Juna jolla on ”hampaat”
Herätkää!-lehden Kreikan-kirjeenvaihtajalta
KUVITTELE itsesi keskelle rehevien puiden täyttämää asumatonta, kapeaa rotkoa, jonka yläpuolella kohoavat vaarallisesti suunnattoman kokoiset kalliot ja pohjalla kiemurtelee vuolas joki. Juuri kun sinusta on alkanut tuntua siltä, että olet aivan yksin, kuulet jostain kaukaa kirskuntaa ja kalketta. Tässä luoksepääsemättömältä ja koskemattomalta vaikuttavassa yksinäisessä paikassa odottaisi viimeiseksi näkevänsä nykyaikaisen kuljetusvälineen. Äänestä ei voi kuitenkaan erehtyä – juna on tulossa!
Äänen lähestyessä huomaat korkeiden puiden siimeksessä pienen junan, jossa on vain kaksi vaunua ja dieselveturi niiden välissä; se punnertaa hitaasti jyrkkää vuorenrinnettä ylöspäin. Tervetuloa Diakofton ja Kalavrytan väliselle hammasradalle, yhdelle Euroopan kiinnostavimmista ja vaikuttavimmista rautateistä, joka sijaitsee Peloponnesoksessa Kreikassa. Tätä rautatietä kutsutaan Kreikassa nimellä odontotos, joka kirjaimellisesti merkitsee ’hammastettua’. Nimi onkin hyvin osuva, kuten tulet huomaamaan.
Miksi sitä tarvitaan?
Pohjois-Peloponnesoksessa sijaitseva Kalavrytan kaupunki on tuon alueen taloudellinen ja hallinnollinen keskus. Se on myös uskonnollisesti ja historiallisesti kiinnostava, sillä sen lähistöllä sijaitsee joitakin maineikkaita luostareita. Koska kaupunki sijaitsee vuorilaakson suojissa, se on kuuluisa myös luonnonkauneutensa, sitä ympäröivien metsien, monien lähteidensä ja terveellisen ilmastonsa vuoksi.
Kaupungissa oli enimmillään 6000 asukasta 1800-luvun puolivälissä. Jylhä vuoristoseutu kuitenkin erotti sen rannikkokaupungeista ja -kylistä. Ei ollut päällystettyjä teitä eikä mitään muitakaan liikenneyhteyksiä, ja monta tuntia kestävä uuvuttava matka täytyi tehdä hevosen tai aasin vetämillä kärryillä. Mukavin tapa päästä rannikolle oli kulkea pitkin syvää kanjonia, jonka pohjalla virtaa Diakofton kylään päättyvä Vouraïkosjoki.
Ennen vuosisadan vaihdetta päätettiin, että tälle reitille rakennettaisiin hyödyllinen ja ihastuttava rautatie, elintärkeä yhdysside rannikkokaupunkeihin. Insinöörien tutkimukset paljastivat kuitenkin, että reitillä, jota pitkin rautatien täytyisi kulkea, oli erittäin jyrkkiä rinteitä. Tarvittaisiin hammasrataa.
Mikä on hammasrata? Se on suunniteltu maastoon, jossa on hyvin jyrkkiä kaltevuuksia; tavallisten kiskojen välissä on teräksinen hammastanko, johon veturin hammaspyörän hampaat voivat tarttua. Tämä estää junaa luisumasta taaksepäin, kun se nousee, tai eteenpäin, kun se laskeutuu.
Diakofton ja Kalavrytan välisen hammasradan kaltevuus on enimmillään yksi metri nousua seitsemää vaakatasossa kuljettua metriä kohti, ja reitin varrella on kolme tällaista kohtaa. Näillä kolmella rataosuudella veturinkuljettajan täytyy pysäyttää juna, kytkeä hammaspyörä hammastankoon ja jatkaa hiljaiseksi säädettyä vauhtia eteenpäin.
Vaikea rakennustyö
Koska rautatien oli kuljettava vaikeassa maastossa, sen rakentaminen edusti huomattavaa insinööritaidon mestarinäytettä. Tehtävä annettiin eräälle italialaiselle rakennusyhtiölle, joka aloitti työt vuonna 1891. Rakennustyön helpottamiseksi valittiin kapea raideväli (75 senttimetriä).
Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1896, oli siirretty tonneittain kalliota. Kallioiseen vuoristoon oli porattu yhdeksän tunnelia, ja kuusi siltaa oli rakennettu. Aluksi kaikki sillat olivat kivisiä holvisiltoja, mutta vuosia myöhemmin jotkin korvattiin terässilloilla. Upouusi rautatie, joka oli 23 kilometriä pitkä ja nousi 720 metriä, oli valmis otettavaksi käyttöön. Kun nyt tiedät junan taustan, haluaisitko astua sen kyytiin ja nauttia kiehtovasta matkasta?
Henkeäsalpaava reitti
Lähdetäänpä aamujunalla numero 1328 rannikolla sijaitsevasta Diakoftosta. Matka alkaa tasaisesti ja hitaasti, kun kuljemme kylän läpi. Vaikka me olemmekin täynnä jännittynyttä odotusta, niin kyläläiset, jotka ovat varmasti käyttäneet tätä junaa lukemattomia kertoja, eivät vaivaudu edes kääntämään päätään vilkaistakseen sitä. Mutta me jatkamme matkaa jännitys korkealla.
Muutaman minuutin kuluttua näemme pelottavaan rotkoon johtavan aukon. Näky on henkeäsalpaava. Vasemmalla puolellamme virtaa kohiseva joki, ja yläpuolellamme kohoavat uhkaavasti valtavat kalliot, joiden rinteillä kasvaa vaarallisen heikon näköisesti juurtuneita mäntyjä. Mutkitteleva joki on uurtanut tiensä viehättävästi kallioiden lomitse.
Kasvillisuus on runsasta ja rehevää. Junamme näyttää pujahtavan läpi metsien, joissa kasvaa suuria plataaneja ja pyökkejä; näiden oksat miltei hipovat junanvaunuamme. Vaikka rautatie on ollut käytössä nyt lähes sata vuotta, jotkin tämän rotkon osat ovat käytännössä luoksepääsemättömiä, ja matkustajat ovat saaneet nauttia niiden kauneudesta vain silmillään.
Saavumme ensimmäiselle pysähdyspaikalle, Niamatalle, jossa muutama paikallinen maanviljelijä jää pois suunnatakseen pelloilleen jalkaisin. Jatkaessamme matkaamme maasto käy yhä jyrkemmäksi. Äkkiä juna pysähtyy. Mikään ei tietenkään ole vialla, vaan veturinkuljettajan on nyt käytettävä keskellä kulkevaa hammastankoa jatkaakseen varovasti matkaa. Tunnemme veturin hammaspyörän tarttuvan hammastankoon, mikä saa vaunun liikkumaan vakaammin. Vaikka meitä vastapäätä istuva tottunut matkustaja vakuuttaa kaiken olevan kunnossa, tunnemme itsemme hieman levottomiksi silmäillessämme äkkijyrkkää nousua.
Rotkon avarammissa kohdissa näemme sen seinämissä suuria luolia, joissa paikalliset asukkaat pitävät lampaita suojassa. Vasemmalla on pienempiä luolia, joissa on erittäin vaikuttavia tippukivipuikkoja ja -pylväitä. Kaikkialla ryöppyää vesiputouksia, ja rotkon muoto vahvistaa niiden äänen sekä siihen sekoittuvan kaiun. Täällä vasemmalla näkyy maanvyörymiä, joiden muodostamat putoukset eivät säily kovin kauan, koska kohiseva joki pyyhkii ne vähitellen mennessään. Ohitamme muutamia karaistuneita sieluja, jotka ovat päättäneet kävellä, sen sijaan että olisivat tulleet junaan.
Kanjoni ja joki syvenevät ylittäessämme erään korkealla olevan sillan. Yhdessä kohdassa rotko on tosi kapea – tuskin kahden metrin levyinen – ja junan täytyy kulkea jyrkän rinteen suuntaisen tunnelin läpi.
Kun olemme kulkeneet useiden tunneleiden läpi ja siltojen yli, rotko vähitellen laajenee ja siitä tulee lopulta kapea laakso. Ennen pitkää saavumme toiselle pysähdyspaikalle, Kato Zachloroun kylään. Pienellä asemalla oleva kilpi ilmoittaa meidän olevan 601 metrin korkeudessa. Tämän kylän muutamat talot on rakennettu laakson molemmille puolille suunnattomien plataanien ja saksanpähkinäpuiden kätköihin. Ilmankosteus on korkea, ja kyläläiset myöntävät kysyttäessä auliisti, etteivät he tässä hämärässä laaksossa ole juurikaan saaneet nauttia auringonpaisteesta elämänsä varrella. Laakson muodon ja puiden tiheyden vuoksi aurinko näkyy vain muutamana tuntina päivässä – talvella ei senkään vertaa.
Jatkaessaan Kato Zachlorousta eteenpäin juna kiemurtelee tavanomaisempaa reittiä, joka seuraa Vouraïkosjoen tällä kohtaa matalaa uomaa ja kulkee paju- ja eukalyptusmetsiköiden läpi. Vaikuttavan, 65 minuuttia kestäneen matkan jälkeen voimme nähdä Kalavrytan rakennusten siintävän aamusumun läpi. Vaikka tässä kaupungissa on vain noin 3000 asukasta, se vetää puoleensa lukuisia turisteja kaikkina vuodenaikoina. Jotkut tulevat nauttimaan läheisen hiihtokeskuksen palveluista, toiset taas kaupungin terveellisestä ilmastosta ja herkullisista paikallisista ruoista.
”Paljon paremmassa turvassa kuin omassa kodissanne”
Astuttuamme junasta juttelemme Gianniksen kanssa, veturinkuljettajan, joka toi meidät tänne ylös tasaisesti ja turvallisesti. ”Nautin joka kerran tästä matkasta”, hän sanoo pidätellen tyytyväisyyttään. Sitten hän nostaa katseensa ikään kuin muistaen jotain ja jatkaa: ”Mutta talvisin on kovaa. Silloin nimittäin juna ei ole aina täynnä, ja keskellä tätä hirvittävää rotkoa tuntee olonsa tosi yksinäiseksi. Lisäksi on maanvyörymiä, lunta, pakkasta ja hernerokkasumua. Mutta en minä tätä reittiä ’tavalliseen’ vaihtaisi.”
Kun kysymme tämän rautatien turvallisuudesta, Giannis vastaa järkkymättömästi: ”Olette tässä junassa paljon paremmassa turvassa kuin omassa kodissanne!” Itse asiassa tämän rautatien lähes satavuotisen historian aikana on sattunut vain yksi pieni onnettomuus, josta ei koitunut suurta vahinkoa.
Tämän ainutlaatuisen junan avulla tuotiin 1940- ja 1950-luvuilla Jehovan valtakunnan ”hyvä uutinen” Kalavrytan kaupungin ja sitä ympäröivien vaikeapääsyisten kylien asukkaille (Markus 13:10). Sen johdosta Kalavrytassa toimii nykyään pieni mutta innokas Jehovan todistajien seurakunta.
Jos siis käyt joskus Kreikassa, mikset sisällyttäisi nähtävyyksien joukkoon Diakofton ja Kalavrytan välillä kulkevaa Odontotosia, junaa, jolla on ”hampaat”? Se olisi epäilemättä sinulle palkitseva kokemus, jonka muistaisit pitkään!
[Tekstiruutu s. 21]
”Oikeussali”
Tämän nimen paikalliset asukkaat ovat antaneet yhdelle suurimmista junareitin varrella sijaitsevista luolista. Miksi? Koska luolan tippukivipuikkojen ja -pylväiden muodot tuovat hätkähdyttävästi mieleen oikeussalin. Taustalla istuvat penkillä ”tuomarit” – tukevista tippukivipylväistä muodostuneet arvokkaat hahmot. Molemmilla sivuilla on tippukivipylväistä muodostuneita ”todistajia” ja ”asianajajia” seuraamassa istuntoa. Lopuksi luolan suulla voi nähdä elottomat ”syytetyt” tuomittuina ja teloitettuina riippumassa kahtena pitkänä tippukivipuikkona luolan katosta.
[Kartat s. 22]
(Ks. painettu julkaisu)
Reitti, jota juna, jolla on ”hampaat”, kulkee
KREIKKA
Diakofto → Kato Zachlorou → Kalavryta
[Kuvat s. 23]
Oheiskuva ylhäällä: Mega Spilaionin rautatieasema
Alla: juna, jolla on ”hampaat”, kiipeämässä kapeaa pengermää