Kuolema – ovi mihin?
VARMASTI jokainen haluaa viettää onnellista elämää nykyisen olemassaolon tuolla puolen. Elämä on nykyään aivan liian lyhyt ja täynnä huolia. Eräs Virginian yliopiston opiskelija teki hyvän yhteenvedon ihmisten asenteista, kun hän sanoi:
”Työtä puurtavan Matti Meikäläisen on hyvin vaikea selviytyä elämästä ja kaikesta siitä, mitä se panee kannettavaksemme, ja sanoa sen jälkeen itsekseen: ’Tässäkö se kaikki onkin?’ Yleinen ajatus on, että täytyy olla vielä jotain muutakin kuin tämä.”
On luonnollista, että ihmiset ajattelevat tällä tavalla. Miksi? Koska Jumala loi ihmisen elämään ikuisesti, eikä vain 70 tai 80 vuotta. Siksi Raamattu puhuu ’sen ikuisen elämän toivosta, jonka Jumala, joka ei voi valehdella, lupasi’. – Tiit. 1:2.
Mutta miten tämä toivo toteutuu? Kuolemattoman sielun avullako? Monet ajattelevat niin.
Ristiriitaisia tietoja
Käsitys kuolemattomasta sielusta on melkein yleismaailmallinen. Presbyterian Life -lehti (1.5.1970) kuvailee tätä yleistä käsitystä: ”Meissä jokaisessa on jumalallinen sielu vangittuna ruumiissamme. Kun me kuolemassa viskaamme pois ruumiimme, sielumme palaa oikeaan kotiinsa taivaaseen.”
Monien sellaisten kertomukset, jotka on elvytetty näennäisestä kuolemasta, näyttäisivät tukevan tätä esitystä. Seuraavassa on tyypillinen esimerkki siitä, mitä muuan nainen kuvaili tapahtuneen itselleen, kun häntä pidettiin kuolleena:
”Leijailtuani ylöspäin kuljin pimeän tunnelin läpi ja saavuin kirkkaaseen valoon. Hieman myöhemmin kanssani olivat isovanhempani ja isäni ja veljeni, jotka olivat kuolleet. Mitä kirkkain valo ympäröi meidät. Ja paikka oli kaunis. Värit – kirkkaat värit – eivät olleet sellaisia kuin täällä maan päällä, vaan täysin sanoin kuvaamattomia. Siellä oli ihmisiä, onnellisia ihmisiä.”
Toisaalta useimmat henkiin elvytetyt eivät kerro mitään tuonpuoleisesta elämästä. Tri George E. Burch, tunnettu sydänspesialisti Tulanen lääketieteellisestä keskuksesta, selittää: ”Olen haastatellut noin sataa sellaista potilasta. . . . He kertoivat minulle, että 3 1/4 minuuttia tai vähemmän ennen sitä; kun heidät elvytettiin, heistä kaikista tuntui siltä, kuin he olisivat olleet syvässä, miellyttävässä ja rauhaisassa unessa.” He eivät muistaneet mitään.
Miksi tiedot ovat näin ristiriitaisia? Mitä meille todellisuudessa tapahtuu, kun me kuolemme?
Jatkuuko elämä kuoleman jälkeen?
”Useimpien kulttuuripiirien ihmiset uskovat, että kuollessa ruumiista eroaa jokin, joka jatkaa elämistä”, todetaan kirjassa Funeral Customs the World Over. Mutta nyt voidaan kysyä: Mistä tämä käsitys sai alkunsa? Opettaako Raamattu sitä?
Edellä lainattu Presbyterian Life -lehti, joka kuvaili yleistä käsitystä sielusta, osoittaa tämän käsityksen alkuperän. Se selittää: ”Sielun kuolemattomuus on vanhoissa mystisissä palvontamenoissa syntynyt kreikkalainen käsite, jota filosofi Platon kehitteli.” Moody, joka etsi vanhoista kirjoituksista vastaavuuksia sille, mitä elvytetyt potilaat kertoivat hänelle, kirjoittaa: ”Filosofi Platon on kuvannut tapahtumia, jotka ovat hyvin paljon samanlaisia kuin haastattelemieni henkilöiden kuvaukset.”
Mutta eikö Raamattu tue tätä opetusta sielun kuolemattomuudesta? Moodyn oli myönnettävä, että se ei todellakaan tue sitä. Ja Presbyterian Life -lehti totesi painokkaasti, ettei ”Raamatusta [löydy] mitään, mikä tukisi ajatusta, että sieluilla on ’kuolematon olemassaolo’”.
The Jewish Encyclopedia -tietosanakirja muistuttaa yhtäpitävästi: ”Usko, että sielu jatkaa olemassaoloaan ruumiin hajaannuttua, on pikemminkin filosofisen tai teologisen pohdiskelun kuin yksinkertaisen uskon asia, eikä sitä niin ollen nimenomaan opeteta missään kohdassa Pyhässä Raamatussa.” (Kursivointi meidän.)
Sielu ei ole ihmisten erillinen osa, joka voisi selviytyä elossa kuolemasta. Raamattu ei opeta tätä pakanallista käsitystä, kuten Uusi katolinen tietosanakirja selittää: ”Sielu VT:ssa [Vanhassa testamentissa] ei merkitse osaa ihmisestä vaan koko ihmistä – ihmistä elävänä olentona. Samoin se merkitsee UT:ssa [Uudessa testamentissa] ihmiselämää: yksilön, tietoisen subjektin, elämää.” – New Catholic Encyclopedia.
Vaikka tutkisit Raamattua kuinka, et löytäisi sieltä yhtäkään kohtaa, jossa sanotaan, että sielu on kuolematon tai että se jää eloon ihmisen kuollessa. Voit kuitenkin löytää Raamatusta monia kohtia, joissa sanotaan, että sielu kuolee tai on alttiina kuolemalle. Esimerkiksi Hesekielin 18:4 ja 19 ovat kohtia, joissa lukee: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.”
Raamattu ei siis opeta, että kuolema olisi ovi tuonpuoleiseen elämään. Sellainen opetus on valhe. Psychology Today -lehden vuoden 1977 heinäkuun numerossa todetaan: ”Tuhansia vuosia sitten käärme oli kaikista olennoista se, joka sanoi eräälle nuorelle naiselle: ’Ette suinkaan kuole.’ Näyttää siltä, että aina siitä pitäen me olemme uskoneet tai olemme halunneet uskoa tämän ensimmäisen valheen.” (1. Moos. 3:4) Totuus on, että kuolema on hirvittävä vihollinen – se merkitsee elämän päättymistä, olemattomuutta. – 1. Kor. 15:26.
Mistä sitten johtuu, että jotkut ihmiset kertovat, sen jälkeen kun heidät on elvytetty, eläneensä ”kuoleman” tuolla puolella? On varmaa, etteivät kaikki, jotka kertovat tällaista, valehtele, vai kuinka?
Mahdollisia selityksiä
Moniin on lapsuudesta pitäen juurrutettu usko tuonpuoleiseen elämään, ja niinpä tällaiset ajatukset kuolemattomuudesta ovat painuneet syvälle heidän mieleensä. Tri Nathan Schnaper, joka hoitaa monia tällaisia elvytettyjä potilaita, suhtautuu heidän kertomuksiinsa varauksin ja pitää niitä psykologisena mielikuvituksena. Hän sanoo: ”Nämä ihmiset elävät tyhjiössä, emmekä me voi psykologisesti kestää tyhjiötä. Se on aukko, joka täytyy täyttää; niinpä he keksivät tällaisia kokemuksia.”
Emme sano, että he tekevät sen tahallaan. On huomattava, että myös lääkityksen alaiset potilaat ovat kertoneet harha-aistimuksista ja ”ruumiista irrottautumisesta”. Samoin kriittisinä hetkinä potilaan ollessa lähellä kuolemaa – kun sydän lakkaa pumppuamasta verta, kuitenkin ennen kuin solut kuolevat – hapen puutteesta kärsivissä aivoissa syntyy tavallisuudesta poikkeavia vaikutuksia. Ne, jotka toipuvat, voivat pelkästään kertoa siitä, mitä tämä muuttunut tila aikaansai heissä. Julian DeVries, Arizonan Republic-lehden lääketieteen osaston toimittaja, samastaa kerrotun kaltaiset kokemukset tällaisista tekijöistä johtuviksi.
Hän kirjoittaa: ”Kun ruumiillinen toimintakyky on hyvin alhainen, kuten esimerkiksi syvässä nukutuksessa tai sairauden tai loukkaantumisen vuoksi, ruumiintoimintojen automaattinen hallinta vastaavasti heikkenee. Siksi hermohormonit ja hermoston katekolamiinit vapautuvat ja niitä purkautuu säännöstelemättömiä määriä. Muiden ilmiöiden ohella seurauksena on aistiharha, joka tajunnan palaamisen jälkeen tuntuu siltä, kuin olisi ollut kuollut ja palannut takaisin eloon.”
Vastausta vaille jääneitä kysymyksiä
Edellä kerrottu ei vielä selitä sitä, miten eräät potilaat näennäisestä kuolemasta elvyttämisen jälkeen tietävät sellaista, mikä tapahtui heidän ollessaan tajuttomina. On niin kuin tri Moody sanoi: ”Jos herra Jones kertoo sinulle, että hänen henkensä liiteli katon tuntumassa, ja kuvailee, kuka oli huoneessa ja milloin ja mitä siellä tapahtui, näyttää siltä, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa häntä.” Miten voidaan selittää se, että henkiin elvytetyillä potilailla on tällaista ainutlaatuista tietoa?
Lisäksi jos kuolema lopettaa elämän, miten toivo Jumalan lupaamasta ikuisesta elämästä toteutuu? Miten kukaan voi koskaan nauttia haudantakaisesta elämästä?
Tarkastelkaamme seuraavaksi näitä kysymyksiä.
[Kuva s. 8]
”Kuljin pimeän tunnelin läpi ja saavuin kirkkaaseen valoon . . .”