Kuinka vitamiinisi löydettiin
MERIMIEHEN jalat olivat niin turvonneet, ettei hän pystynyt kävelemään. Toivoen pysähdyttävänsä pelätyn keripukkitartunnan leviämisen kapteeni antoi viedä miehen aution Atlantin saaren rantaan. Kapteeni ajatteli, että miesraukka joutuisi kuoleman omaksi, mutta ehkäpä muu miehistö voitaisiin täten pelastaa.
Hylätty mies pureskeli tuoretta ruohoa, jota hän löysi mättäistä sieltä täältä saarella. Hämmästyksekseen hän pystyi hiukan kävelemään muutaman päivän kuluttua! Hänen voimansa palautuivat pian, ja lopulta hän onnistui pääsemään ohi kulkevaan laivaan ja palasi kotiinsa Lontooseen. Kuvittele hänen aikaisempien merimiestovereittensa järkytystä, kun he näkivät hänet – tuntui siltä kuin hänet olisi herätetty kuolleista!
Kertomus merimiehestä, joka ’söi ruohoa kuin eläin ja pysyi elossa’, kiinnosti suuresti skotlantilaista laivalääkäriä tri James Lindiä. Koska hän oli ollut brittiläisen laivaston mukana, hän tiesi tuhansien merimiesten kuolleen vuosittain keripukkiin. Lindin kysymys oli: Sisälsikö ruoho jotakin, mitä tuon miehen normaalissa ruokavaliossa ei ollut? Oliko olemassa yhteys keripukin ja ruokavalion välillä? Lind päätti ryhtyä tekemään kokeita, ja hän saikin aikaan tärkeän luvun kertomukseen siitä, ’kuinka vitamiinisi löydettiin’.
Tri Lind ei tosin etsinyt vitamiinia. Sitä sanaa ei kuultu ennen vuotta 1911. Useimmat vitamiinit löydettiin todellisuudessa sattumalta, kun tutkijat kamppailivat joidenkin tautien kanssa erityisemmin tutkimatta ruokaa tai ravitsemusta.
Tässä kertomuksessa ei ole ketään yksityistä sankaria, vaan siihen liittyy useista maista olevien ihmisten ponnistuksia. Usein nämä uranuurtajat eivät hyötyneet toinen toistensa havainnoista, koska heillä ei ollut nykyajan viestintävälineitä. Kuitenkin sen ajan lääkäreitten ja tiedemiesten väheksynnästä huolimatta näiden ihmisten ponnistukset muodostavat toisinaan kertomuksen rohkeudesta, hellittämättömyydestä ja lopulta seuranneesta menestyksestä.
Kertomus C-vitamiinista
”Toukokuun 20. päivänä 1747 otin vastaan kaksitoista potilasta, joissa oli keripukki . . . Heidän tapauksensa olivat niin samankaltaisia kuin vain voi olla”, alkaa tri Lindin raportti. Hänen johtopäätöksensä osoittivat, ”että äkillisimmät ja näkyvimmät hyvät tulokset voitiin nähdä appelsiinien ja sitruunoitten käytöstä; niitä nauttineet olivat työkykyisiä kuuden päivän kuluttua”.
Iloitsiko hänen aikansa lääkärimaailma? Ei. Pikemminkin ajatusta, että ruokavalio aiheuttaa keripukin, halveksittiin ja sitä kieltäydyttiin hyväksymästä. Eivätkö joidenkin laivojen miehistöt juoneet sitruunamehua, ja silti miehillä oli keripukkia? Ikävä kyllä tämä oli totta, mutta he olivat keittäneet sitruunamehun ja tuhonneet sen, minkä me nyt tunnemme C-vitamiinina.
Lopulta, noin 47 vuotta myöhemmin, Englannin meriministeriö antoi Lindin toistaa kokeensa. Kokonaiselle laivastolle varattiin tuoretta sitruunamehua, niin että sitä oli riittämiin kahdenkymmenenkolmen viikon matkalle. Tulokset olivat niin ilmiömäiset, että vuotta myöhemmin, vuonna 1795, sitruunamehu (joka myöhemmin korvattiin sitruunan lähisukulaisen limetin mehulla) säädettiin kuulumaan brittiläisten merimiesten ruokavalioon. Keripukki ei ollut enää ’aaltojen herra’, ja limetti-sana esiintyy vielä nykyäänkin brittiläisten merimiesten lempinimessä (limeys)!
Kuitenkin sitruunoitten ja muiden hedelmien ja vihannesten tehokkuuden syyn selville saamisessa edistyttiin hyvin hitaasti. Vuonna 1905 hollantilainen professori Pekelharing seuratessaan kokeitaan hiirillä kirjoitti: ”Maito sisältää jotakin tuntematonta ainetta, joka äärimmäisen vähänkin nautittuna on erittäin tärkeä ravitsemuksessa.” Hän osoitti, että jos tämä ”tuntematon aine” puuttui, niin näennäisen ruoan runsauden (rasvojen, valkuaisaineitten, hiilihydraattien) keskelläkin hiiret kuolivat. Valitettavasti hänen raporttinsa julkaistiin vain hollannin kielellä, eikä sitä levitetty laajalti.
Tällaisista vastoinkäymisistä huolimatta ajatus välttämättömistä ’salaperäisistä aineista’ lopulta julkaistiin ja siihen uskottiin. Saatettiin syödä runsaasti ’hyvää ruokaa’ kuitenkaan saamatta näitä ’välttämättömiä aineita’. Ne eivät olleet ruumiin polttoainetta, mutta ruumis jotenkin tarvitsi niitä kemiallisesti. Voitaisiinko jokin niistä eristää?
1900-luvun alkupuolella useat tiedemiesryhmät olivat aivan salaperäisen keripukkia estävän aineen kannoilla. Vuonna 1931 tehtiin sitruunamehusta tiiviste, joka oli 20000 kertaa tehokkaampaa kuin alkuperäinen mehu! Nyt ponnisteltiin intensiivisesti tämän elintärkeän yhdisteen tarkan luonteen määrittämiseksi. Jos sen molekyyliketju tai -rakenne saataisiin selville, sitä voitaisiin syntetisoida ja valmistaa massatuotantona. Ja niin tapahtui, että vuoteen 1935 mennessä C-vitamiinista (jota myös kutsutaan askorbiinihapoksi) tuli ensimmäinen ”puhdas” vitamiini yleisön käyttöön massatuotannon avulla.
Mutta etsittäessä parannuskeinoa keripukkiin paljastettiin muutakin kuin vain vitamiini. Opittiin, ettei sairaus aina johdu jostakin tartunnasta tai bakteerien hyökkäyksestä. Toisinaan se johtuu puutteellisuudesta ruokavaliossa.
B-vitamiinien monimutkainen ryhmä
Ensimmäiset johtolangat B-vitamiinien olemassaolosta saatiin taisteltaessa pelättyä beri-beri-tautia vastaan, joka vioittaa hermoja ja sydäntä. Beri-beri vaikuttaa myös ruoansulatuselimistöön. Kertomuksemme vie meidät jälleen merelle.
1880-luvun alussa lähti Japanista kaksi laivaa samanlaiselle matkalle, mutta nuoren japanilaisen lääkintäupseerin Kanehiro Takakin aloitteesta eri ruokavalioin. Ensimmäisellä laivalla tarjottiin tavanomainen annos riisiä joidenkin vihannesten ja kalan kera. Mutta toisella tarjottiin miehistölle vehnää ja maitoa sen lisäksi, että tarjottiin enemmän lihaa kuin ensimmäisellä laivalla. Tulokset olivat vakuuttavat. Beri-beri riehui ensimmäisellä laivalla ja aiheutti kaksikymmentäviisi kuolemantapausta. Toisella laivalla ei kukaan kuollut. Takaki onnistui pian taivuttamaan Japanin meriministeriön valitsemaan uuden ruokavalion koko merivoimille.
Kun uutinen tästä julkaistiin Englannissa, olisi odottanut sen kiinnostavan kovasti, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan jäi nuoren hollantilaisen Christiaan Eijkmanin tehtäväksi vakuuttaa läntiselle maailmalle ravitsemuksen arvo beri-beriä vastustettaessa.
Työskennellessään Jaavalla, missä beri-beri silloin oli yleistä, Eijkman teki havainnon, joka muutti koko hänen näkemyksensä ongelmasta. Muutamat kananpojat, joita pidettiin koe-eläiminä, oli altistettu beri-beri-”infektiolle”, joksi sitä silloin luultiin. Mutta ne eivät kuolleetkaan, vaan kaikki paranivat aikanaan. Kuinka tämä voi olla mahdollista, pohti Eijkman. Hän tarkisti kaikki mahdolliset muuttujat ja löysi vain yhden johtolangan. Jonkin aikaa kananpoikia ruokittiin kiillotetulla ’valkoisella’ riisillä, mutta sitten ne pantiin takaisin tavanomaiselle ruokinnalle ja niille annettiin kiillottamatonta ’ruskeaa’ luonnonriisiä.
Ihmisten kanssa tekemillään kokeilla Eijkman sai pian selville, että ne jotka söivät puhdistamatonta riisiä, eivät saaneet beri-beriä, kun taas ne, jotka söivät muka parempaa kiillotettua riisiä, saivat sen. Aluksi tämä vastaus, joka oli näennäisesti ’liian yksinkertainen uskottavaksi’, hylättiin, mutta Eijkman tuki itsepintaisesti väitteitään suorittamalla yhä lisää tutkimuksia.
Kuitenkin hänen näkemyksensä täysi vahvistaminen jätettiin toisten tehtäväksi. Puolalainen kemisti Casimir Funk eristi lopulta riisin kuorissa olevan ”elintärkeän aineen”. Sitten R. R. Williams, amerikkalainen kemisti, käytti vuosia tiamiiniksi kutsutun vitamiinin molekyylirakenteen määrittämiseen ja sen syntetisoimiseen.
Monimutkaisen B-ryhmän koosta ja toiminnasta jäi tiamiinin löytämisen yhteydessä vielä paljon ymmärtämättä. Mutta taistelu pellagraa vastaan oli avaava ymmärryksen oven.
Italian kielessä ”pellagra” tarkoittaa ’karkeaa ihoa’. Mutta tämä tauti tuo tullessaan paljon muutakin. Se johtaa lopulta mielisairauteen ja kuolemaan. Niin kuin vitamiineja koskevassa kertomuksessa usein on laita, monet yksityiset uranuurtajat yhdistivät taudin ravitsemukseen. Kuitenkin vielä 1800-luvun puolivälissä suositut teoriat panivat pellagran ”myrkkymaissin” ja ”infektion” tilille, koska pellagraa oli eniten köyhän maaseutuväestön keskuudessa, joka käytti ravinnokseen pääasiassa maissia.
Vuonna 1915 yli 10000 ihmistä kuoli pellagraan pelkästään Yhdysvalloissa. Sen levitessä nopeasti Yhdysvaltojen terveysministeriö lähetti tri Joseph Goldbergerin kaakkoisvaltioihin, missä tämä rutto oli saavuttanut epideemiset mitat.
Se, mitä Goldberger havaitsi, oli tyrmistyttävää: uhrit olivat välinpitämättömiä, hervottomia ja näppylöiden peittämiä. Koska monien hygienia oli huono ja kärpäsiä kuhisi kaikkialla, hän olisi helposti voinut joutua harhaan todellisen syyn suhteen. Mutta Goldberger epäili, että vastaus löytyy väärästä ruokavaliosta. Hän oli huomannut, että valtion hoitolaitoksissa potilaat sairastuivat pellagraan, mutta henkilökunta ei. Miksi? Nämä kaksi ryhmää olivat usein kosketuksissa toisiinsa. Mutta henkilökunnan ravinto sisälsi maitoa, lihaa ja munia, kun taas potilaat elivät pääasiassa viljatuotteilla.
Kuitenkin vaikka sanomalehdet kirjoittivat hänen tutkimustensa tuloksista proteiinitarpeen suhteen, eräs komissio julkaisi näkemyksen, että pellagra oli tarttuva tauti, jonka aiheutti pistokärpäsen pistos! Goldberger oli kauhistunut. Hän uskoi vakaasti, että ennen kuin ruokavalio tunnustettaisiin aiheuttajaksi, ihmisiä kuolisi jatkuvasti tuhansittain. Mitä hän voisi tehdä todistaakseen, ettei tartunta ollut aiheuttaja?
Hän ilmoitti, että lääkäreiden valvonnan alaisuudessa hän ja viisitoista muuta vapaaehtoista ”infektoisivat” itsensä ottamalla limaa pellagran uhreista ruumiisiinsa. Monien suureksi hämmästykseksi yksikään vapaaehtoisista ei saanut pellagraa. Siitä lähtien Goldbergerin johtopäätös, että pääasiassa maissijauhoista, riisistä ja sianrasvasta koostuva ruokavalio johtaa pellagraan, hyväksyttiin.
Kuitenkaan Goldberger ei koskaan löytänyt sitä nimenomaista ainetta, joka ehkäisi sairauden, jota vastaan hän taisteli. Se pakeni häntä kerta toisensa jälkeen. Me voimme ymmärtää hänen vaikeuksiaan, kun käsitämme, että B-vitamiini on todellisuudessa ryhmä monimutkaisia aineita, joita ei ole helppo erottaa toisistaan. Vasta vuonna 1937 toinen tutkija tri Conrad Elvehjem, joka työskenteli maksatiivisteitten parissa, eristi nikotiinihapon, joka tunnetaan paremmin niasiinina.
Nykyään niasiinia pidetään ravitsemuksessa välttämättömänä. Ilman niasiinia muut B-vitamiinit eivät voi toimia kunnolla elimistössä. B-ryhmän vitamiineja tutkitaan edelleenkin intensiivisesti, ja nykyisin niitä tunnetaan viitisentoista. Yleisesti ollaan yhtä mieltä siitä, että pellagran ehkäisemisessä ne toimivat parhaiten ryhmänä.
K-vitamiini – välitön menestys
Mutta kaikkia vitamiineja ei löydetty parannuskeinoksi jollekin ankaralle taudille. Viime vuosina vitamiinitutkimus on saanut uuden suunnan. On pyritty ravitsemuksen avulla osoittamaan, kuinka mikä tahansa vastikään löydetty vitamiini voisi auttaa taisteltaessa useita eri tauteja tai terveyttä uhkaavia tekijöitä vastaan.
K-vitamiini on hyvä esimerkki tästä. Sen olemassaoloa pidettiin mahdollisena jo vuonna 1929, pian se ”eristettiin”, ja sitä on käytetty laajalti vuodesta 1939 lähtien. Siihen meni vain kymmenen vuotta. Kun otamme huomioon vitamiinien historian, voisimme kutsua K-vitaminnia välittömäksi menestykseksi!
K-vitamiini löydettiin kananpojilla suoritetuissa kokeissa. Saatiin selville, että tietyillä ruokavalioilla niiden veri menetti hyytymiskykynsä. Sitten havaittiin, että kananpoikien veri hyytyi nopeammin ruokavaliolla, joka sisälsi itäneitä soijapapuja. Lopulta K-vitamiinin tehtävä välttämättömänä tekijänä normaalissa hyytymisessä tuli päivänvaloon. Tämä vitamiini on muun muassa auttanut monia vastasyntyneitä lapsia, joilla usein on alhainen veren hyytymiskyky, saamaan terveen alun elämässä.
Onko lisää tulossa?
Kun kemisti Funk ensimmäisenä sepitti nimen ”vitamiini”, hän perusti sen ajatukselle, että aine, jonka hän oli löytänyt, oli amiini (typpeä sisältävä) ja vita (elämälle välttämätön). Vaikka kaikki vitamiinit eivät sisällä typpeä, niin aika on osoittanut hänen olleen oikeassa tärkeämmän näkökohdan suhteen. Vaikka tyypillinen vitamiini, esimerkiksi tiamiini, voi käsittää vain 0,001 prosenttia riittävästä ravinnosta, se on elintärkeä.
Tämän tunnustaminen ei kuitenkaan merkitse, että kaikki vitamiineihin liittyvä erimielisyys on pelkkää historiaa; väittely jatkuu. Nykyään erimielisyydet kohdistuvat suositeltavaan annostukseen ja käyttöön. Esimerkiksi olet ehkä lukenut paikallisesta sanomalehdestäsi ristiriitaisia raportteja megavitamiiniterapiasta (suurten vitamiinimäärien käytöstä tiettyihin terveyden tiloihin).
Yleisesti kuitenkin ollaan yhtä mieltä siitä, että vitamiiniesi löytäjät tapasivat ”ystävän”. Ja tiedemiehet ovat valmiita myöntämään, että noin kahdenkymmenenviiden tunnetun vitamiinin luettelo mahdollisesti tulee kasvamaan. Mutta he varoittavat, ettei ole mitään syytä uskoa, että vitamiinit ovat yleislääke kaikkiin terveysongelmiimme. Todellisuudessa joidenkin yliannostus voi olla vahingollista.
Niinpä me huomaamme olevamme suuresti tuon hylätyn brittiläisen merimiehen kaltaisia. Hän ei löytänyt ’nuoruuden lähdettä’ autiolta saareltaan. Mutta kuinka kiitollinen hänen on täytynytkään olla uudistuneista voimistaan, jotka tuo vitamiinipitoinen ruoho hänelle antoi! Samaten meidänkin pitäisi olla kiitollisia rajallisesta tiedostamme, joka koskee noita piskuisia yhdisteitä, jotka ovat niin välttämättömiä elämälle – vitamiinejamme.