Kärsivällinen etsintäni palkitaan
SIKÄLI kuin tiesin, kaikki itseäni ja sukuani koskevat tiedot sisältyivät tiettyihin oikeuden papereihin. Ottovanhempani näyttivät ne minulle ensimmäisen kerran ollessani 7–8-vuotias. He olivat saaneet ne adoptoidessaan minut laillisesti, kun olin pienokainen. Myöhemmin, kun olin aikuinen, he antoivat minulle nämä paperit, joissa oli mm. oikean äitini nimi.
Vaikka jo varhaisiästä alkaen halusin tietää enemmän syntyperästäni, tuo halu sai minut ryhtymään toimenpiteisiin vasta ollessani noin 30-vuotias. Olin sillä välin tutkinut Raamattua, ja se antoi elämälleni kokonaan uuden suunnan.
Vuoteen 1967 mennessä olin järjestänyt asiani, niin että saatoin kertoa toisille enemmän siitä, mitä olin oppinut. Lopulta palvelin lähes neljä vuotta lähetystyössä Tyynellämerellä sijaitsevilla Trukin, Kusaien ja Ponapen saarilla. Sen jälkeen minut kutsuttiin vuonna 1973 liittymään Jehovan todistajien Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevan päätoimiston henkilökuntaan.
Siihen aikaan katselin elämääni taaksepäin – menneisyyttäni koskevat kysymykset alkoivat kalvaa minua. Keitä äitini ja isäni ovat? Onko minulla veljiä ja sisaria? Olenko espanjalainen, ranskalainen vai jotain muuta kansallisuutta? Minulla oli tärkeämpikin syy löytää biologiset vanhempani – kertoa heille ”valtakunnan hyvää uutista”. – Matt. 24:14.
Mutta mistä voisin aloittaa etsinnän?
Etsintä alkaa
Minulle annettujen papereiden perusteella tiesin seuraavat seikat: äitini täydellisen nimen, syntymäni jälkeen saamani nimen, adoption järjestäneen toimiston nimen, syntymäaikani ja sen sairaalan, jossa synnyin. Aloitin tutkimukseni kirjoittamalla kirjeen syntymäosavaltiossani Kaliforniassa sijaitsevaan adoption järjestäneeseen toimistoon.
Se osoittautui ensimmäiseksi turhauttavaksi törmäyksekseni vaiteliaisuuden lujaan muuriin. Koska laki sitoi toimiston kädet, se ei voinut vahvistaa eikä kumota nimeä, joka äidilläni oli. Kuitenkin he sanoivat minulle sen osavaltion nimen, josta tiedustelemani nainen oli tullut. Se oli Oregon. Lisäksi he antoivat muutamia muita häntä koskevia tietoja, kuten esimerkiksi että hän oli saksalais-ranskalaista syntyperää, hänellä oli keskinkertaiset koulunumerot ja hän oli soittanut oppikoulun yhtyeessä.
Seuraavaksi kirjoitin väestörekisteriä pitäville viranomaisille Portlandiin Oregoniin. Liitin mukaan palkkion ynnä ne vähäiset tiedot, jotka minulla oli äidistäni. Muutaman päivän kuluttua sain vastauksen. Tuossa osavaltiossa oli todellakin syntynyt samanniminen ihminen 24 vuotta ennen syntymääni. Mutta minulle kerrottiin, että minun olisi mahdotonta saada jäljennöstä hänen syntymätodistuksestaan – he rikkoisivat lakia, jos he antaisivat sen.
Raavittuani päätäni ja tehtyäni tutkimuksia muutaman päivän päätin kirjoittaa uudelleen ja pyytää jäljennöstä siitä laista, joka kielsi minua hankkimasta hänen syntymätodistustaan. Jäljennös lähetettiin aikanaan. Lain mukaan syntymätodistus annettaisiin ainoastaan verisukulaiselle, henkilölle itselleen tai oikeusistuimen asiamiehelle. Onneksi minulle lähetettiin jäljennös koko siitä sivusta, jolle tämä nimenomainen laki oli painettu. Tutkin koko sivun ja löysin toisen lain, jonka mukaan henkilö voisi vedota piirioikeuteen häneltä evättyjen henkilötietojen saamiseksi.
Tartuin tähän mahdollisuuteen. Tein jäljennöksen adoptiotani koskevista papereista, vahvistutin ne notaarilla ja toimitin ne edelleen oikeusistuimelle syntymätodistusta koskevan anomuksen saattelemana. Mitkä olivat seuraukset? Sain muutamassa viikossa haluamani syntymätodistuksen. Siinä nimetty henkilö – Grace Faulman – oli sama kuin se, joka oli merkitty äidikseni adoptiotani koskeviin papereihin! Lisäksi annettiin hänen vanhempiensa nimet.
Minulla oli kaikki syyt uskoa Grace Faulmanin olevan äitini, sillä oli epätodennäköistä, että toinen samanniminen ihminen olisi synnyttänyt lapsen, jolla oli sama nimi kuin minulla, samana päivänä, 23. toukokuuta 1939. Mutta miten voisin olla ehdottoman varma? Ja miten voisin löytää Grace Faulmanin tai hänen vanhempansa, sikäli kuin he olisivat yhä elossa? Olihan tuon syntymätodistuksen antamisesta kulunut lähes 60 vuotta. Päätin jatkaa etsintääni.
Kirjoitin koulutarkastajalle Oregonissa sijaitsevaan Astoriaan, paikkaan jossa Grace oli syntynyt. Tiedustelin myös sikäläisen postikonttorin hoitajalta Faulmanin perhettä koskevia tietoja. Mutta kaikki yritykset jäljittää äitiäni tällä tavalla olivat hyödyttömiä. Ilmeisesti perhe oli siirtynyt muualle pian Gracen syntymän jälkeen. Niinpä minun tarvitsi löytää toinen keino hänen jäljittämisekseen.
Seuraa läpimurto
On merkittävää, että Yhdysvallat asutettiin länteen päin tapahtuneen laajentumisen myötä. Sen jälkeen kun ensimmäinen liittovaltion kattava henkikirjoitus pidettiin vuonna 1790, perheitä muutti yksittäin tai ryhminä länteen. Vaikka siis Grace Faulman olikin syntynyt kaukana lännessä Oregonin osavaltiossa, hänen syntymätodistuksestaan paljastui, että hänen isänsä ja äitinsä olivat syntyneet Michiganissa.
Yritin menestyksettä hankkia Grace Faulmanin isän syntymätödistuksen – sitä ei ilmeisesti ole olemassa. Onnistuin kuitenkin hankkimaan hänen äitinsä syntymätodistuksen. Näin sain Gracen isovanhempien nimet, sillä heidän nimensä ovat tietenkin heidän tyttärensä syntymätodistuksessa.
Seuraavaksi lähetin uuden palkkion ja pyysin Gracen isovanhempien avioliittotodistusta. Annoin heidän nimensä, jotka olin saanut Gracen äidin syntymätodistuksesta. Aikanaan minulle lähetettiin 3. helmikuuta 1894 päivätty avioliittotodistus. Nyt saatoin käyttää hyödyksi erästä vuonna 1880 pidetyn valtakunnallisen henkikirjoituksen omituisuutta. Tuon vuoden valtakunnallisesta henkikirjoituksesta valmistettiin kortisto. Niinpä kaikki perheenpäät, joilla oli vuonna 1880 10-vuotiaita tai sitä nuorempia lapsia, saivat nimensä ynnä heitä koskevat muut tiedot luetteloon.
Esitin pyynnön Washingtonissa (D.C.) sijaitsevalle valtionarkistolle, jossa tällaisia henkikirjoituspapereita säilytetään. Annoin Gracen isoisän Henry Monroen nimen (hän oli syntynyt vuonna 1871, ja siten hän oli alle 10-vuotias vuonna 1880) ja pyysin etsimään sitä arkistosta. Minut palkittiin pian siten, että sain henkikirjan sivusta jäljennöksen, jossa lueteltiin hänen ja hänen perheensä jäsenten nimet. Tärkeää oli, että tällä sivulla oli myös Henryn silloisen asuinkaupungin nimi, Michiganissa sijaitseva East Jordan.
Myöhemmin tämä yksi ainoa asiakirja ja eräs yksittäinen ystävällinen teko osoittautuivat avaimiksi, joilla menneisyyteni päällä olevat salvat avautuivat. Siihen aikaan en kuitenkaan nähnyt, miten nämä tiedot auttaisivat minua. Niinpä aloin etsiä muita otaksumiani sukuni haaroja, ja tämän tapahtumasarjan kuluessa kirjoitin tusinoittain kirjeitä.
Koska asuin Brooklynissa ja melko lähellä Long Islandin historiallista seuraa, aloin käyttää joka lauantai-iltapäivä hieman aikaa vanhojen henkikirjojen ja muiden historiallisten asiakirjojen tutkimiseen. Vihdoin Henry Monroen sukulaisia jäljittämällä löysin naisen, jonka uskoin olevan toisen isoäitini äiti. Hän oli asunut Cobleskillessa, New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa pienessä kaupungissa. Olin utelias tietämään, asuisiko mahdollisesti kukaan hänen perheestään edelleen siellä, joten kirjoitin kirjeen pieneen kerran viikossa ilmestyvään sanomalehteen. Hämmästyksekseni sain viikkoa myöhemmin kirjeen. Nainen, joka kirjoitti, oli tämän otaksutun isoäidin äitini lähisukulainen!
Tämä nainen toivotti minut tervetulleeksi käymään Cobleskillessa. Siellä viettämäni viikonloppu oli mitä nautittavin, ja sain tietää suvusta ja heidän 200-vuotisesta aiemmasta historiastaan tuolla alueella. Lisätodistukseksi siitä, että olin oikeilla jäljillä, kaikki suvun naiset huomauttivat, että olin perinyt suvun nenän! Lisäksi minua lämmitti se, että kolme tämän naisen lastenlasta ja minä olimme samassa uskossa.
Pahaksi onneksi New Yorkin valtion pohjoisosassa asuva suku ei ollut ollut yhteydessä suvun Grace Faulmanin puoleiseen osaan yli 50 vuoteen, eikä heillä ollut mitään tietoa siitä, missä nämä olivat. Vaikka siis olinkin edistynyt hiukan, odotteet äitini löytymisestä eivät olleet vieläkään kovin kirkkaat. Mutta sitten mieleeni juolahti eräs ajatus.
Johtolanka joka avasi menneisyyteni
Muistin Henry Monroeta, Grace Faulmanin isoisää, koskevat vuoden 1880 valtakunnallisen henkikirjoituksen tiedot, joita säilytin pöytälaatikossani. Ajattelin: ’Jos saatoin saada tuloksia kirjoittamalla sanomalehteen Cobleskillessa New Yorkissa asuvasta suvustani, miksen kirjoittaisi pienen Michiganissa sijaitsevan East Jordanin kaupungin postikonttorin hoitajalle, kaupungin, jossa Henry ja hänen perheensä asuivat?’
Tein juuri niin. Kerroin postikonttorin hoitajalle, että yritin etsiä kaukaisia sukulaisia. Kysyin, tuntisiko hän ketään Monroe-nimistä siinä kaupungissa, ja jos hän tuntisi, olisin kiitollinen, jos hän välittäisi kirjeeni kyseiselle henkilölle. Postitettuani kirjeen unohdin sen heti kokonaan.
Pari viikkoa myöhemmin tarkastin kerran postia puolenpäivän aikaan ja huomasin saaneeni lähettäjän osoitteella varustetun kirjeen. (Lähetin aina tiedustelun mukana lähettäjän osoitteella ja postimerkeillä varustetun kirjekuoren.) Avasin sen ja huomasin hämmästyksekseni, ettei kirjoittaja ollut kukaan muu kuin Gracen äidin täysserkku. Postikonttorin hoitaja oli ystävällisesti välittänyt sen hänelle. Olin niin iloinen, että saatoin tuskin keskittyä työhöni iltapäivällä.
Solmittuani kirjeitse ystävyyden tämän naisen kanssa, josta olin melkein varma, että hän oli sukulaiseni, aloin vähitellen ja varovaisesti kysellä Gracen äidistä. Minulle kerrottiin hänen yhä elävän. Ja hänellä oli Alaskassa asuva tyttären poika. Olipa melkoinen uutinen! Minulla oli veli! Mutta tämän kirjeenvaihdon kautta minulle selvisi, että Grace oli kuollut. Entä mitä nyt?
Tunsin tarvetta olla hienotunteinen, sillä en tuntenut syntymääni ympäröiviä olosuhteita. Päätin lopulta kertoa isoäitini serkulle kaiken. Oheistin kirjeeseen adoptiotani koskevat paperit ja pyysin häntä toimimaan välittäjänä puolestani. Kysyin: ’Paljastaisiko hän henkilöllisyyteni isoäidilleni?’
Jälleennäkeminen
Päivät kuluivat hitaasti. Lopulta isoäidiltäni tuli kirje. Hän oli suunniltaan ilosta. Oli todellakin olemassa ”puuttuva tyttärenpoika”, mutta hän luuli tämän kuolleen, sillä hänen tyttärensä oli kertonut hänelle, että poika oli kuollut aivan pienenä. Ja oikeuden asiakirjoihin merkitty henkilö oli hänen tyttärensä. Hän kehotti minua soittamaan veljelleni Alaskaan. Puhelinnumero oli merkitty kirjeeseen. ’Ja milloin, milloin voisin tulla Kaliforniaan, niin että hän voisi nähdä minut?’ hän halusi tietää.
Otin puhelun veljelleni. Ensimmäinen sana, jonka sanoin hänelle, oli: ”Veli!” Hänen ensimmäiset sanansa: ”En voi uskoa tätä!”
Äitimme oli kertonut hänellekin minun kuolleen pienokaisena, mutta sitten isämme kertoi hänelle noin 15 vuotta myöhemmin, että minut oli adoptoitu. Hän yritti löytää minut, mutta kaikki hänen yrityksensä kilpistyivät lainvoimaisen vaiteliaisuuden muuriin.
Matka Kaliforniaan ja koko sukuni kohtaaminen olivat epäilemättä elämäni tyydyttävimpiä hetkiä! Olin tosin pettynyt saadessani tietää, että äitini ja isäni (josta sain tietää, että hänen nimensä oli John Rapoza-Vierra) olivat kumpikin kuolleet joitakin vuosia sitten. Mutta isoäitini, veljeni ja minä sekä ottovanhempani, jotka olivat alusta alkaen tukeneet kaikkia ponnistelujani, vietimme yhdessä tuntikausia. Todellisuudessa ottovanhempani olivat menneet hyvin pitkälle saadakseen selville sen, minkä he voivat. Lisäksi oli mielenkiintoista saada tavata luonnollisen isäni sukua ja saada tietää heidän muuttaneen Azorien saarilta Havaijille ja sieltä Kaliforniaan. Hän oli portugalilainen.
Olin onnistunut! Kärsivällinen etsintäni oli palkittu. ’Ja mitä se kaikki maksoi?’ saatat kysyä. Runsaat 400 vastausta yksistään lähettämiini kirjeisiin ynnä postimaksut, palkkiot ja kirjastossa vietetyt lauantai-iltapäivät.
Toivo tulevaisuudesta
Olin erityisen onnellinen siitä, että saatoin kertoa näille sukuni jäsenille Raamatun varaamasta lohduttavasta toivosta tulevaisuuden suhteen. Kerroin heille olevan hyvät syyt uskoa, että Jehova Jumala suo Gracelle ja Johnille ylösnousemuksen kuolleista elämään jälleen maan päälle. (Joh. 5:28, 29; Apt. 24:15) Miten suurenmoista onkaan tutustua heihin silloin! Tajuan heidän tehneen pahoja erehdyksiä, jopa viettäneen moraalitonta elämää. Mutta niillä, jotka herätetään kuolleista, on tilaisuus oppia tuntemaan Jumalan vaatimukset ja mukautua silloin valtaa pitävän vanhurskaan valtakunnan hallintoon.
Inhimillisten juurieni selville saaminen on ollut minulle hyvinkin vaivan arvoista. Raamattu sisältää mielenkiintoisesti laajoja tietoja eri ihmisiä koskevista sukuluetteloista. Ilmeisesti ihmisille on luonnollista olla kiinnostunut inhimillisestä syntyperästään. Mutta tajuan, ettei se ole kaikkein tärkeintä ja että on olemassa vaara korostaa liiaksi tällaisia asioita. – 1. Tim. 1:3, 4; Tiit. 3:9.
Jeesus Kristus valaisi voimakkaasti niitä sukulaisuussuhteita, jotka ovat vielä tärkeämpiä kuin inhimilliset sukulaisuussuhteet. Kun hänelle kerran puhuttiin hänen sukulaisistaan, hän sanoi: ”’Kuka on äitini, ja ketkä ovat veljeni?’ Ja ojentaen kätensä opetuslapsiaan kohti hän sanoi: ’Katso! Äitini ja veljeni! Sillä joka tekee taivaissa olevan Isäni tahdon, hän on minun veljeni ja sisareni ja äitini.’” – Matt. 12:48–50.
Olen huomannut sen pitävän täysin paikkansa. Sama usko Jumalaan ja saman hänen lupauksiinsa liittyvän toivon omaaminen lähentää ihmisiä toisiinsa rakkauden siteellä paremmin kuin edes verisiteet. Vaimoni ja minä olemme juuri osallistuneet Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin 65. kurssille. Meillä on nyt suurenmoinen etu mennä toiseen maahan kertomaan sikäläisille ihmisille kristillisestä uskosta, jonka avulla he voivat nauttia tällaisesta erinomaisesta suhteesta lähimmäisiinsä ja erityisesti hyvästä suhteesta Jehova Jumalaan. – Lähetetty.