Henkeä salpaava rautatie
Herätkää!-lehden Brasilian-kirjeenvaihtajalta
”ERITTÄIN kaunis, jännittävä, suurenmoinen, pelkoa herättävä, jopa henkeä salpaava.” Näin kuvaili uruguaylainen matkaopas junamatkaa Curitibasta Paranaguáan Etelä-Brasiliassa.
Tule mukaamme jännittävälle kolmen tunnin matkalle nykyaikaiseen Litorina-nimiseen, virtaviivaiseen, yksivaunuiseen dieseljunaan. Valitsemme kirkkaan päivän, jottei meiltä vain jäisi mitään näkemättä. Asettuessamme istuimillemme kaiuttimista virtaavat taustamusiikin soidessa lämpimät englannin-, ranskan-, espanjan- ja portugalinkieliset tervetulotoivotukset – samalla kun ilmoitetaan, että matkan aikana tarjotaan ilmaisia virvokkeita – ja ne lisäävät odottavaa tunnelmaamme. Millaiset mahtavat näkymät odottavat meitä 110 kilometrin pituisen matkan aikana?
Jätettyämme 907 metrin korkeudessa sijaitsevan Curitiban taaksemme juna alkaa pian mutkitella vihreitten niittyjen lomitse ja maasto muuttuu epätasaisemmaksi. Ensimmäinen 13 tunnelista ahmaisee meidät äkkiarvaamatta tummaan kitaansa.
Tunnelin jälkeen elokuvan tavoin nopeasti vaihtuvat näkymät lumoavat meidät. Syvät laaksot halkovat vuoristoa, ja jokainen näkyvistä häipyvä vuorijono katoaa sinivihreään usvaan. Araukaaria-männyt, jotka muistuttavat mielestämme päivänvarjoja aivan latvassa sijaitsevine oksineen ja neulastupsuineen, muodostavat reheviä metsiä. Kukoistava kasvillisuus – jota kelta-, valko- ja vaaleanpunakukkaiset puut tai hopeanhohtoiset lehdet toisinaan kirjavoittavat – peittää maan.
Serra do Marin murhenäytelmä
Juna saapuu ”65. kilometrin” seisakkeelle. Huomiomme kiintyy jyrkänteen pohjalla olevaan muistotauluun ja ristiin. Mitä siellä tapahtui? Varhaisina aamutunteina 20. toukokuuta 1893 sotilaat koputtivat Curitibassa Cerro Azulin paronina tunnetun huomattavan liikemiehen ja poliitikon ovelle. Hallitsevan kenraalin määräyksestä hänet ja muut mustalla listalla olevat pantiin Paranaguáan menevään junaan. Ylhäällä vuoristossa juna pysähtyi jarrut kirskuen ”65. kilometrin” seisakkeelle. Oli edelleen pimeää. Vangit kiskottiin junasta ulos ja työnnettiin jyrkänteeltä alas rotkoon.
Mahtavat näköalat
Tämä vertahyytävä murhenäytelmä pysyy vain hetken mielessämme. Juna liukuu miellyttävämpien paikkojen äärelle. Paljaat kalliot työntyvät esiin yhteen kietoutuneesta vihreästä lehvästöstä. Purot syöksyvät ryöpyten alas korkeilta kallioilta. Nenänsä ikkunoihin painaneet innostuneet matkustajat huudahtelevat ”ooh!”, ”aah!” ja ”katsokaa tänne!” eli ”olhe aí!” Pienen vesiputouksen räiskyvästä vedestä syntyy harsomainen suihku. Mikä sen nimi on? Morsiushuntu!
Silmä pystyy tuskin seuraamaan mukana, kun kaikki ympärillämme vaihtuu niin nopeasti. Vuoren seinämiin tarrautuva jättimäinen maasilta ylittää ammottavia syvyyksiä. Eteemme ilmestyy uhkaavana toinen tunneli, joka nielaisee meidät ja viimein päästää meidät vapaaksi. Sen jälkeen seuraa jälleen lyhyt jakso, jossa kiskot kulkevat vuoren rinteeseen vaarallisen näköisesti louhitussa uomassa.
Lähestyessämme Paholaisenmutkaa pidätämme henkeämme. Juna liikkuu aivan jyrkän rotkon reunalla. Uskallammeko katsoa alas? Jännitystämme ei huojenna edes se tieto, ettei yksikään matkustajajuna ole koskaan suistunut raiteilta tällä kohdalla. Kaamean kuilun päällä oleva 45 asteen mutka saa meidät levottomiksi. Luisuuko juna suoraan kuiluun? Vasta ollessamme mutkan kohdalla meidän on helpompi hengittää – ja olemme valmiina seuraavaan yllätykseen.
Juna pysähtyy pienelle Marumbin asemalle. Joukko seikkailunhaluisia, innokkaita vuoristokiipeilijöitä nousee junasta. He suuntaavat epäilemättä Abrolhon, suunnattoman suuren kallion, huipulle. Koska se on helppopääsyinen, monet koettavat kiivetä sille. Mutta lähistöllä on muitakin vuorenhuippuja kuten Ponta do Tigre, Morro do Gigante ja Olimpo. Ne kaikki lisäävät tämän korkealta paikalta saatavan yleisnäkymän mahtavuutta. Alhaalla, Ipiranga-joen varrella, sijaitsee Marumbin nykyaikainen voimalaitos.
Tämän lyhyen tauon aikana saatoimme hengittää trooppisen kasvillisuuden tuoksuvaa ilmaa. Kaikkien näiden jumalallisen Maisemansuunnittelijan pelkoa herättävien kätten töitten keskeltä juna alkaa laskeutua kohti rannikkoa. Sivuutamme Serran korkeimman huipun, jolla on korkeutta 1979 metriä. 900 metriä alempana ovat Atlantin valtameren syvänsiniset vedet ja valkoiset vaahtopäät, ja talot ja kaupungit ovat kuin lasten leikkikalut hajallaan pitkin rannikkoa. Pienten saarten rintaman suojaama Paranaguán kaupunki sijaitsee samannimisen lahden rannalla.
Ikimuistoinen matkamme päättyy aivan liian nopeasti. Vaikka Brasilian tärkeimpiin kuuluvan merisataman touhu ja hyörinä ja meren antimista valmistettu herkullinen lounas vetävätkin huomiomme puoleensa, olemme ajatuksissamme edelleen ylhäällä Serrassa. Olemme ennen pitkää jälleen junassa ja palaamme takaisin samaa yksiraiteisella radalla kulkemaamme reittiä. Tällä kertaa matka tekee meistä väkisinkin mietteliäitä. Kuinka näin uskalias hanke onnistuttiin suunnittelemaan ja toteuttamaan?
Insinööritaidon näyte
Eräs toinen matkustaja auttaa meitä tekemällä historiallisen yhteenvedon. Kun Paranán osavaltio erotettiin São Paulon osavaltiosta vuonna 1853, syntyi pakottava tarve saada tehokas yhteys Atlantin rannikolle. Kuinka Paraná muutoin voisi viedä ulkomaille mate-teetään, puutavaraansa ja kahviaan? Rautatie, joka yhdistäisi Curitiban rannikkoon, oli ilmeinen vastaus. Rakennusoikeudet hankittiin vuonna 1871, ja ne siirrettiin myöhemmin ”Compagnie Générale de Chemins de Fer Brésiliens” -yhtiölle. Vihdoin heinäkuussa 1880 aloitettiin rakennustyöt keisari Dom Pedro II:n ollessa läsnä.
Työ jaettiin kolmeen vaiheeseen, joista ensimmäisen – yli 40 kilometrin pituisen osuuden Paranaguásta Morretesiin – ongelmana oli ainoastaan soistunut tulvamaa. Todelliset ongelmat alkoivat vasta ”42. kilometrin” jälkeen, josta toinen osuus alkoi. Reitti nousi 5 metristä 955 metriin lyhyellä, 39 kilometrin pituisella, matkalla.
Ei ihme, että toinen vaihe oli mitä työläin ja suurinta uskallusta vaativa! Alkuperäiset eurooppalaiset insinöörit luopuivat työstä ”45. kilometrin” kohdalla Serra do Marin vaarallisten jyrkänteiden vuoksi. Mutta lannistumattomat brasilialaiset insinöörit ottivat haasteen vastaan. Heidän käyttämänsä alkeelliset keinot olisivat hirvittäneet melkein ketä tahansa. Monet rakennustelineet tehtiin siten, että puun rungot sidottiin yhteen pelkillä liaaneilla eli kiipijäkasveilla.
Huutojen ”Mahdotonta! Vaarannatte elämänne turhan takia!” yhä soidessa työntekijöiden korvissa nämä jatkoivat eteenpäin – metri metriltä. Jyrkät graniitti- ja gneissivuoret antoivat hitaasti periksi insinöörien ja työmiesten itsepintaiselle päättäväisyydelle. 900 metrin korkuisilla jyrkänteillä oli pian vihamielisten rinteiden sivuihin kiinnitettyjä siltoja.
Alun perin kallioihin louhittiin viisitoista tunnelia ja rakennettiin 41 siltaa. (Tunneleista vain 13 on edelleen käytössä.) Kaikkiaan rakennettiin 972 metriä siltoja ja 1689 metriä tunneleita, joista pisin, 429 metrin pituinen, sijaitsee 995 metrin korkeudessa!
Kun kerran Serran esteet oli voitettu, ei kolmas ja viimeinen vaihe ollut asia eikä mikään. Se kulkee Piraquarasta melkein viivasuoraan tasangolla aina pääteasemalleen Curitibaan asti.
Vihkiäiset
Yhdeksäntuhatta miestä teki viisi vuotta rohkeasti työtä aikana, jolloin jokainen harha-askel merkitsi varmaa kuolemaa. Mutta samanaikaisesti oli työssä ainoastaan 4000. Toiset 5000 olivat vuoteenomina hyönteisten puremista saatujen trooppisten tautien vuoksi. Ihmishenkiä menetettiin runsaasti.
Kaikista esteistä ja kielteisistä ennustuksista huolimatta näennäisesti ”mahdoton” tuli valmiiksi kello kymmeneltä 5. helmikuuta vuonna 1885. Silloin lähti Paranaguásta ensimmäinen juna, ja se saapui Curitibaan kello 19. Mistä viivytys johtui? Cadeadon asemalla matkustajille oli tarjottu kuninkaallinen ateria. Juna otettiin Curitibassa vastaan asukkaiden ja joidenkuiden brasilialaisten ja ulkomaalaisten viranomaisten iloisten huutojen kaikuessa. Nykyään tätä rataa ylistetään maailman hienoimpiin kuuluvana insinööritaidon urotyönä ja sellaisena, joka tuottaa kunniaa ihmisen kestävyydelle kohdattaessa suunnattomia vaikeuksia.
Näköalajuna Litorina ei ole tietenkään ainut tällä radalla liikennöivä juna. Tavalliset matkustaja- ja tavarajunat voivat järjestelyratapihojen avulla liikennöidä molempiin suuntiin. Tämä rautatie on edelleen Paranán osavaltion sisäosien ja ulkomaailman välinen henkireikä, ja se täyttää rakentamiselleen asetetun alkuperäisen tarkoituksen.
Jätämme viimein taaksemme vuoristoa peittävän tiheän viidakkokasvillisuuden, korkean sinisen taivaan, syvät synkät kuilut sekä koskemattomien trooppisten metsien solisevat vedet ja suloiset tuoksut. Tämä unohtumaton matka on tehnyt meistä arvostavampia mieleltämme. Kenties voit jonakin päivänä tehdä saman matkan. Jos teet sen, et tule koskaan unohtamaan tätä henkeä salpaavaa rautatietä.