Jalkapalloilun maailmanmestaruuskisat – pelkkää liikunnan iloako?
”Eräs 63-vuotias uruguaylainen lopetti väliaikaisesti ruoan myynnin Carmelon kaduilla ja matkusti peukalokyydillä 10000 kilometriä lähes vuoden kuluessa ollakseen lähellä kotimaansa jalkapallojoukkuetta.” – El Universal, meksikolainen päivälehti.
Tämä jalkapallointoilija oli yksi niistä sadoistatuhansista, jotka olivat läsnä jalkapalloilun maailmanmestaruuskisojen lopputurnauksessa Meksikossa vuonna 1986.
EDELLÄ oleva kertomus ei ole epätavallinen, kun otamme huomioon nykyisen maailmanlaajuisen jalkapallokuumeen. Erään raportin mukaan tavallisen työssä käyvän meksikolaisen oli täytynyt uhrata neljän kuukauden palkkansa ollakseen läsnä vain avausottelussa. Tuhannet tekivät kuitenkin juuri niin. Ei ole siksi ihme, että eräs jalkapallointoilija sai sydänkohtauksen saapuessaan Meksikon pääkaupungin Méxicon Azteca-stadionille – hän oli hukannut pääsylippunsa! Mutta annetaanpa tilastojen kertoa jalkapallon suosiosta.
Kisojen 52 ottelua pelattiin 12 stadionilla yhdeksässä Meksikon kaupungissa. Vuoden 1986 maailmanmestaruuskisat olivat katsotuin tapahtuma kautta historian. Noin kaksi miljardia jalkapallointoilijaa seurasi eri puolilla maailmaa suoraa televisiolähetystä avajaisottelusta 31. toukokuuta. Lähes kolme miljardia ihmistä katseli Saksan liittotasavallan ja Argentiinan välistä loppuottelua 29. kesäkuuta. Kaikkia 52 ottelua seurasi yhteensä arviolta 10 miljardia televisionkatsojaa eli noin kaksi kertaa maailman nykyinen väestömäärä!
Koska monissa maissa ihmiset katselevat jalkapalloa mieluummin kuin tekevät melkeinpä mitä tahansa muuta, jotkut poliitikot eivät järjestäneet lainkaan kokouksia tai julkisia esiintymisiä otteluaikoina. Ja kun Irak voitti karsintakilpailuissa Syyrian ja pääsi siten itse lopputurnaukseen, Irakin ja Iranin viisi vuotta kestäneen sodan rintamalla olleet Irakin sotilaat laukoivat aseitaan sen kunniaksi ja valaisivat taivaan valojuova-ammuksilla. Miljardit ihmiset suhtautuvat jalkapalloon tosissaan nykyään. Erään São Paulon radioaseman urheilutoimittaja Rogerio Achilles sanookin: ”Jalkapallo on enemmän kuin vain urheilulaji, se on kansallemme uskonto.” Mutta miksi se on niin suosittua?
Pakotie todellisuudesta
Huumeiden ja alkoholin tavoin urheilua on käytetty ’pakotienä todellisuudesta’. Meksikolainen psykoanalyytikko Armando Barriguete viittasi Meksikon nykyiseen vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen ja sanoi, että meksikolaisille maailmanmestaruuskisat olivat ’pakotie vallitsevista ongelmista’. Méxicossa ilmestyvä päivälehti El Universal väittää, että ’kaupallinen televisio ja valtion televisio ovat yrittäneet vakuuttaa ihmisille, että yhdentoista tarmokkaan nuoren – Meksikon jalkapallojoukkueen – voitto olisi hyvitys kaikista niistä monista onnettomuuksista, jotka kansaamme ovat kohdanneet’. Niinpä jalkapalloilun maailmanmestaruuden tavoittelun on sanottu ’kohottaneen ylpeytensä ja toiveensa menettäneen kansakunnan taistelumieltä’. Monille ihmisille jalkapallo on todellakin paljon enemmän kuin pelkkää liikunnan iloa; se on heidän viikoittainen annoksensa unelmia ja haavekuvia.
Vaikka jalkapallo voi tuoda jännitystä vähäksi aikaa, se ei voi – kuten eivät huumeet eikä alkoholikaan voi – aikaansaada kestävää mielenrauhaa. Mutta saako se aikaan kansainvälisen ykseyden, kuten jotkut väittävät?
Pallon yhdistämiäkö?
Urheilutapahtumia käytetään toisinaan poliittisten päämäärien ja ihanteiden edistämiseen. Miten tämä tehtiin vuoden 1986 jalkapalloilun maailmanmestaruuskisojen lopputurnauksen aikana?
Meksikon presidentti Miguel de la Madrid ryhtyi Yhdistyneiden kansakuntien kanssa ”lähettämään rauhan sanomaa kaikkialle maailmaan”. Vuoden 1986 jalkapalloilun maailmanmestaruuskisojen virallisessa tunnuksessa oli kaksi maapallonpuoliskoa, joiden välissä on jalkapallo. Sen hengessä Meksikon jalkapalloliiton presidentti Rafael del Castillo lausui: ”Meksiko-86-tunnuksen välityksellä kansakuntamme odottaa ja toivoo maailmaa, jonka pallo yhdistäisi.” Mutta ei ainoastaan Meksikolla ollut tällaisia toiveikkaita ajatuksia. Pane merkille mitä muut sanoivat:
Argentiinan presidentti Raúl Alfonsín piti jalkapalloilun maailmanmestaruutta ”sen etsinnän vertauskuvana, jonka pitäisi saada meidät tajuamaan, miten tarpeellista on työskennellä kohti yhteenkuuluvuutta, rauhaa [ja] yleismaailmallista oikeudenmukaisuutta”.
Kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n presidentti João Havelange korosti avajaispuheessaan ”yhteenkuuluvuuden ja ymmärtämyksen henkeä, joka toimii rauhan ihanteen hyväksi”.
Viestissään jalkapalloilun 13. maailmanmestaruuskisojen lopputurnauksen osanottajille Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllar sanoi: ”Maailmassa, jossa raju kilpavarustelu ja epäoikeudenmukaisuus, nälkä ja puute ovat olemassa yhtä aikaa, teidän – – on jatkuvasti muistutettava johtajillenne, että on välttämätöntä toimia yhteistyössä rauhan saavuttamiseksi.”
Myös paavi Johannes Paavali II sanoi, että hän toivoi maailmanmestaruuskisojen tukevan ’rauhallisia suhteita ja kansojen välistä yhteistyötä ja edistävän yhteiskunnallisia arvoja, kuten ymmärtämystä, uskollisuutta, yhteishenkeä, koko maailman veljeyttä ja – ennen kaikkea – maailmanrauhaa’.
Monet kansat olivat kyllä hetken aikaa yhteydessä toisiinsa satelliittilähetysten välityksellä, kun ne katselivat maailmanmestaruuskisojen loppuotteluja. Mutta vaikka kannustushuudot ja jännitys olivatkin yhteisiä, kansallismielisyys ja ankara kilpailu erottivat kansat toisistaan. Ovatko maailman kansat siksi todella ’pallon yhdistämiä’?
Toteutuuko unelma?
Viitatessaan jalkapallon sosiaaliseen merkitykseen ranskalainen filosofi Albert Camus sanoi kerran: ”Jalkapalloilusta olen oppinut todellisimmat käsitteet, jotka tiedän moraalista ja ihmisten velvollisuuksista.” Vaikka maailmanmestaruuskisojen aikana käytettiinkin sellaisia myönteisiä sanontoja kuin ”koko maailman jalkapalloperhe”, ”reilu peli” ja ”urheiluhenki”, niin toteutuvatko nämä odotukset jalkapallo-otteluissa? Voiko jalkapallo, tai itse asiassa mikään muukaan urheilulaji, todella saada aikaan rauhaa, ykseyttä ja hyvää moraalia?
Kommentoidessaan Meksikon ja Paraguayn välistä ottelua urheilutoimittaja Pedro Escartín sanoi: ”Kun jalkapallokenttä muuttuu väkivallan ja sääntöjenvastaisen pelin hullujenhuoneeksi ja kun kentällä toteutetaan sitä kyseenalaista ohjetta, että ’pallo saa mennä ohi muttei mies’, niin sen odottaminen, että yksi ainoa mies voisi ilman pelaajien ja johtajien yhteistoimintaa muuttaa väkivallan ilmapiirin reilun pelin ja hyvien tapojen osoittamiseksi, on liikaa pyydetty.” Hän lisäsi: ”Kun jossain ottelussa tuomitaan 77 vapaapotkua, alan epäillä, voiko jalkapallo olla myönteistä.” Onneksi kaikki ottelut eivät olleet yhtä väkivaltaisia kuin edellä mainittu ottelu.
Joskus ei edes lehtimiehiä päästetty seuraamaan harjoitusotteluja. Syynä oli se, että joukkueet pelkäsivät muiden joukkueiden yrittävän soluttaa vakoilijoita lehdistön edustajien ja yleisön joukkoon urkkimaan heidän pelitaktiikkaansa. Méxicossa ilmestyvän Excelsior-päivälehden mukaan ”näyttää siltä, että maailmanmestaruuskisoissa mukana olevat joukkueet ovat tulleet vainoharhaisiksi muiden joukkueiden lähettämien vakoilijoiden mahdollisen läsnäolon suhteen. – – Syytökset eri valtuuskuntien suorittamasta vakoilusta täyttäisivät jo hyvin John Le Carrén vakoiluromaanin.” Tämä tuskin on esimerkkinä yhdistävästä, rauhallisesta ilmapiiristä.
Eräässä toisessa selostuksessa sama päivälehti lainasi paavin sanoja: ”Urheilu pelkästään ei riitä – –. Se muuttuu usein kohtuuttomaksi kilpailuksi, kamppailuksi, hyökkäävyydeksi, raakuudeksi, petollisuudeksi sekä teollisuudeksi ja kaupallisuudeksi.” Tämä henki siirtyy yleisöön, jonka kasvoilta ”voidaan lukea hyökkäävyyttä, ahdistusta, vihaa, raivoa, surua ja usein haltioitunutta ja hysteeristä iloa”. Nämä tekijät yhdessä sokean kansallismielisyyden kanssa ovat usein johtaneet väkivaltaan ja verenvuodatukseen. Ja jalkapalloväkivalta ei ole mitenkään harvinaista.
Viimekesäisten jalkapalloilun maailmanmestaruuskisojen aikana ryhdyttiin tiukkoihin turvatoimiin sellaisten ongelmien välttämiseksi. Noin 50000 poliisia ja sotilasta oli pitämässä yllä järjestystä. Terrori-iskujen varalta käytettävissä oli erityisiä pommiryhmiä. Neljä hyvin koulutettua terrorismin vastaista iskujoukkoa päivysti strategisesti tärkeissä kohdissa. 15 Englannin poliisin erikoismiestä oli paikalla suojelemassa Englannin joukkuetta. Sateenvarjot ja muut ”vaaralliset” esineet, joita olisi voitu käyttää väkivallan puhjetessa, takavarikoitiin stadionille tulevilta ihmisiltä. Juomatkin tarjottiin ilman jääkuutioita. Syynä oli se, että kuutioita olisi voitu käyttää heittoaseina!
Jos ammattilaisurheilu ei voi saada aikaan rauhaa ja sopusointua kentällä tai sen laidoilla, miten se voi edistää pysyvää maailmanrauhaa?
Toisaalta herää myös kysymys siitä, miten vilpittömien kristittyjen pitäisi suhtautua ammattilaisurheiluun. Uhkaako se jollakin tavalla kristillistä nuhteettomuutta?
Miten urheilu vaikuttaa sinuun?
Jalkapallo on niitä pelejä, joiden pelaamisesta voi olla hyötyä niiden tarjoaman liikunnan vuoksi. Mutta siinä tarvitaan tasapainoa, kuten missä tahansa muussakin ajanvietteessä. Kuinka paljon aikaa ja energiaa omistetaan pelaamiselle tai urheilun katselemiselle joko itse kilpailupaikalla tai televisiosta? Häiritseekö tuo harrastus tärkeämpiä kristillisiä toimintoja, kuten kokouksia, henkilökohtaista tutkimista ja kenttäpalvelusta? (Filippiläisille 1:10) Raamattu neuvoo: ”Ruumiin harjoittamisesta on jonkin verran hyötyä, mutta hengellisestä harjoituksesta on hyötyä kaikkeen, sillä se lupaa elämän sekä nyt että tulevaisuudessa.” – 1. Timoteukselle 4:8, Uusi testamentti nykysuomeksi.
Apostoli Paavali neuvoo meitä myös: ”Älkäämme tulko itsekeskeisiksi, herättäen kilpailuhenkeä toisissamme, kadehtien toisiamme.” (Galatalaisille 5:26) Vaikka kristittyjen ei olekaan välttämättä väärin harrastaa kohtuullisesti urheilua, meidän pitäisi varoa ammattilaisurheilussa hyvin yleistä henkeä, jonka mukaan voitto halutaan ’hinnalla millä hyvänsä’. Ankara kilpailu voi johtaa väkivallantekoihin. – Filippiläisille 4:5.
Meksikon jalkapalloliiton presidentti Rafael del Castillo lainasi kirjailija Rudyard Kiplingin sanoja kehottaessaan maailmanmestaruuskisojen pelaajia ’taistelemaan ankarasti jokaisen kallisarvoisen minuutin kaikki 60 sekuntia’. Se on melkoinen vastakohta apostoli Pietarin antamalle neuvolle ’etsiä rauhaa ja pyrkiä siihen’. – 1. Pietari 3:11.
Ammattilaisurheiluun liittyy myös kansallismielisyyden ja kansallisylpeyden vaara. Jos Kristus Jeesus olisi nykyään maan päällä, mille valtiolle tai kaupungille ajattelisit hänen osoittavan suosiotaan? Israelille? Italialle? Jerusalemille? Roomalle? Vai eikö millekään? Tulisiko niin vähäpätöisten asioiden kuin urheilun ja virkistyksen tehdä kristityt eripuraisiksi? (1. Korinttolaisille 1:10–13) Tosi kristittyjen pitäisi sen sijaan olla ’täynnä hyviä hedelmiä ja rauhaisia’. Heidän ei pitäisi tehdä ”puolueellisia erotuksia”, sillä ”rauhaa rakentaville kylvetään rauhallisissa olosuhteissa vanhurskauden hedelmän siemen”. – Jaakob 3:17, 18.
Tunnollinen kristitty ei sen vuoksi salli itsessään kehittyvän fanaattista asennetta jalkapalloa tai mitä tahansa muuta urheilulajia kohtaan. Sehän on loppujen lopuksi vain pelkkää urheilua, pelkkää ajanvietettä. Sopiva ja hetkellinen harrastus voi olla harmitonta. Kohtuullisena rentoutumiskeinona se voi olla hyödyllinen. Mutta elämän tärkeämmillä hengellisillä kiinnostuksen kohteilla on pysyvämpää arvoa. – Matteus 6:33; 1. Korinttolaisille 15:33.
[Huomioteksti s. 15]
Kaikkia 52 ottelua seurasi yhteensä noin 10 miljardia televisionkatsojaa eli kaksi kertaa maailman nykyinen väestömäärä!
[Huomioteksti s. 16]
”Jalkapallo on enemmän kuin vain urheilulaji, se on kansallemme uskonto”
[Huomioteksti s. 17]
”Taistelkaa ankarasti jokaisen kallisarvoisen minuutin kaikki 60 sekuntia”
[Kuva s. 14]
Argentiina esittelee maailmanmestaruuspokaalia voittonsa jälkeen
[Lähdemerkintä]
Reuters/Bettmann Newsphotos
[Kuva s. 15]
Taklauksen välttäminen maailmanmestaruuskisoissa
[Lähdemerkintä]
Reuters/Bettmann Newsphotos