Speedway oli tärkeintä elämässäni
MINUT valittiin kilpailemaan Ivan Maugeria, speedwayn maailmanmestaria, vastaan Ipswichissä Queenslandissa Australiassa. Katsomot olivat tupaten täynnä tuona iltana. Ilmassa olevan jännityksen saattoi tuntea kaikkialla katsomossa. Tämä oli monille suuri ilta: minä, kotiyleisön oma suosikki, kilpailin maailman huipulla olevan ennakkosuosikin kanssa!
Ivanin ja minun ryhmittyessä lähtöviivalle ja moottorien jyristessä jännittyneen odotuksen vallassa olevat kannattajat pysyivät hädin tuskin istuimillaan. Nauhat nostettiin ja lähdimme liikkeelle! Soraa ryöppysi väkijoukkoon, kun kurvasimme kaarteisiin kylki kyljessä. Välillämme ei ollut eroa kuin muutama sentti kiihdyttäessämme pyörämme äärimmilleen.
Kahden erän jälkeen olimme tasoissa, kumpikin oli voittanut kerran. Jännitys kohosi huippuunsa kilpaillessamme kolmannessa ja viimeisessä erässä. Saapuessamme viimeiselle takasuoralle moottorit ulvoen ja soran lentäessä katsojat nousivat seisomaan, ja moottorien jyrinä hukkui heidän huutoihinsa. Tullessamme esiin viimeisestä kaarteesta väkijoukko riehaantui – –.
Mutta miten olin päässyt näin pitkälle speedway-ajossa? Se oli ollut osa elämääni jo lapsuudestani lähtien. Tämä on helppo ymmärtää, sillä isäni oli ollut erittäin kiinnostunut moottoripyöräkilpailuista lähes koko ikänsä. Varhaisimpiin muistikuviini kuului se, että koko perheemme oli katsomassa speedway-kilpailuja joka viikko Brisbanessa Australiassa.
Niinpä opin pitämään moottoripyöristä jo nuorena ja opettelin itse ajamaan heti kun vain voin. Ollessani 15-vuotias ajelin isäni vanhalla pyörällä kaikkialla missä vain oli avointa eikä ollut yleisiä teitä, koska olin vielä liian nuori saadakseni ajokortin. Mitä enemmän ajoin, sitä enemmän aloin pitää moottoripyöristä.
Pääsen speedway-kilpailujen Mekkaan
Heti suoritettuani oppivelvollisuuteni päätin seurata isäni jalanjälkiä ja ryhtyä mekaanikoksi. Oppiaikani oli melkein ummessa, kun päätin erään läheisen ystäväni kanssa alkaa ajaa speedwaytä. Siitä lähtien koko elämäni alkoi keskittyä moottoripyörien ympärille.
Päivä, jona pystyin ostamaan ensimmäisen speedway-pyöräni, oli minulle kuin juhlapäivä. Isäni avustuksella ryhdyin nyt muokkaamaan pyörääni kilpailuja varten. Vuonna 1965 aloitin kilpailu-urani Brisbanessa. Minun täytyi tietenkin aloittaa kaikki alusta, mutta olin pian tunnettu, ja ennen pitkää kilpailin huippuajajien kanssa ja voitin monia kilpailuja.
Menestyin hyvin ensimmäisenä kilpailukautenani, jonka kohokohdaksi muodostui Warana Festival Trophyn voitto. Kauden lopussa minua pyydettiin lähtemään ulkomaille, ajamaan Yorkshiressä Englannissa pidettyihin Halifax Speedway -kilpailuihin. Hyväksyin tarjouksen mielihyvin, sillä Englanti oli speedway-ajojen Mekka. Kaikki maailman huippuajajat kilpailivat Englannissa ja manner-Euroopassa.
Menestykseni Englannin liigassa
Muutamien muiden australialaisten speedway-ajajien kanssa lähdin Englantiin vuoden 1966 lopussa ajaakseni siellä vuoden 1967 kilpailukauden. Tässä vaiheessa olin saavuttanut kaksi eniten tavoittelemaani päämäärää: olin ammattilaisajaja ja kilpailin eurooppalaisten huippuajajien sekä maailmanmestareiden kanssa.
Kilpailin nyt Englannin liigassa ja minulla oli tilaisuus ajaa Apollo Cup monien maailman huippuluokan ajajien kanssa. Tekniset viat kiusasivat minua tuon kilpailun ensimmäisen erän aikana, ja sitten pyöräni hajosi ajokelvottomaksi. Niinpä lainasin erään australialaisen toverini pyörää. En ehtinyt saada tuntumaa outoon pyörään ja ajoin ulos radalta keskikentän yli yhdellä pyörällä etupyörä ilmassa! Tämä huvitti yleisöä, mutta minua se ei auttanut yhtään. Pääsin kuitenkin pian takaisin radalle ja sijoituin jopa tuolla lainatulla pyörällä hyvin.
Palattuani Australiaan ja tehtyäni valmisteluja toisten ajajien kanssa vuoden 1968 kilpailukautta varten tapasin Suzetten, nuoren naisen, joka tuli vaikuttamaan elämääni suuresti monella tavalla. Hän oli erilainen kuin ne tytöt, jotka tavallisesti norkoilivat pyörävarikoilla. Hän oli erilainen sekä puheeltaan että pukeutumiseltaan. Ennen pitkää sain selville syyn hänen erilaisuuteensa: hänen vanhempansa olivat Jehovan todistajia, vaikka hän itse ei ollutkaan vielä omaksunut heidän uskoaan. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni johonkuhun sellaiseen, joka tiesi jotakin Jehovan todistajista.
En ollut sitä ennen ollut lainkaan kiinnostunut uskonnosta. Ajattelin, että uskonnot olivat kiinnostuneita vain rahan hankkimisesta, ja niinpä vain nopeasti sanoin ”Roskaa!” kenelle tahansa, joka väitti olevansa uskonnollinen. Vanhempani, jotka olivat kyllä hyviä ihmisiä, eivät olleet uskonnollisia, joten en ollut aikuiseksi varttuessani koskaan käynyt kirkossa. Ollessani 21-vuotias äiti halusi ostaa minulle lahjaksi Raamatun, mutta pyysin häntä, ettei hän tekisi sitä, sillä speedway-ura vei kaiken aikani eikä minulle jäänyt mahdollisuuksia syventyä uskontoon.
Harjoittelin edelleen kovasti, ja pian sain vastineeksi monia merkittäviä voittoja. Olin erinomaisissa lähtöasemissa tulevaisuutta ajatellen. Sitten ajoin tuossa suuressa kilpailussa, jota alussa kuvailin. Kuka voitti? Yleisön oma suosikki voitti maailmanmestarin. Ei siis mikään ihme, että katselijat olivat haltioissaan.
Tämän jälkeen minut valittiin edustamaan Queenslandia englantilaista British Lions -joukkuetta vastaan. Se oli voittanut siihen asti kaikki Australiassa ajetut osakilpailut. Voitin jokaisen erän, jossa olin mukana. Englantilaiset eivät olleet enää huipulla. Tuolloin tunsin ensimmäistä kertaa kansallismielistä innostusta. Sitten minut valittiin edustamaan Australiaa tulevassa Englannin ja Australian välisessä kilpailussa.
Onnettomuus
Näihin aikoihin menin naimisiin Suzetten kanssa. Hän oli mukana kun kilpailimme Englantia vastaan. Kun saavuimme radalle, saatoimme tuntea, että ilmassa oli jännitystä. Kansallismielisyys oli korkealla. Me olimme heille ”kengurumaan poikia” ja he meille ”engelsmanneja”. Me olimme kaikki tosissamme ja olimme siellä voittaaksemme. Kilpailin erään erittäin hyvän ystävän kanssa kahta englantilaista ajajaa vastaan.
Kev, joka oli parini, lähti ensimmäisenä portilta minun ja erään englantilaisen ajajan seuratessa kiivaasti hänen kannoillaan. Sitten englantilainen ajaja ajoi tahallaan toverini eteen. Nousin hänen rinnalleen ohittaakseni hänet. Hän näki minut, yritti estää minua, kaarsi liian aikaisin eteeni ja me törmäsimme yhteen. Olin kaatunut aikaisemminkin, mutta en koskaan niin vakavasti kuin tällä kertaa. Tämä onnettomuus melkein maksoi henkeni. Minut kiidätettiin sairaalaan kallo ja selkäranka murtuneena ja munuaiset revähtäneenä.
Suzettea pyydettiin jäämään sairaalaan, koska minun ei odotettu selviävän yön yli. Palasin tajuihini vasta muutaman päivän kuluttua. En tänä päivänäkään ole täysin selvillä siitä, mitä ensimmäisen sairaalassa viettämäni viikon aikana tapahtui, yhtä asiaa lukuun ottamatta: rukoilin Jumalalta, ettei hän antaisi minun kuolla. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut paljoakaan Jumalaa, mutta ollessani tuolloin äärimmäisessä hädässä ajattelin häntä.
Olivatko moottoripyöräkilpailut kaikki mitä elämällä oli tarjottavana?
Anoppini näki, että pakollinen paikoillaanolo tarjosi meille nyt hyvän tilaisuuden ottaa uudelleen yhteyttä Jehovan todistajiin. Niinpä hän kirjoitti kirjeen lähimmän seurakunnan esivalvojalle ja pyysi, että joku kävisi luonamme.
Muuan todistajapariskunta tuli luoksemme, ja suostuin tutkimaan Raamattua heidän kanssaan, mutta vain yhdellä ehdolla: voisin lopettaa tutkistelun milloin tahansa halusin. Ikävystymiseni oli yksi syy siihen että suostuin tutkisteluun. Halusin lisäksi todistaa, että Jehovan todistajat ovat samanlaisia kuin kaikki muutkin uskonnot – vain havittelemassa rahaa. Muutaman tutkistelukerran jälkeen aloin kuitenkin nähdä, että he olivat jollakin tavoin erilaisia. Raamattu alkoi tuntua minusta järkevältä, ja saatoin nähdä, että siinä, mitä he puhuivat, oli kyllä perää. Eikä meidän kanssamme puhuttu lainkaan rahasta.
Kuukausien kuluessa sain voimani takaisin ja odotin innokkaasti sitä, että pääsisin jälleen kilpailemaan. Se oli taas tärkeintä elämässäni ja halusin aloittaa kilpailemisen niin pian kuin mahdollista. Minulla oli kaksi tärkeää syytä: ensinnäkin tiedotusvälineet ja jotkut ystävät olivat kirjoittaneet, ettei minusta olisi enää ajajaksi; toiseksi minun täytyi todistaa itselleni ja toisille, että olin vielä yhtä hyvä ajaja kuin ennen onnettomuuttani, joka oli melkein maksanut henkeni.
Toivuin tosiaankin niin nopeasti, että saatoin valmistautua kilpailukautta 1969–1970 varten. Paluuni kilparadoille onnistui kaikkien hämmästykseksi erinomaisesti.
Minun täytyi valita
Myöhemmin muutimme toiselle alueelle, ja muuan nuori todistajapariskunta jatkoi Raamatun tutkimista kanssamme. Olin siis samanaikaisesti kiinnostunut sekä kilpailemisesta että Raamatusta, kuitenkin niin että kilpaileminen oli yhä etusijalla. Sitten aloin vähitellen nähdä Jehovan todistajien ja tovereitteni välisen eron. Erilaisuus kävi yhä selvemmäksi. Olin aina tiennyt, että kilparadoilla moraalittomuus oli yleistä ja että aviomiehet ja -vaimot olivat sallivaisia, mutta se ei ollut huolestuttanut minua aikaisemmin. Ajattelin, että se oli heidän asiansa. En kuitenkaan koskaan vienyt vaimoani heidän kekkereihinsä tai juhliinsa.
Saatuani tietää, miten Jehova suhtautuu moraalittomuuteen ja siihen tuskaan, mitä se aiheuttaa toisille, aloin vihata sitä, mitä näin ympärilläni tapahtuvan, vaikken ollutkaan itse mukana siinä. Moraalittomuus, kiroileminen ja pilkallinen puhe alkoivat käydä hermoilleni. Oppiessani tuntemaan Raamatun periaatteita panin yhä paremmin merkille sen, miten monelta puuttui kunnioitus valtaa ja toisia kohtaan.
Noihin aikoihin minulle tarjoutui oiva tilaisuus kilpailla Amerikassa ja Englannissa. Tiesin, että toiveeni kuulua maailman kymmenen parhaan ajajan joukkoon voisi toteutua. Ei kuitenkaan käynyt niin kuin olin kuvitellut. En voinut enää olla tekemisissä varikoilla olevien ajajien kanssa niin kuin aikaisemmin. Päässäni pyöri jatkuvasti levottomuutta herättävä ajatus: ”Jonakin päivänä minun täytyy vielä tehdä valinta!”
Muistan hyvin viimeisen kilpailuni, koska olosuhteet pakottivat minut tekemään tärkeän ratkaisun. Mikään ei sujunut niin kuin olisi pitänyt siitä hetkestä saakka, kun saavuin varikolle tuona iltana. Jostain käsittämättömästä syystä kiroileminen ärsytti minua äärimmilleen. Kilpailujen virallisen järjestäjän vävy oli kilpailemassa ja hänen puolueellinen suosimisensa suututti kaikkia ajajia. Viimeinen pisara oli se, kun minut heti alussa suljettiin pois kilpailusta, vaikka oli selvää, että muuan toinen ajaja oli kaatanut lähtöpuomin.
Tuona iltana menin kotiin perin pohjin kyllästyneenä ja tajusin, etten enää voisi yrittää palvella kahta isäntää – speedwaytä ja Jehovaa. ”Lopetan ajamisen”, ilmoitin epäuskoiselle Suzettelle. Ja minä tosiaankin lopetin kilpailemisen siihen paikkaan! Perheeni vastustuksesta huolimatta myin pyöräni ja speedway-varusteeni. Jotkut ystäväni luulivat, että minusta oli tullut uskonnollinen fanaatikko.
Yhden isännän palvelemisesta koituva ilo
Menimme nyt ensimmäistä kertaa valtakunnansaliin. Kilpaileminen oli tehnyt sen minulle mahdottomaksi aikaisemmin. Emme tule koskaan unohtamaan sitä vastaanottoa ja lämpöä, jota saimme osaksemme kokouksessa tuona ensimmäisenä sunnuntaina. Se oli suurenmoinen tunne, ja tajusin, etten enää ollut speedwayn orja. En yrittänyt enää palvella kahta isäntää. Pystyin nyt hyväksymään kutsun olla läsnä kaikissa kristillisissä kokouksissa. Olin lisäksi innokas kertomaan toisille siitä, mitä olin oppinut, erityisesti siitä ihmeellisestä toivosta, joka annetaan Ilmestyskirjan 21:4:stä löytyvässä Raamatun jakeessa: ”Ja [Jumala] on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet.”
Vaimoni ja minut kastettiin yhdessä Brisbanessa vuonna 1970. Sen jälkeen palvelimme Papua-Uudessa-Guineassa jonkin aikaa ja autoimme levittämään hyvää uutista siellä, missä tarve on suuri. Nyt olemme jälleen Australiassa, ja meitä on siunattu kolmella erinomaisella pojalla. Kasvatamme heitä Jumalan sanan Raamatun avulla, emme suinkaan innokkaiksi speedwayn harrastajiksi, jollainen itse olin, vaan Kristuksen seuraajiksi, jotka rakastavat totuutta ja palvovat Jehovaa. – Kertonut Les Bentzen.
[Huomioteksti s. 11]
Ajoin ulos radalta keskikentän yli yhdellä pyörällä
[Huomioteksti s. 12]
Kansallismielisyys oli korkealla varikoilla