Jalkapallotähti ja jumalinen antaumus
OLEN kasvanut pienessä hiilikaivoskylässä Yorkshiressä Englannissa. Vaikka inhosinkin koulua, niin urheilusta sain mielihyvää. Erityisesti pidin jalkapalloilusta.
Kun olin eräänä päivänä pelannut koulun joukkueessa, muuan kykyjen metsästäjä kysyi minulta, haluaisinko pelata Wolverhampton Wanderers -jalkapalloklubissa. Olin välinpitämätön. Lopetettuani koulun odotin luonnollisesti, että rupeaisin tekemään työtä paikallisessa hiilikaivoksessa, mutta äitini ehdotti, että meidän pitäisi ainakin matkustaa Wolverhamptoniin kuullaksemme, mitä klubilla oli sanottavaa, ottaen huomioon heidän tarjouksensa. Suostuin siihen.
Käynnistä tuli ikimuistettava. Tunsin jännittävän ilmapiirin. Manageri oli vilpitön mies, ja hän taivutti minut tekemään sopimuksen ”Susien” kanssa, jolla nimellä joukkuetta kutsuttiin.
Olin 17-vuotias, kun sain tilaisuuden pelata ykkösjoukkueessa. Ottelu pelattiin Leicesterissä, ja me voitimme. Seuraava peli oli kotikentällä, ja minä tein maalin. Lehtien urheilusivujen otsikot julistivat: ”Uusi tähti syntynyt!”
Elämä jalkapallotähtenä
Vain silloin olin todella onnellinen, kun sain pelata jalkapalloa ja varsinkin tehdä maaleja. Kerrankin Prestonissa potkaisin pallon noin 30 metrin päästä kohti maalia. Muistan vieläkin elävästi, miten pallo lensi kuin raketti suoraan verkon ylänurkkaan. Sen jälkeen juoksin ne 30 metriä sinne, missä Susien kannattajat seisoivat maalin takana, nostin nyrkkiin puristetut käteni ylös ja itse asiassa kysyin heiltä, olivatko he nähneet mitään vastaavaa koskaan aiemmin. Väkijoukko vastasi toistamalla nimeäni yhä uudelleen.
Minut valittiin pelaamaan Englannin alle 18-vuotiaiden maajoukkueeseen useita kertoja ja lopulta alle 23-vuotiaiden maajoukkueeseen. Monet sanoivat, että olisi vain ajan kysymys, kun minut valittaisiin pelaamaan Englannin varsinaisessa maajoukkueessa.
Mutta jalkapallotähtenä olo ei todellisuudessa ratkaissut henkilökohtaisia elämän ongelmia. Minulla oli vaikeuksia kapinallisen asenteeni vuoksi; en välittänyt, mitä toisille tapahtui. Asenteeni oli niin paha, että manageri järjesti minulle käynnin psykiatrin luo. Mutta en muuttunut. Sitten eräänä päivänä tapasin Jeanin, ja pian me päätimme mennä naimisiin. Joukkueen manageri oli siitä iloinen. Hän toivoi, että avioliitto saisi minut tasapainoon.
Pidin Jeanista, sillä hän oli viehättävä. Hänkin sanoi pitävänsä minusta siksi, että sain hänet nauramaan, mutta me emme todellisuudessa rakastaneet toisiamme. Jean sanoi, että jalkapallotähden kanssa seurusteleminen oli aivan eri asia kuin naimisissa oleminen hänen kanssaan. Muutaman viikon kuluttua avioliittomme muuttui hyvin myrskyiseksi. Kerran heitin Jeania vihanpuuskassa teekannulla, joka osui häntä reiteen ja sen jälkeen rikkoi lasioven. Hän vastasi ottamalla sakset ja leikkaamalla uusimman pukuni palasiksi. Ajattelin jättää Jeanin, ja käyttäytymiseni vuoksi hän jopa uhkasi tehdä itsemurhan.
Jehovan todistajien yhteyteen
Oltuamme kaksi kuukautta avioliitossa ovelle koputettiin, ja mies, jonka myöhemmin tulin tuntemaan Keninä, esittäytyi yhdeksi Jehovan todistajista. Heti kun tajusin, että hän edusti uskontoa, sanoin hänelle, etten ollut kiinnostunut. Mutta ennen kuin suljin oven, hän kysyi minulta, haluaisinko nähdä rauhassa elävän maailman. En vastannut hänen kysymykseensä, mutta tunsin halua kertoa hänelle siitä, miten isäni ja pikkusiskoni olivat kuolleet. Ja niin minä kerroin.
Isäni oli ollut suosittu ja arvossa pidetty mies ja vain 42-vuotias, kun hän kuoli syöpään. Voin yhä muistaa, miten katkeruuden aalto pyyhkäisi ylitseni seistessäni hänen hautansa partaalla. Kaksi viikkoa myöhemmin kuoli pikkusiskoni. Äitini oli murtunut. Enkä voinut unohtaa, miten olin 11-vuotiaana poikana noussut portaita kuollut pikkulapsi sylissäni ja laskenut sen vuoteelle. Miksi tällaista oli tapahtunut?
Ken kysyi minulta, voisiko Jumala mielestäni korjata kaiken. Muistan sanoneeni painokkaasti: ”Ei koskaan!” Sen jälkeen Ken näytti minulle 2. Timoteuksen kirjeen 3:1–5:n, ja huomioni kiintyi lauseeseen, jossa sanotaan, että ”ihmiset tulevat olemaan itserakkaita”. Sanoin: ”Ihmiset ovat nykyään tuollaisia.” Todellisuudessa myönsin: ”Minä olen tuollainen!” Edelleen hän selitti, millaiset olosuhteet vallitsisivat aikana, jota Raamattu kutsuu ”viimeisiksi päiviksi”. Hän ehdotti, että me jatkaisimme keskusteluamme seuraavalla viikolla, ja minä suostuin. Aloimme tutkia Raamattua kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään avulla. Jean nauroi sellaiselle ajatukselle, että minä lukisin Raamattua, mutta kun hän käveli huoneen läpi neljännellä viikolla, hän teki kysymyksen ja Ken vastasi siihen. Niinpä hän teki toisen kysymyksen, eikä kestänyt kauan, kun Jean oli mukana tutkistelussa.
Pian Ken rupesi kutsumaan meitä valtakunnansaliin. Koska olin hyvin itsekeskeinen, ajattelin, millaisen vaikutuksen tekisin. Ensimmäisen kokoukseni aikana juttelin vieressäni istuvan kanssa omasta mielestäni kuiskaamalla, mutta eräs läsnäolija pyysi kohteliaasti minua olemaan hiljaa. Se ei vaikuttanut itsekeskeisyyteeni. Kokouksen päätyttyä monet esittäytyivät ja kysyivät nimeäni. Hämmästyneenä siitä, etteivät he tunteneet minua, sanoin heille olevani Peter Knowles. He eivät edes tienneet minun pelaavan jalkapalloa. Kun he kysyivät: ”Missä joukkueessa sinä pelaat?” niin se oli viimeinen pisara. Luulin jokaisen Wolverhamptonissa tuntevan minut. Sen illan kokemukset olivat ensimmäisiä niistä monista kokemuksista, joiden ansiosta näin itseni lopulta oikeasta perspektiivistä.
Jean ja minä opimme jatkuvasti lisää, mutta meidän oli vaikeaa soveltaa Jumalan sanaa elämässämme. Kotonamme ei koskaan toteutettu periaatetta: ”Älköön aurinko laskeko ollessanne ärsyyntyneessä tilassa.” (Ef. 4:26) Minun oli vaikea rentoutua. Olin jatkuvasti ärtynyt ja hermokimppu. Raamatuntutkistelummekin aikana saatoin istua yhdessä ja sitten toisessa tuolissa ja usein lopulta lattialla. Jalkapallon pelaaminen loi painetta. Sen johdosta olin esimerkiksi jännittynyt, mikä taas johti riitoihin Jeanin kanssa. Jalkapallotähden asemasta ei ollut apua avioliitossamme.
Rakkaudellista apua silloin kun me tarvitsimme sitä
Seurakunnan jäsenten osoittama huomaavaisuus teki meihin hyvin suuren vaikutuksen tänä aikana. He osoittivat meille suurenmoista vieraanvaraisuutta. Miten se erosikaan toisten pelaajien minulle tarjoamasta toveruudesta! He eivät olleet koskaan kutsuneet meitä kotiinsa, saati sitten että me olisimme koskaan ajatelleet pyytää heitä käymään luonamme. Mutta tässä olimme löytäneet ihmisiä, jotka todella voisivat elää siinä uudessa järjestyksessä, josta me olimme tutkineet.
Pelikausi 1968–1969 oli päättynyt, ja useiden muiden englantilaisten jalkapalloklubien ohella me olimme sopineet hiljaisena kautena Yhdysvalloissa tehtävästä pelikierroksesta eurooppalaisen jalkapalloilun edistämiseksi. Siellä ollessani olin yhteydessä Jehovan todistajiin. Varsinkin yksi heistä huolehti minusta ollessamme Kansasissa kuusi viikkoa, ja hän vei minut joihinkin kokouksiin samoin kuin toimistoihin, joissa vapaaehtoiset valmistelivat erästä Jehovan todistajien konventtia. Kun nyt ajattelen, niin tajuan sen olleen ratkaisevaa aikaa hengellisessä edistymisessäni.
Kaksi erilaista elämäntapaa
Palattuamme kotiin uuteen pelikauteen tähtäävät harjoitukset olivat alkaneet, mutta seurakunta odotti Wembleyn stadionille pääsyä, ei katselemaan jalkapalloa, vaan ollakseen läsnä Jehovan todistajien kansainvälisessä ”Rauha maassa” -konventissa. Tuota viikkoa en unohda koskaan, sillä sen lisäksi, että olin läsnä ensimmäisessä konventissani, minun oli myös pelattava kolme jalkapallo-ottelua. Nyt oli ainutlaatuinen tilaisuus verrata pukusuojan ilmapiiriä konventin perhehenkeen. Katselin yleisöä otteluissa, joissa olin mukana, ja sen jälkeen vertasin heitä niihin 82000:een, jotka olivat läsnä Jehovan todistajien konventissa sunnuntaina. Tuolla viikolla ymmärsin hyvin voimaperäisesti sen, mikä valtava ero on jalkapallotähden elämän ja jumalista antaumusta ilmentävän elämän välillä.
Mutta en vieläkään ajatellut, että minun olisi epäjohdonmukaista pelata jalkapalloa ja olla Jehovan todistaja. Eräänä iltana kutsuin seurakuntamme esivalvojan tulemaan ja seuraamaan peliäni. Me voitimme ja minä tein yhden maaleista. Myöhemmin tuona iltana hän kävi kotonamme, ja me juttelimme tovin. Vihdoin kysyin häneltä, mitä mieltä hän oli pelistä. Järkytyin, kun hän sanoi, että olin pelikentällä eri ihminen kuin se ihminen, joka kävi valtakunnansalissa kokouksissa. Selitin, että rukoilen ennen jokaista ottelua Jehovalta apua, jotten menettäisi malttiani. Mutta hän sanoi minulle, että käyttäydyin pelikentällä toisinaan kuin olisin ollut gladiaattori. Mutta se ei saanut minua vakuuttuneeksi.
Kun myöhemmin pelasimme Manchester Unitedia vastaan, yleisö osoitti minulle valtavasti suosiotaan. Se lauloi: ”Antakaa pallo Knowlesille; me haluamme maaleja!” Ja aina kun tein maalin, se villiintyi ja huusi nimeäni sitä enemmän. Aloin vähitellen tajuta, että se, mitä valvoja oli sanonut, oli totta. Monet yleisön joukossa pitivät minua melkein kuin jumalana. Se oli eräänlaista epäjumalanpalvontaa, ja tiesin sen olevan väärin. Mutta en vieläkään halunnut luopua pelaamisesta. Muistan, miten rukoilin Jehovaa ennen erästä ottelua: ”Pyydän, auta minua yhdistämään nämä kaksi. Pyydän sinulta apua itsehillintäni säilyttämiseksi ja, Jehova, auta minua tekemään kolme maalia Jeesuksen nimessä. Aamen.” Mutta tiesin sisimmässäni, etten olisi enää kauan jalkapallotähti.
Valintani ja seuraukset
Kun muuan urheilutoimittaja haastatteli minua kerran, mainitsin, että olin aikeissa lopettaa pelaamisen. Hän ryntäsi hakemaan valokuvaajaa, ja seuraavana aamuna sanomalehdessä oli urheilusivujen yli ulottuva otsikko ”Peter Knowlesista tulee Jehovan todistaja – aikoo lopettaa pelaamisen!” Sen jälkeen tapahtumat etenivät nopeasti. Tiesin, että Jehovan todistajana oleminen ja Jehovan palveleminen jumalista antaumusta osoittaen voisi tuoda minulle ikuisen elämän palkinnon. Jalkapallotähtenä oleminen ei voisi koskaan tuoda sitä. Niinpä asetin päivämäärän vain muutaman viikon päähän. Viimeisen kerran pelasin ottelussa Nottingham Forestia vastaan.
Kolme viikkoa myöhemmin Jean ja minut kastettiin Jehovalle antautumisemme vertauskuvaamiseksi. Lukuun ottamatta sitä, että pelasin myöhemmin veljeni Cyrilin jäähyväisottelussa täyttääkseni hänelle antamani lupauksen, en ole koskaan palannut entiseen elämääni jalkapallomaailmaan.
Siihen aikaan seurakunnassa oli kaksi ihmistä, jotka opettivat koko ajallaan Raamatusta, ja me käytimme paljon aikaa heidän kanssaan Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamisessa talosta taloon. Meidät kutsuttiin usein sisään ja usein me jätimme Totuus-kirjan. Mutta oli vaikea puhua Raamatusta, ja yli kahteen vuoteen emme voineet koskaan aloittaa raamatuntutkistelua kenenkään kanssa. Kaikki halusivat puhua vain jalkapallosta. Monesta suunnasta tuli melkoisesti painetta, jolla minut koetettiin saada palaamaan jalkapalloilun pariin. Mutta niiden kirjeiden lisäksi, joissa minua pyydettiin palaamaan pelikentälle, Jehovan todistajat ympäri maailman lähettivät monia kirjeitä, joissa minua kannustettiin olemaan luopumatta uskostani. Me tunsimme todella, että olimme nyt osa veljien ja sisarten muodostamaa maailmanlaajuista seuraa. Me pysyimme sen yhteydessä, ja puolen vuoden kuluttua meillä oli etu omistaa kaikki aikamme Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiseen, ja sen jälkeen, yhdeksän vuotta myöhemmin, sain edun alkaa palvella vanhimpana seurakunnassamme.
Jos me emme olisi ruvenneet palvelemaan Jehovaa, ei ole epäilystäkään siitä, että Jean ja minä emme olisi enää yhdessä. Uskomme on todella yhdistänyt meidät. Nyt me olemme tyytyväisiä, sillä me tiedämme, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Silti meillä on myötä- ja vastoinkäymisiä, mutta Jumalan sanassa olevien neuvojen avulla me pystymme nyt selviytymään mistä tahansa ongelmista, joita voi tulla matkan varrella.
Raamatunkohta, joka teki minuun todella syvän vaikutuksen, oli 1. Timoteuksen kirjeen 4:8, jossa sanotaan: ”Ruumiillisesta valmennuksesta on hyötyä vähään, mutta jumalisesta antaumuksesta on hyötyä kaikkeen, koska se sisältää nykyisen ja tulevan elämän lupauksen.” Kun ajattelen ”tulevaa elämää”, niin odotan hyvin hartaasti näkeväni sekä isäni että pikkusiskoni monien miljoonien muiden ohella, jotka herätetään kuolleista maan päälle Jumalan vanhurskaassa uudessa järjestyksessä lähitulevaisuudessa. Kun ajattelen ”nykyistä . . . elämää”, niin olen paljon tyytyväisempi kuin olin koskaan pelatessani jalkapalloa.
Jotkut voivat olla sitä mieltä, että he voivat pelata ammattilaisjalkapalloa ja silti olla kristittyjä, mutta minun tapauksessani se ei onnistunut. Pelin aikana itsehillinnän säilyttäminen käy vaikeaksi, jollei mahdottomaksi. Peli on ankaraa kilpailua ja edistää hyvin usein epäjumalointia. Kun ajattelen sitä aikaa, jolloin yleisö toisti nimeäni pitäen minua melkein jumalana, niin tajuan, miten vaarallista se voi olla. Nyt tunnen itseni rauhalliseksi. Se, että palvelen Jehovaa, on tuonut minulle mielenrauhan samoin kuin monia aitoja ystäviä. Se on auttanut minua rakastamaan ei ainoastaan itseäni, vaan myös vaimoani ja ennen kaikkea Jehova Jumalaa. – Matt. 22:37–39.
Olen viettänyt jalkapallotähden elämää. Nyt haluan viettää ainoastaan jumalisen antaumuksen elämää. – Lähetetty.