Muistoja muinaisesta Perusta

Herätkää!-lehden Perun-kirjeenvaihtajalta

ERÄS epätavallinen muinainen rotu, joka vaikutti elinympäristöönsä, valitsi Perun länsirannikon kodikseen. Sen kauan sitten hävinnyttä kulttuuria voidaan verrata ikivanhaan sumerilaiseen ja egyptiläiseen kulttuuriin. Arkeologit ovat nimittäneet sen mochica-chimu-kulttuuriksi. Chimukulttuuri kehittyi mahdottomalta tuntuvassa paikassa: ylvään Andien vuoriston ja Tyynenmeren syvänsinisten vesien väliin puristuneella kapealla 15–80 kilometrin levyisellä maakaistaleella. Tämä seutu on kuivaa karua aavikkoa, jonka pituus on noin 3200 kilometriä. Silloin tällöin yltäkylläinen vihreä kasvillisuus ylittää kapeina nauhoina lakeuden, joka on pelkkää kalliota ja hiekkaa. Lumipeitteisiltä vuorilta lähtevät pienet joet ruokkivat näitä elämän keitaita.

Vihreiden laaksojen tutkiminen paljastaa, että muinaiset asukkaat rakensivat pitkiä, hyvin suunniteltuja kastelukanavia, jotta ylhäällä vuoren juurella olevilla kukkuloilla juoksevien jokien vesi voitiin kuljettaa kaikkialle pitkin laakson jyrkkiä rinteitä. Näin ihmisten oli mahdollista hyödyntää jokainen käyttökelpoinen maatilkku. Muinaiset asukkaat rakensivat pengerrettyjä tasanteita sellaisiin laakson rinteisiin, jotka osoittautuivat liian kalteviksi maanviljelykseen, ja ne ovat yhä käytössä tuhansien vuosien jälkeen. Lisäksi tällä alueella näkyy satojen savitiilirakennelmien murenevia kumpuja, kylät, kaupungit, linnoitukset ja porrasmaisesti kohonneet zikkuratit eli temppelit mukaan luettuina.

Keitä nämä Perun länsirannikolla asuneet ihmiset olivat? Miksi heidän kulttuurinsa katosi kuten niin monet muut kulttuurit? Näihin kysymyksiin ei ole helppoa vastata. Ajan hammas on jäytänyt heidän mudasta tehtyjen rakennustensa jäännökset. Muutamia yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta heidän kielensä on unohdettu. Valloitusten sarja muutti täysin heidän tapansa ja yhteiskunnallisen järjestyksensä. Ensin inkat alistivat toiset intiaaniheimot valtaansa, ja sen jälkeen espanjalaiset ottivat 1500-luvulla alueen valvontaansa. Sitä paitsi intiaanit eivät jättäneet kirjoitettuja muistiinmerkintöjä. Espanjalaisvalloituksen aikana laadittujen suppeitten selontekojen ohella pääasialliset tiedot saadaan historialliseen kuvakirjaan verratusta ainutlaatuisesta lähteestä. Tämä lähde on chimu-kulttuurin jälkeensä jättämissä savesta muovailluissa esineissä.

Miksi niin runsaasti saviastioita?

Chimu-kulttuurin ihmiset uskoivat muinaisten egyptiläisten tavoin, että kuolleitten henget ovat kuolemattomia ja että ne kuolemassa siirtyvät toiseen elämään. Jotta varmistettaisiin vainajien onnellisuus ja menestys seuraavassa elämässä, heidät haudattiin arvokkaine omaisuuksineen, kuten vaatteineen, koristuksineen ja aseineen. Espanjalainen kronikoitsija Cieza de Leon kertoo, kuinka päämiehet ja muut korkea-arvoiset jalosukuiset haudattiin elävine lempivaimoineen ja palvelijoineen savitiilistä ja mudasta taidokkaasti rakennettuihin huacos-nimisiin hautoihin. Kaikissa tapauksissa ihmiset haudattiin runsaan ruoka- ja juomavaraston kera. Koska jokaiseen hautaukseen tarvittiin ruukkuja ja maljakoita ruoan ja juoman varastoimiseksi, saviastioiden massatuotanto oli huomattavan suurta.

Mutahaudat ovat säilyneet melko hyvin aavikon kuivassa ilmastossa. Kaivauksissa niistä on löytynyt muumioita ja monia saviesineitä. Nämä saviesineet olivat lähinnä chimukulttuurin kirjoitettua kieltä. Niinpä nämä savimaljakot ovat mahdollistaneet sen historian ennallistamisen, joka muutoin olisi ollut menetettyä.

Chimukulttuurin ihmiset alkoivat valmistaa saviastioita noin 300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ja he kehittivät sen vähitellen korkeatasoiseksi taiteeksi. Ilman savenvalusorvin apua he käyttivät terrakottaa – hienoa valusavea – hauraiden kaunismuotoisten maljakoiden muovaamiseen, joissa käyttökelpoisuus yhdistyy kauneuteen. Rengasmaisella kädensijalla varustettu maljakko on ehkä huomattavin. Tässä maljakossa on kaksi ylöspäin kaartuvaa saviputkea, jotka yhdistyvät keskellä muodostaen yhden suuputken, ja näin se palvelee yhdistettynä kantokahvana ja kaatonokkana. Itse maljakko koristeltiin maalatuilla kuvilla ja pienillä matalilla kohokuvahahmoilla. Näistä saviastioista tuli savenvalajan taiteellisuuden ilmentäjiä. Intiaanit muotoilivat savimaljakkonsa mestarillisella ammattitaidolla itsensä ja ympäristönsä näköisiksi. He tekivät tarkkoja havaintoja luonnosta ja kykenivät muotoilemaan maljakkonsa viljelemiensä hedelmien ja vihannesten sekä rannikkoseudun monipuolisen eläimistön tarkoiksi kuviksi. Mutta he eivät kuvanneet kaikissa saviastioissaan kirjaimellista ympäristöään. He muovasivat myös tarunomaisia jumalia ja demoneita.

Kuvia ihmisistä

Chimukulttuurin yhteydessä muotoilu saavutti huippunsa pääveistoksissa. Epäilemättä savenvalajien, joiden arvellaan olleen naisia, on täytynyt muovailla luonnonmukaiset päämuotokuvansa tietyt ihmiset mielessään. Nykyajan museoiden hyllyillä riveissä seisoviin maljakoihin kuvattu rannikolla asunut ammoinen perulainen muistutti piirteiltään hyvin paljon nykyisiä jälkeläisiään. Heillä oli pyöreät kasvot, suuret kyömynenät renkaita varten tehtyine lävistyksineen, isot suut ja paksut huulet ja lievästi mantelinmuotoiset silmät. Nämä kasvonpiirteet osoittavat asukkaiden olleen aasialaista alkuperää. Lisäksi kaikilla miehillä oli lävistetyt korvat, ja he käyttivät puisia korvakoruja samoin kuin jotkin afrikkalaiset heimot, joilla on tapana käyttää puisia huulikoruja. Erikoisissa juhlatilaisuuksissa nämä puiset korut korvattiin kupari- ja kultakoruilla. Useimmat miehet maalasivat kasvoihinsa koristeellisia kuvioita. Miehet olivat yleensä lyhyitä ja tanakoita.

On hämmästyttävää, kuinka maljakoihin kuvatut tapahtumat olisi voitu aivan hyvin ottaa meidän ajaltamme. Eräässä esiintyy kaksi vakaan näköistä miestä, jotka tukevat humaltunutta toveria. Nauravakasvoinen maljakko paljastaa, että ihmisten on täytynyt olla tarkkoja havainnoitsijoita. Silmänurkkiin painetuista kahdesta hyvin hienosta reiästä saattoi kihota pienen pieniä vesipisaroita. Se osoittaa muinaisen savenvalajan ymmärtäneen, että jos ihminen nauraa liikaa, hän alkaa itkeä. Yksi maljakko kuvaa suuren vesiastian ääreen polvistunutta, tukkaansa pesevää naista.

Synnytystä kuvaavassa maljakossa äiti on istumassa (synnyttävien äitien perinteisessä asennossa useimmissa muinaiskulttuureissa). Kätilö kurkottelee naisen takaa kummaltakin puolelta painellen hänen vatsaansa synnytyksen helpottamiseksi. Toinen nainen, joka on edessä polvillaan, ottaa vastaan lapsen, jonka pään kuvataan ilmestyvän näkyviin syntymähetkellä. Näin taiteilija on vanginnut pieneen saviruukkuun tapahtuman, joka on toistunut tuhansia vuosia.

Toisissa maljakoissa kuvaillaan sairauksia ja tauteja. Näitä maljakoita tutkimalla nykyajan lääkärit ovat tunnistaneet veistoksista silmä-, kaula- ja aivokasvaimista kärsiviä ihmisiä. Toisissa astioissa kuvataan syfilistapauksia, pahanlaatuisia haavaumia ja perulaiskäsnätautia (pelättyä Andien tautia). Eräässä maljakossa näemme istumassa kaislapillejään soittavan sokean miehen, ja toisissa nähdään raajarikkoja ja epämuodostuneita ihmisiä kyttyräselkäinen mukaan luettuna.

Maljakot kertovat muinaisista poppamiehistä (oquetlupuc). Erääseen maljakkoon on kuvattu, miten poppamies asettaa kätensä hänen eteensä tuodun sairaan ihmisen päälle. Toisessa hänen kuvataan puhaltavan potilaan suuhun, ja edelleen eräässä hänen osoitetaan painavan huulensa potilaan iholle, ikään kuin hän imisi sairauden pois.

Espanjalaiset kronikoitsijat kertovat, että yrttejä käytettiin laajalti ja niillä oli todistetusti parantavaa voimaa. (Monet nykyajan lääkkeistämme saadaan perulaisista yrteistä.) Lisäksi espanjalaiset sanoivat Espanjan kuninkaan, jolle oli kerrottu tästä, lähettäneen erikoislähettilään laatimaan intiaanien käyttämiä monia erilaisia yrttejä kuvailevaa kirjaa. Poppamiehellä oli hyvä syy olla kiinnostunut potilaansa parantumisesta, sillä jos sairas ihminen kuoli hänen huolimattomuuttaan, parantajana esiintynyt sidottiin potilaan ruumiin päälle ja jätettiin ulos sellaiseen paikkaan, jossa haaskalinnut saattoivat surmata hänet nokkimalla hänen silmänsä ja sisälmyksensä.

Maljakot osoittavat chimukansan pukeutuneen rannikkoilmastoon hyvin soveltuvaan käytännölliseen vaatetukseen. Naiset, jotka olivat mestarillisia kutojia, valmistivat värikkäitä pukuja hienokudoksisista puuvilla- ja laamanvillakankaista, joissa oli kirkassävyisiä geometrisia kuvioita. Perusvaatteena oli jalkojen välistä vedetty ja vyötäisille sidottu lannevaate. Sen päällä miehet pitivät hihatonta paitaa yläruumiin ja lyhyttä hametta alaruumiin suojana. Tavallisesti helistimin koristeltu leveä vyö piti tämän hameen paikoillaan. Miehet käyttivät myös muhkeita viittoja ja suuria myllynkivikauluksia. Päässään he pitivät pientä hattua, jonka päälle he käärivät turbaanin kapeista kangassuikaleista. Pään yli ristiin kiedottu ja leuan alta solmittu leveä vaate piti päähineen paikoillaan. Tämä prameileva puku, jollaiseksi espanjalaiset kronikoitsijat sitä sanoivat, sai intiaanit näyttämään mustalaisilta. Päivällä se suojasi heitä polttavalta trooppiselta auringolta ja yöllä se suojasi heitä viileiltä ja kosteilta tuulilta, jotka puhalsivat Perun rannikon edustan kylmältä merivirralta sisämaahan.

Maanviljelys ja kalastus

Maan pääasiallisten tuotteiden muotoisiksi muovattujen maljakoiden kokonainen sarja paljastaa chimukansan kasvattaneen useammanlaisia vihanneksia ja hedelmiä kuin heidän eurooppalaiset aikalaisensa. Heidän saviastiansa muistuttavat meille, kuinka monien nykyään maailmanlaajuisesti viljeltyjen kasvien, kuten valkoisen perunan, jota viljellään yhä noin 30 muunnoksena, ja pallarin eli Liman pavun, kotimaa on Perussa. Lisäksi viljeltiin bataattia, maniokkia, maissia, kurpitsaa, paprikaa, maapähkinöitä, monentyyppisiä papuja ja paukkumaissia, jota varten savenvalajat keksivät erityisen paahtoastian.

Intiaanit pitivät an-nimisten talojensa ympärillä kalkkunoita, ankkoja ja erääntyyppistä mykkää koiraa. Asumustensa pimeissä nurkkauksissa he pitivät marsuja (cuyes) ja käyttivät niitä ruoaksi, kuten monet nykyisetkin perulaiset.

Nämä intiaanit hyödynsivät myös toista runsaan ravinnon lähdettä – kaloja. Maljakot ilmaisevat chimukalastajien pyydystäneen ahkerasti kaloja verkoilla ja koukuilla pienistä totara-kaislaveneistä. He pyydystivät kaloja, kalmareita, hummereita ja monenlaisia kotiloita, jotka kaikki he kuvasivat uskollisesti saviastioihinsa.

Sota ja uskonto

Chimukulttuuri oli ilmeisesti jakautunut moniksi paikallisiksi valtakunniksi, jotka taistelivat alituiseen keskenään. Ja tällaisessa sodankäynnissä saadut vangit uhrattiin jumalille.

Nämä intiaanit harjoittivat rappeuttavaa palvonnan muotoa, kuten ilmenee niistä saviastioista, joissa esitetään suorasukaisesti monenlaista luonnotonta sukupuolista kanssakäymistä. Lisäksi saviastioissa kuvaillaan monia jumalia ja demoneita, joissa inhimillisiä ominaisuuksia yhdistyy eläinten ja kasvien ominaisuuksiin.

Perun rannikolta löydetyt saviastiat esittävät totuudenmukaisen kuvan chimukansan todellisesta elämäntavasta. Vaikka todisteet esitetään sanattomasti, ne puhuvat päivänselvästi muinaisen kulttuurin olemassaolosta, kulttuurin joka väärään uskontoon vajoamisestaan huolimatta oli monin tavoin korkealle kehittynyttä.