Soittamista jousella ja kielillä

Herätkää!-lehden Australian-kirjeenvaihtajalta

KUN italialainen viuluvirtuoosi Niccolò Paganini soitti Wienissä vuonna 1828, hänen uskomaton taitonsa ja tekniikkansa lumosi koko kaupungin. Runoilijat kirjoittivat hänen musiikkinsa ”taiasta”. Ravintoloissa ruokalajeja nimettiin uudestaan hänen nimensä mukaan. Kondiittorit leipoivat viulun muotoisia leivonnaisia. Ja Paganinin kuva esiintyi miltei joka paikassa puuterirasioista ja solmioista piippuihin ja biljardikeppeihin asti.

Sinussa klassisen musiikin viulisti ei ehkä herätä yhtä suurta ihastusta. Mutta ehkä surumielinen ja kuitenkin tulinen mustalaisviulumusiikki koskettaa sydäntäsi. Tai ehkä nautit pelimannimusiikista. Tietenkin kun kuulet jonkun vasta opettelevan soittamaan tällä vaikealla instrumentilla, sinusta saattaa tuntua, että se kuulostaa lähinnä kurkusta kuristettavan kissan ääneltä.

Hyvin soitettuna viululla voi kuitenkin ilmaista lähes ihmisäänen tavoin kaikenlaisia mielialoja ja tunteita. Vuosisatojen ajan viulu on ollut nautinnon ja ihastuksen lähde lukemattomille ihmisille. Monet ovat omistaneet elämänsä niiden rakentamiselle, soittamiselle tai pelkälle keräilemiselle. Viulun alkuperä on kuitenkin yhä hämärän peitossa, ja siihen liittyy monia selvittämättömiä kysymyksiä.

Oletko tiennyt, että yli 300 vuotta sitten valmistettuja viuluja on yhä käytössä? Tosiasiassa tutkimuksista, tieteellisistä analyyseistä ja edistyksestä huolimatta nykyään tuotetut erinomaiset viulut eivät silti voi yltää noiden vuosisatoja vanhojen mestaritöiden tasalle, vielä vähemmän voittaa niitä, laadussa ja äänenvärissä.

Varhaiset muodot

Viulu rakennettiin nykyiseen muotoonsa ensi kerran noin 1500-luvun puolivälissä. Mutta sen tunnusomaiset piirteet voidaan tunnistaa monista varhaisemmista soittimista.

Esimerkiksi rubebessa, joka oli munanmuotoinen ja pitkäkaulainen, oli neljä kvintteihin viritettyä kieltä. Sitä soitettiin joko olalla tai polvien päällä. Fidelissä oli todennäköisesti kolme kieltä. Sekin viritettiin kvintteihin, ja sen otelaudassa ei ollut mitään upotenauhoja tai muita merkkejä. Sitä pidettiin olalla ja soitettiin jousella. Itämaisperäisessä rebecissä, kelttiläisessä chrottassa ja kreikkalaisessa lirassa on jokaisessa samoja piirteitä kuin viulussa. Epävarmuutta on kuitenkin siitä, kuka todellisuudessa yhdisti nämä eri tekijät lopulliseen viulun muotoon – muotoon, joka on säilynyt pohjimmiltaan samana 400 vuotta.

1500-luvun puolivälin jälkeen sellaiset pohjoisitalialaiset käsityöläiset kuin Gasparo da Salò ja Andrea Amati (pitkän viulunrakentajain suvun alkaja) rakensivat suurenmoisia viuluja. 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa viulunrakennustaito saavutti tason, johon ei ole koskaan sen jälkeen ylletty.

Suuri viulunrakentaja

Voitko kuvitella maksavasi viulusta yli miljoona markkaa? Vuonna 1972 tämä summa vaihtoi omistajaa yleensä Italian suurimpana pidetyn viulunrakentajan, Antonio Stradivarin (1644–1737), rakentamasta viulusta. Amatin kuoltua vuonna 1684 Stradivarin viulujen muodossa tapahtui merkittävää kehitystä. Tämä johtui siitä, että Stradivari teki jatkuvasti pieniä kokeiluja muuttaen soittimen muotoa, kokoa ja rakennetta. Hänen soittimiinsa tuli poikkeuksellisen voimakas ja loistava ääni, ja ne oli rakennettu erinomaisella ammattitaidolla. Vähitellen hänen viuluistaan tuli ylivoimaisesti parhaita.

Niistä noin 1100 soittimesta, jotka Stradivarin ajatellaan rakentaneen (hän valmisti niitä kuolemaansa asti, 93-vuotiaaksi), 540 viulun, 50 alttoviulun ja 10 sellon on vahvistettu yhä olevan olemassa. Näistä kauniista soittimista, jotka on suunniteltu ja rakennettu ilahduttamaan korvaa ja jotka pystyvät yhä sen tekemään, vain noin 50:tä todella käytetään nykyään. Muita, joita mahdollisesti pidetään liian kallisarvoisina tai kauniina soitettavaksi jatkuvasti, säilytetään lasikaapeissa paremminkin katseltavina kuin kuunneltavina.

Monia poikkeuksellisen hienoja instrumentteja rakensivat myös muut viulunrakentajat, joista Giuseppe Antonio Guarneri (1683–1745) on erityisen tunnettu. Viulujen laatu vaihtelee kuitenkin suuresti eri rakentajilla ja saman rakentajan eri soittimien välillä. On olemassa jopa parempia ja huonompia stradivariuksia. Silti huonommatkin stradivariukset ovat hyviä soittimia.

Mikä ratkaisee sen, onko jokin hyvä viulu toista parempi? Tähän kysymykseen ei todellisuudessa ole vastausta. Toisinaan asiantuntijoita on pyydetty kuuntelemaan soittoa eri instrumenteilla ja valitsemaan sitten paremman rakentajan valmistama soitin. Tuloksista on harvoin voitu tehdä mitään lopullista johtopäätöstä. Loppujen lopuksi se riippuu viulistin omasta valinnasta, siitä miltä soitin ”tuntuu” ja myös siitä minkä tyyppistä musiikkia soitetaan.

Muutoksia viulussa ja jousessa

Sitten Stradivarin päivien viulun kaula on asetettu viistoon suhteessa kaikukoppaan sen sijaan, että se olisi täsmälleen samansuuntainen. Lisäksi viritystä on nostettu, tallaa korotettu, otelautaa pidennetty ja muitakin pikkumuutoksia tehty. Näiden muutosten seurauksena on ollut laajentunut sormitusala ja äänen lisääntynyt loistokkuus ja läpitunkeva voima.

Itse jousi koki vallankumouksellisen muutoksen 1700-luvun alussa. Pariisilainen François Tourte (1747–1835) keksi ensi kerran kaareuttaa jousen puuosan sisäänpäin vasten jouhia ja vakiinnutti myös sen vakiopituuden. Hän sai selville, että brasilialainen punapuu (pernambuk) oli ihanteellinen materiaali sen valmistamiseen, ja hän asetti myös säännöt sen jouhista (150–250 valkoisen hevosen jouhta). Muitakin yksityiskohtia, kuten tangon paksuuden eri asteita ja jousen painopisteen sijaintia, muutettiin.

Muusikot huomasivat pian Tourten ottamat suuret edistysaskeleet, ja niinpä hän sai tulvimalla tilauksia. Siitä lähtien muut pyrkivät jousen valmistuksessa samaan tasoon kuin hän. Vielä nykyäänkin hänen jousiaan käytetään. Kullattu Tourte-jousi maksaisi nykyään yli 80000 markkaa. Nykyaikaisella jousella kokenut soittaja saa aikaan voimakkaamman äänen, sillä voi soittaa terävämmin ja sitä voi hypittää. Tietynlaista musiikkia soitettaessa vanhanaikainen jousi voi kuitenkin olla eduksi.

Viulun rakentaminen nykyään

Mikä on tärkein tekijä hyvää viulua rakennettaessa? Miksi nykyajan viulunrakentajat eivät pysty saamaan viuluun samanlaista tai parempaa ääntä kuin noissa vanhemmissa viuluissa oli? Tämäkin on kiistanalainen kysymys. Monet uskovat, että tärkeisiin tekijöihin kuuluvat käytetyn puun laatu, soittimen koko ja rakentajan taito. Toiset taas sanoisivat lakan olevan huomattavin yksittäinen tekijä. Heidän mielestään vanhojen soittimien paremmuus johtuu entisten mestareiden jäljittelemättömien lakkojen tuntemattomasta koostumuksesta.

Nykyinen samoin kuin muinainen viulunrakentaja on erittäin huolellinen valitessaan resonoivaa puuta.a Se paloitellaan noin neljän senttimetrin paksuisiksi paloiksi ja sitä kuivataan jopa 10 vuoden ajan. Viulun kansi (viulun varsinainen kaikupohja), bassopalkki ja äänipinna tehdään tavallisesti pehmeästä, suorasyisestä männystä tai kuusesta. Pohja, kehä, kaula ja kierukka sekä talla tehdään tavallisesti vaahterasta, joka on kovempaa puuta. Sormi- eli otelauta ja kieltenpidin tehdään eebenpuusta.

Pohjan ja kannen muodon ääriviivojen piirtämiseen käytetään luottaa. Nämä osat sahataan puusta kaarisahalla. Kourutalttojen ja pienten peukalohöylien avulla viulunrakentaja kaivertaa puun taitavasti ja äärimmäisen tarkasti määräkohdiltaan oikean paksuiseksi, joissakin kohdissa vain kahden millimetrin paksuiseksi. Kehän osat, jotka ovat yhtä ohuita kuin tulitikkulaatikon seinät, kuumennetaan ja taivutetaan oikeaan muotoonsa. Kulmat yhdistetään viistesaumalla, ja kulmiin liimataan pienet männystä tai pajusta tehdyt puunpalaset tukemaan kehää. Kannen ja pohjan reunoja seuraillen niihin upotetaan kolme ohutta eebenpuusta ja omenapuusta tehtyä juomua. Nämä juomut ovat koristeellisia ja ne ehkäisevät puuta halkeilemasta. Kannen F-aukot leikataan huolellisesti ja sitten osat liimataan yhteen. Ainuttakaan naulaa tai ruuvia ei käytetä.

Seuraavaksi tapahtuu lakkaus. Lakkaamaton soitin menettäisi äänensä noin kymmenessä vuodessa, mutta kunnollisesti lakatussa soittimessa se pysyy vaikka kuinka kauan. Viulun rakentaminen kestää kahdesta kolmeen viikkoa, mutta sen lakkaaminen voi kestää yhtä monta kuukautta. Itse lakka ja sen levitystapa voi joko parantaa tai pilata hyvin muotoillun viulun. Jos lakkaa levitetään liian paksulti tai se on koostumukseltaan liian paksua, niin viulun ääni kärsii.

Ensin soitin peitataan ja sen jälkeen sivellään kolme pohjakerrosta. Sitten kahdeksan viimeistelykerrosta, sävytys ja viimeinen lakkakerros.

Viulun soittaminen

Kun puhutaan viulun soittamisesta, niin ehkä ihmettelet, miksi viulusta lähtee niin epämiellyttäviä ääniä aloittelijan käsissä.

Ihminen kohtaa melkoisia haasteita opetellessaan soittamaan viulua. Siinä tarvitaan tarkkaa musiikkikorvaa. Viulun pitäminen oikein leuan ja olkapään välissä, sormien oikea asettelu kielille (muista, että viulussa ei ole upotenauhoja) ja jousen kulkusuunnan ja paineen hallitseminen – kaikki tämä vaatii paljon aikaa ja sinnikkyyttä. Senkin jälkeen kun nämä taidot osataan, on vielä paljon opittavaa, ennen kuin voi tuottaa miellyttävän äänten yhdistelmän. Niille, joilla on tarvittavaa aikaa ja halua ponnistella, soittaminen jousella ja kielillä voi tuottaa mielihyvää.

Kun siis seuraavan kerran kuuntelet viulua soitettavan hyvin, niin voisit ehkä ajatella kaikkia niitä ponnisteluja, joihin soittaja on ryhtynyt oppiakseen soittamaan sitä, ja niitä monia innokkaita viulunrakentajia, jotka vuosisatojen kuluessa kehittivät sekä viulun että jousen täydelliseksi, ja sitä viulunrakentajaa, joka valmisti juuri tuon soittimen, jota kuulet soitettavan. Jos taas pengot ullakkoasi ja satut löytämään sieltä vanhan viulun, jota isoisälläsi oli tapana soittaa, niin muista, että saatat katsella kauan kateissa ollutta omaisuuden arvoista mestariteosta. Ja vaikka näin ei olisikaan, niin ehkä haluaisit kokeilla soittamista jousella ja kielillä.

[Alaviitteet]