneläkevakuutusmaksua ja 1,50 penniä sairausvakuutusmaksua. Työnantajien osuus muodostuu 4,625–5,625 prosentin suuruisesta kansaneläkevakuutusmaksusta, 2 prosentin suuruisesta sairausvakuutus- ja 2,25 prosentin suuruisesta lapsilisämaksusta. Lisäksi työnantajat peittävät erilaisten työeläkejärjestelmien kustannukset lähes kokonaan noin 10 prosentin suuruisin työeläkevakuutusmaksuin.

Kasvava taakka

Vuosikymmenien mittaan jotkut ovat alkaneet pitää erilaisia sosiaaliturvamaksuja alati kasvavana taakkana muun verotuksen lisäksi.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa työntekijä maksoi aluksi sosiaaliturvamaksua yhden prosentin palkastaan. Työnantaja maksoi myös yhden prosentin. Mutta vuonna 1975 maksuprosentti oli lähes kuusi kertaa niin suuri. Sen lisäksi niiden tulojen määrä, joista sitä maksetaan, on muuttunut vuoden 1935 3000 dollarista 15300 dollariin vuonna 1976. Näin ollen sosiaaliturvamaksujen yhteismäärä on Yhdysvalloissa nykyisin lähes 30-kertainen tuon vakuutusjärjestelmän alkuaikoihin verrattuna, mikä ylittää suuresti inflaation aiheuttaman elinkustannusten nousun samalla aikavälillä.

Sosiaalimenojen kasvu on myös Suomessa ollut varsin nopeaa. Kaikki sosiaalimenot olivat vuonna 1950 yhteensä 396 miljoonaa nykymarkkaa, mutta vuonna 1975 summa oli noin 16,8 miljardia markkaa eli yli 42-kertainen! Summa merkitsee keskimäärin yli 3500 markkaa jokaista suomalaista miestä, naista ja lasta kohti. Samana aikana on rahan arvo alentunut noin viidenteen osaan vuoden 1950 arvosta, joten sosiaalimenot ovat tuona 25-vuotisjaksona kasvaneet todellisuudessa enemmän kuin kahdeksankertaisiksi. Tämä sosiaalimenojen kasvu on luonnollisesti siirtynyt työntekijöitten ja työnantajien kannettavaksi edellä mainitsemiemme sosiaaliturva- ynnä muiden maksujen ja verojen muodossa. Tällä hetkellä kokonaisverorasituksen (välittömät ja välilliset verot) arvioidaan Suomessa olevan useiden työntekijöiden kohdalla 40–50 prosenttia.

Viidessä pohjoismaassa oli vuonna 1971 sosiaalimenojen kokonaismäärä 16–25 prosenttia nettokansantulosta. Suomessa tämä luku oli tuolloin 20 prosenttia. Mutta myös sosiaalimenojen suhteellisen osuuden kansantulosta arvioidaan kasvavan kaiken aikaa, niin että se olisi vuonna 1985 noin 30 prosenttia nettokansantulosta, vaikka sosiaaliturvaa ei uusia lakeja säätämällä lisättäisikään.

Samankaltaista sosiaaliturvamaksujen lisääntymistä on nähty myös muissa maissa. Saksan liittotasavallassa sekä työntekijä että työnantaja maksoivat vuonna 1975 kuukausittain 9 prosentin suuruista sosiaaliturvamaksua 33600 Saksan markan (noin 50000 mk:n) vuositulorajaan saakka. Jos työntekijä ansaitsi vähemmän kuin 280 Saksan markkaa (420 mk) kuukaudessa, niin työnantajan täytyi maksaa koko 18 prosenttia. U.S. News & World Report -lehti sanoi tuon maan järjestelmästä:

”Länsi-Saksan sosiaaliturvajärjestelmä, joka jo nyt on niin kallis, että jotkut johtajat sanovat sen vaikeuttavan heidän investointisuunnitelmiaan, tulee olemaan vielä kalliimpi ensi vuonna.

”Hallitus on säätänyt 50 prosentin korotuksen työnantajan ja työntekijän Bonnin työttömyysvakuutusrahastoon suorittamiin maksuihin. . . .

”Tämä merkitsee keskitason saksalaiselle teollisuustyöläiselle, että hän maksaa kuukausittain lähes 130 dollaria [500 markkaa]. Hänen työnantajansa luovuttaa vastaavasti 130 dollaria sekä vastaa joistakuista muista sosiaalimaksuista. . . .

”Sosiaaliturvan kustannukset ovat kohonneet voimakkaasti äskettäin – eräässä saksalaisten yritysten ryhmässä vuotuisesta 128 miljoonasta dollarista [500000000 mk:sta] suunnilleen 240 miljoonaan dollariin [940000000 mk:aan] kolme vuotta myöhemmin.

”Tämän vuoksi liikkeenjohtajat sanovat, että mahdollisuudet investointien taitavaan suorittamiseen ovat katoamassa.”

Vähentävät säästöjä

Viime aikoina verot ja elinkustannukset ovat nousseet monissa maissa nopeammin kuin kansalaisten reaalitulot. Siksi monien on nykyisin sangen vaikeaa säästää vanhuutensa varalle.

Yhdysvaltalaiset havaitsevat, että he eivät keskimäärin pysty säästämään paljonkaan enempää kuin 30 vuotta sitten. Tietenkin nykyisin säästetyn rahan arvo on inflaation vuoksi paljon vähäisempi, todellisuudessa vain murto-osa siitä mitä se oli. Tämän huomioon ottaen kohoavat sosiaaliturvamaksut leikkaavat pois noista säästöistä yhä suuremman osan. The Detroit News -lehti pani merkille:

”Vuonna 1942 keskitason yhdysvaltalainen kotitalous kykeni tallettamaan pankkiin 767 dollaria [3000 mk], sen jälkeen kun kaikki verot ja elinkustannukset oli maksettu. Tuona vuonna jokaista 100 dollaria kohti, jonka yhdysvaltalaiset kykenivät säästämään; sosiaaliturvahallitus otti eläkerahastoon yhdysvaltalaisten tilipussista 3,70 dollaria. . . .

”Vuoteen 1950 mennessä tilipussista otettu osa oli kasvanut 20,40 dollariksi jokaista 100 dollaria kohti ja . . . Vuonna 1960 . . . 63,90 dollariksi jokaista 100 dollaria kohti . . .

”Viime vuosi oli historian pahin. Vaikka keskitason yhdysvaltalainen kotitalous säästi hieman enemmän kuin vuonna 1945, niin sosiaaliturvahallitus vei 84 dollaria jokaista säästämäämme 100 dollaria kohti.”

Tällaisten syiden vuoksi taloustieteilijä Milton Friedman nimitti sosiaaliturvan kahtakymmentä viime vuotta ”murskaavaksi tappioksi keskitason palkannauttijalle”, koska sosiaaliturvajärjestelmään meni tällainen kasvava osa hänen vähäisistä säästöistään. Lisäksi tämä vero merkitsee Yhdysvaltojen alemmissa tuloluokissa vielä suurempaa taakkaa, koska se on suurempi kuin näiden työntekijöitten maksama liittovaltion tulovero.

Mutta on myös harkittava tätä: jos työntekijöitten olisi nykyisessä teollisuusyhteiskunnassa maksettava suoraan tarpeessa oleville, kuten ne eläkkeet ja sairauskustannusten korvaukset, joita heidän oman perheensä iäkkäät jäsenet nykyisin saavat, niin olisiko heillä varaa siihen? Harvat pystyisivät maksamaan. Näin ollen sosiaalivakuutusjärjestelmät huojentavat paljon työntekijöitten taakkaa tarpeessa olevista huolehtimisessa.

Mutta kuinka paljon todellista turvallisuutta tällä kasvavalla verotaakalla voidaan ostaa? Mitä tapahtuu avun tarpeessa oleville, kuten iäkkäille eläkeläisille, jotka haluavat elää oman arvonsa mukaisesti ja kohtalaisen mukavasti?