Kilpailusta kuoleman kanssa elämän kilpajuoksuun
MIKÄ näky! Kauniisti maalattuja, monivärisiä autoja kimaltelevine kromauksineen valojen alla. Moottoreista otetaan kierroksia niin paljon kuin niistä lähtee, 20000 ihailijaa huutaa ja kilpailubensiinin haju leijuu ilmassa. Pienillä kilpa-autoilla ajetaan hengenvaarallista vauhtia autojen ollessa usein muutaman senttimetrin päässä toisistaan.
Tällaisia ovat ensimmäiset muistikuvani autokilpailuista. Olin vasta pikkupoika sinä iltana, jolloin isäni vei minut kirkkaasti valaistulle Sydneyn näyttelykentälle, mutta siellä saatu vaikutelma säilyi minussa vuosikymmeniä ja vaikutti syvästi elämääni. Minäkin olin astuva samaan kilpailuun kuoleman kanssa, jota olin seuraamassa tuona iltana.
Autot merkitsevät enemmän kuin avioliitto
Synnyin keskiluokkaa edustavaan perheeseen vuonna 1940. Isäni oli rakennusurakoitsija ja arvossa pidetty mies yhdyskunnassa. Kuten useimmilla sen ajan isillä, kuri ja kunnioitus olivat etualalla päivittäisessä elämässä. Ja samoin kuin useimmat pojat, minäkin luulin teini-ikäisenä tietäväni enemmän kuin vanhempani. Vastoin heidän neuvojaan aloin järjestellä tapaamisia tyttöjen kanssa, ennen kuin olin 16-vuotias. Se vei tilanteeseen, joka johti avioliittoon 18-vuotiaana. Luulimme tietävämme kaiken.
Ei kestänyt kauan, kun tajusin, miten valmistautumaton todella olin avioliittoon, ja pian tympäännyin koko tilanteeseen. Avioliiton mukana tulleista vastuista tuli minulle todellinen taakka, ja seurattuani muita avioituneita ihmisiä ympärilläni päätin tehdä vastuilleni samoin, kuin he olivat tehneet omille vastuilleen – olla piittaamatta niistä.
Ostin auton ja rupesin käyttämään kaiken aikani ja rahani siihen. Siihen aikaan en juonut tai polttanut, ja aviorikos oli vastenmielinen sana. Vietin kaikki iltani huoltoasemalla, jossa saatoin jutella asentajan kanssa autoista ja moottoreista. Vaimoni alkoi valittaa, ja kun se ei tuottanut tyydyttävää tulosta, hän rupesi nalkuttamaan. Asetuin aloilleni hetkeksi, rakensin kodin ja kiinnitin lapsiini hieman huomiota, mutta pian ikävystyin jälleen.
Rakkautta ensi silmäyksellä
Niinpä palasin huoltoasemalle. Mutta kun kävelin sisään, niin tällä kertaa keskellä lattiaa seisoi midget-tyyppinen kilpa-auto. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Milloin voisin nähdä sitä ajettavan? Minulle kerrottiin, että sunnuntaina Westmeadin kilparadalla Sydneyn ulkopuolella. Niin, ja varikkomiehistössä oli vielä paikka yhdelle miehelle.
Yhtäkkiä avioliiton vastuut, huolet ja ikävystyneisyys näyttivät kaikki katoavan, ja mieleeni alkoi tulvia muistoja Sydneyn näyttelykentällä vietetyistä illoista, jolloin istuin isäni olkapäillä. Tuona sunnuntaina pidetyt kilpailut lumosivat minut ja minusta tuli varikkomiehistön vakinainen jäsen. Mutta ennen pitkää se ei riittänyt. Tiesin, että minun oli päästävä ajamaan.
Tilaisuuteni tuli muutamaa viikkoa myöhemmin niin sanotuissa mekaanikkojen kilpa-ajoissa. Ajoin kolmanneksi, pelästytin auton omistajan perinpohjaisesti ja törmäsin aitaan vain kerran. Se oli riemastuttava kokemus. Auto kiihtyi mainiosti. Melu ja vaara ylläpitivät adrenaliinin eritystäni tuntikausia. Elin noita kilpailuja uudestaan viikkojen ajan. Se, että minun sanottiin näyttäneen ”humalaiselta kissalta, jolla oli luistimet jalassa”, ei pelottanut minua lainkaan.
Mutta sekään ei riittänyt, että sain ajaa silloin tällöin. Niinpä minusta tuli hieman myöhemmin oman kilpa-auton ylpeä omistaja. Rakensimme auton uudestaan ja voitimme monia kilpailuja. Siihen aikaan minusta oli tullut tupakoitsija, ja aviorikos oli hyväksytty asia. Avioelämä oli kauas taakse jäänyttä, vaikka asuinkin yhä vaimoni kanssa.
Kilpaa kuoleman kanssa
Väkivaltainen kuolema huolestutti minua jatkuvasti, sillä voittaminen merkitsi vaaroille alttiiksi antautumista. Autoissa oli turvavyöt ja turvakaaret. Suojakypärät samoin kuin autot tarkastettiin ennen jokaista kilpailupäivää. Kuljettajat eivät saaneet nauttia alkoholia 24 tuntiin ennen kilpailuja, ja kuitenkin kuolonuhrien määrä oli edelleen hyvin suuri.
Ihmettelin alinomaa, mitä tapahtui ystävilleni, jotka olivat kuolleet. Menivätkö he taivaaseen, kuten sanottiin heidän hautajaisissaan?
Vuonna 1964 tapahtui kaksi asiaa, jotka muuttivat elämäni. Tapasin tytön, joka oli täysin erilainen kuin ne tytöt, joiden kanssa olin seurustellut aikaisemmin, ja meistä tuli erottamattomat. Suunnilleen samoihin aikoihin sain tarjouksen, jonka mukaan pääsisin ajamaan upouutta autoa. Se merkitsi uuteen kerhoon liittymistä Australiassa. Kilpailisin maailman parhaiden autojen ja kuljettajien kanssa.
Elämäni keskittyi ajamiseni ympärille. Me kilpailimme sekä lauantai-iltaisin että sunnuntai-iltapäivisin ja joskus me purimme ja kokosimme autoa näiden kahden kilpailupäivän välissä. Tällainen elämä rasitti pian ankarasti hermostoani. Tupakoin ja join paljon, ja moraalittomuus oli nyt elämäntapa.
Tie voittoon
Vuonna 1965 tähtäsin nuorten mestaruuksiin, mutta menetin sen sinä iltana, jolloin vedin kaikki suojalasini pois kerralla. (Meillä oli tapana pitää 4–8 suojalasit päällekkäin ja vetää päällimmäiset pois niiden likaannuttua.) Mutta seuraavana vuonna voitin ja minusta tuli pysyvä ykkösluokan kuljettaja. Sen jälkeen voitin monia kilpailuja.
Vaikka kuolema tuntui olevan lakkaamatta läsnä, pidin itseäni melko hyvänä kuljettajana ja olin vakuuttunut siitä, etten koskaan tekisi sellaista virhettä, joka todella johtaisi loukkaantumiseeni. Mutta järkytyin pian, kun Australian parhaana pidetty kuljettaja sai surmansa vajaan kahdenkymmenen metrin päässä siitä, missä seisoin. Hän teki juuri sen virheen, josta oli varoittanut minua.
Menestyksestä oli haittaa ratakilpailuissa, sillä nopeimman auton täytyi lähteä kentän takaosasta. Sieltä voittaminen merkitsee monille vaaroille alttiiksi asettumista, ja joskus tapahtuu kauhistavia onnettomuuksia, joissa on mukana jopa toistakymmentä autoa. Ajoin hyvin, mutta minulle sanottiin, että minulta puuttui jotakin. Jos haluaisin olla todella hyvä kuljettaja, minun pitäisi hylätä varovaisuus ja unohtaa kokonaan toisille aiheutuva vaara. En voinut tehdä niin.
Kilpailukausi 1967–1968 alkoi uudella autolla, ja tähtäimessämme oli Australian ja maailmanmestaruus. Minä jopa johdin Australian mestaruudesta käytyä kilpailua, kun moottori hajosi. Voitto oli niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.
Sitten tuli ilta, jolloin maailmanmestaruus ratkaistaisiin. Minut kelpuutettiin eturiviin. Minun ei tarvinnut tehdä mitään muuta, kuin pitää paikkani 35 hengenvaarallisella nopeudella ajettavaa kierrosta. Lähdöissä tapahtui onnettomuuksia, ja vasta kolmannen lähdön jälkeen kilpailu pääsi käyntiin, ja minä pidin paikkani loppuun asti. Voitto oli minun! Uskomatonta! Olin maailmanmestari!
Mutta miten tyhjäksi voitoksi se osoittautuikaan. Pian tajusin, ettei maailmanmestaruus merkinnyt todellisuudessa mitään. Sen vuoksi menetin jopa monia niin sanottuja ystäviäni. Siinä minä sitten olin 28-vuotiaana, riippuvaisena tupakasta, alkoholista, kilpa-autoista ja naisista ja kärsimässä mahahaavasta ja alituisesti kolkuttavasta omastatunnosta.
Kuolemantapaus joka oli muuttava elämäni
Päätinkin seuraavana vuonna myydä kilpa-autoni ja muuttaa Queenslandiin ja ottaa tyttöystäväni mukaani. Ryhdyin jälleen rakennusurakoitsijaksi ja ensi kertaa elämässäni minusta tuli omavarainen. Lisäksi isästäni ja minusta tuli hyvät ystävät. Me aloimme toimia yhdessä ja nautimme todella toistemme seurasta.
Mutta tätä onnellista olotilaa ei kestänyt kauan. Sydänkohtaus riisti isältäni hengen vuonna 1971. Nähdessäni hänen elottoman hahmonsa sydämeni murtui. Kesti monta kuukautta, ennen kuin hyväksyin sen tosiasian, että hän oli poissa. Tulin jälleen ymmälleni. Missä hän oli? Oliko hän nyt ylhäällä katselemassa minua? Kidutettiinko häntä tulisessa helvetissä? Millainen mies hän oli Jumalan silmissä? Näkisinkö häntä enää koskaan?
Pian sen jälkeen näihin kysymyksiin vastattiin. Kälyni oli tutkinut Jehovan todistajien kanssa ja kertoi oppimastaan veljelleni, joka vuorostaan kertoi siitä minulle. Se, että sain tietää totuuden kuolemasta, oli suuren ilon lähde minulle. Sen tietäminen, että isääni ja ystäviäni ei kidutettu tulisessa helvetissä ja että voisin jonakin päivänä nähdä heidät kaikki jälleen, kunhan vain tekisin Jumalan tahdon, oli sekä lohduttavaa että innostavaa. – Saarn. 9:5, 10; Ps. 146:3, 4; Joh. 5:28, 29; Apt. 24:15.
Rupesin kertomaan ystävilleni ja naisseuralaisilleni hotellissa, mitä olin oppinut. Mutta he suhtautuivat minuun kuin sellaiseen, jolle oli kasvanut toinen pää!
Uudet kilpailut käynnissä
Tutkittuani laajasti Raamattua päätin palvella Jehova Jumalaa ja käyttää elämäni miellyttääkseni häntä enkä vain itseäni. Olin astumassa elämän kilpajuoksuun. Mutta jotta voisin juosta siinä, minun oli ’pantava pois jokainen paino’. (Hepr. 12:1) Minulle se merkitsi melkoisten muutosten tekemistä elämässäni. Minun oli päästävä eroon juomisesta, moraalittomuudesta ja tupakoinnista.
Seuraavaksi tuli kysymys ovelta-ovelle-todistamisesta. Ei koskaan! oli reaktioni. Mutta jälleen aliarvioin Jumalan hengen, ja samoin kuin vanhalla ajalla eläneelle Jeremialle Jumalan sanan totuudesta tuli minulle kuin sisimmässäni palava tuli. Minun oli pakko puhua.
Vuonna 1973 uudesta vaimostani ja minusta tuli Jehovan antautuneita ja kastettuja palvelijoita. Onneksi entinen vaimoni on nyt myös Jehovan todistaja, ja hän ja lapset ovat turvassa kristillisessä seurakunnassa.
Niin minä sitten seisoin joulukuussa vuonna 1978 samalla areenalla, jossa minusta oli kymmenen vuotta aiemmin tullut maailmanmestari. Jälleen katsomot olivat täynnä ihmisiä, mutta miten erilainen olikaan ilmapiiri! Tällä kertaa olin mukana kilpailuissa, joissa yhden asemesta kaikki voisivat olla voittajia, sillä olin läsnä Jehovan todistajien ”Voittoisan uskon” kansainvälisessä konventissa.
Todellakin, jos Jehova tahtoo, elämän kilpajuoksu on se kilpailu, jossa toivon voittavani. – Lähetetty.