Jalkapalloilun maailmanmestaruuskisat – urheilua vai sotaa?

Herätkää!-lehden Italian-kirjeenvaihtajalta

MAAILMAN huomio oli kohdistuneena jalkapalloiluun. Viime vuonna olivat kesäkuun 8. päivän ja heinäkuun 8. päivän välisenä aikana satojen miljoonien ihmisten silmät liimautuneina televisioruutuihin, kun he seurasivat tuon vuoden heille tärkeintä tapahtumaa: Italiassa pidettyjä jalkapalloilun maailmanmestaruuskisoja. 52 käytyä ottelua keräsivät televisioyleisöä kautta maailman yhteensä yli 30 miljardia henkeä eli kuusi kertaa sen mitä maailmassa on asukkaita.

Tämän näytelmän teki mahdolliseksi televisiokeskus, jolla oli käytössään alan uusinta tekniikkaa. 180 televisiokameransa, 38 tuotantoyksikkönsä ja 1500 teknikkonsa avulla televisiokeskus palveli 147 televisioyhtiötä, jotka edustivat 118 maata. Lisäksi peleissä, jotka pelattiin Italiassa 12:lla eri jalkapallostadionilla, oli läsnä 2515000 katsojaa ja 6000 toimittajaa, joita kumpiakin oli saapunut kaikkialta maailmasta. Nämä luvut eivät kuitenkaan kerro kaikkea. Kirjoittajat, sosiologit, psykologit, taiteilijat ja jopa teologit ovat koettaneet jollain tapaa luonnehtia tätä jättimäistä ”todellisuuspakoa”, jolla nimellä jotkut ovat sitä kutsuneet.

Edistivätkö jalkapalloilun maailmanmestaruuskisat kuitenkaan kansojen välistä sopusointua ja rehtiyttä? Koska kaikille niille miljoonille, jotka satelliitin välityksellä pääsivät seuraamaan otteluja, oli yhteistä rakkaus tähän urheilumuotoon, niin onnistuivatko he voittamaan kansallishenkisen vihamielisyytensä noiden 30 päivän ajaksi? Kykenikö jalkapalloilu toimimaan ykseyden edistäjänä?

Urheilua vai sotaa?

Tarkastelkaamme vain yhtä niin monille nykyajan urheilutapahtumille tyypillistä ilmiötä: väkivaltaa. Sitä esiintyy hyvin usein jalkapallo-otteluissa – pelikentällä, katsomoissa ja stadionin ulkopuolella. Psykologit, sosiologit ja toimittajat ovat yhtä mieltä siitä, että urheilu ei ole mikään poikkeus nykyajan erittäin väkivaltaisessa maailmassa. Moraalisia perusarvoja heikennetään lakkaamatta. Nykyajan urheilun väkivaltaista todellisuutta pyritään peittelemään puhumalla esimerkiksi ”urheilusta rehtinä kilpailuna”, ”ystävyyden hengestä” tai ”veljeydestä”, mutta niillä ei ole vaikutusta.

Jalkapalloilun maailmanmestaruuskisat eivät olleet poikkeus. Hieman ennen kisojen alkua tuli levottomuutta herättäviä uutisia. ”Raju jalkapallointoilu herättää pelkoa ja turistit hylkäävät Italian”, oli otsikkona La Repubblica -sanomalehdessä 18 päivää ennen ensimmäistä ottelua. Pelätyimpiä olivat pahamaineiset englantilaiset jalkapallohuligaanit, jotka kaikkialla Euroopassa ovat kuuluisia vandalismistaan, jota he harrastavat ottelujen edellä, niiden aikana ja niiden jälkeen.a

Torinossa ilmestyvä päivälehti La Stampa eritteli 1. kesäkuuta 1990 ilmestyneessä numerossaan stadioneilla rehottavan väkivallan ja huligaanien karkean käyttäytymisen syitä tähän tapaan: ”Jalkapallosakki ei enää tyydy puolinaisiin toimenpiteisiin. Vastustajat eivät enää ole vastustajia, vaan ’vihollisia’; yhteenotot eivät ole poikkeus, vaan sääntö, ja niiden täytyy olla kovia, niin kovia kuin mahdollista.” Miksi ihmeessä? ”’Sen takia että me vihaamme toisiamme’, vastasivat eräät Bolognasta saapuneet jalkapallohuligaanit.” Sosiologi Antonio Roversi koettaa selittää, millaiseen logiikkaan tällainen vihanpito perustuu: ”Stadionien nuoriso kärsii eräänlaisesta ’beduiinitaudista’. Tätä tautia sairastavat katsovat, että heidän ystäviensä viholliset ovat myös heidän vihollisiaan, heidän vihollistensa ystävät ovat heidän vihollisiaan ja että päinvastaisessa tapauksessa ystävän ystävä on heidänkin ystävänsä ja vihollisen vihollinen on ystävä.”

Viha, väkivalta, kilpailuhenki, vandalismi ja ”beduiinitauti”! Jalkapalloilun maailmanmestaruuspelit eivät olleet vielä päässeet edes alkamaan, kun ilmassa oli siis jo sodanjulistuksen tuntua. Tästä huolimatta Italia valmistautui tapahtumaan juhlamielellä.

Paavin siunaus

Paavikin, joka taatusti ei päästä tilaisuutta käsistään, jos tarjolla vain on mahtava kuulijakunta, vieraili maailmanmestaruuskisojen ”temppelissä”, kunnostetulla Rooman olympiastadionilla, ja siunasi sen. Hän sanoi: ”Sen lisäksi että jalkapalloilun maailmanmestaruuskilpailut ovat urheilujuhla, niistä voi tulla myös kansojen keskinen solidaarisuusjuhla.” Hän lisäsi, että nykyaikaisen urheilun täytyy karttaa hirvittäviä vaaroja, kuten pakkomielteeksi muuttunutta aineellisen hyödyn tavoittelua, kohtuutonta sensaatioiden korostusta, kiellettyjen aineitten käyttöä, vilppiä ja väkivaltaa. Hän toivoi, ”että vaivannäön ja uhrausten avulla ’Italia 90:stä’ saadaan aikaan veljeyttä vahvistava tapahtuma, josta on hyötyä maanmiehillemme ja kaikille ihmisille”. Kuin kaikuna paavin ajatuksille lausui jesuiitta Paride Di Luca, entinen jalkapalloilija, ’Jalkapallonystävän rukouksessaan’: ”Tule, oi Jumalani, katsomaan jalkapalloilun maailmanmestaruuskisoja.”

Osoittautuivatko nämä jalkapallokisat todellisuudessa suurenmoiseksi juhlaksi? Oliko kaikkeuden Jumala niistä kiinnostunut? Tarkastelkaamme urheilun todellisia kasvoja: niitä arvoja, joita se voimistaa.

Urheiluhuligaanit

Huligaanien takia sellaiset kaupungit kuin Cagliari ja Torino elivät alkulohkojen ottelujen ajan piiritystilassa. Seuraavassa joitakin lehtiotsikkoja: ”Taistelut vavisuttavat Riminiä”; ”Cagliari, sota puhkeaa”; ”Väkivaltaa Torinossa: yhtä saksalaista ja yhtä englantilaista puukotettu”; ”Englantilaisten, italialaisten ja saksalaisten jalkapallointoilijoitten mellakkapäivä”; ”Torinon pormestarin vetoomus: Jumala varjelkoon meidät englantilaisilta jalkapallohuligaaneilta”; ”Ääriainekset ottavat öisin yhteen. Pormestari: Torinolaiset pahimpia huligaaneja.” Vielä eräs puistattava esimerkki: ”’Miten iskeä puukolla vastapuolen kannattajaa’ – Englannissa julkaistu kunnon huligaanin käsikirja.” Tällaiset otsikot antavat varmasti jonkinlaisen kuvan kisojen aikaisista olosuhteista. On kuitenkin vain luonnollista, että yhteiskunta, joka ahmii väkivaltaa, tuottaa tällaista hedelmää.

Tämän suuren urheilutapahtuman loppuvaiheet eivät nekään sujuneet onnellisissa merkeissä. Italian kannattajien Argentiinan joukkueelle pitämä herjaava vihellyskonsertti sen vuoksi, että Argentiina oli Diego Maradonan johdolla pudottanut Italian joukkueen, jätti varjoonsa kisojen loppuhuipentuman riemun ja pilasi loppuottelun. Tuona heinäkuun iltana ei olympiastadionilla tunnettu ”suurenmoista urheilun luomaa veljeyttä”; maailmankisojen ”temppeli” oli häväisty. Sanomalehti Il Tempo sanoi 10. heinäkuuta 1990: ”Pelikentällä häväistiin itse peli – katsomoissa häväistiin koko urheilulaji.”

Murheellinen päätös tapahtumalle, jonka jotkut olivat toivoneet muuttavan maailman ”maapallon käsittäväksi kyläksi”, poistavan maailmasta raja-aidat edes 30 päiväksi. Jos jalkapalloilu ei kykene kuitenkaan saamaan aikaan rauhaa ja sopusointua pelikentillä tai niiden ulkopuolella, niin onko järkevää ajatella sen voivan edistää maailmanrauhaa?

Tasapainoinen suhtautuminen jalkapalloiluun

La Stampa -sanomalehti ylisti jalkapalloilua. Se sanoi sitä ’pyhäksi jäänteeksi esi-isien kamppailusta ja pelipalloa arvaamattomuuden ja yllättävyyden symboliksi, kaikkien urheilukilpailujen sisimmän olemuksen ilmentäjäksi’. Miten rehellisen kristityn pitäisi tällaisen ajattelutavan valossa suhtautua jalkapalloiluun? Miten kristityn tosiaankin pitäisi suhtautua kaikenlaiseen ammattilaisurheiluun?

’Niiden elämästä, jotka eivät rakasta jalkapalloilua, puuttuu jotakin’, väitetään Bertrand Russellin sanoneen. Jalkapallon pelaaminen tai jonkin muun urheilulajin harrastaminen voi olla sekä hauskaa että terveellistä, varsinkin kun nykyinen elämäntapa tarjoaa niin monille erittäin vähän liikuntaa. Merkitseekö tämä sitä, ettei urheiluun liity mitään vaaroja?

Raamatussa sanotaan: ”Älkäämme tulko itsekeskeisiksi, herättäen kilpailuhenkeä toisissamme, kadehtien toisiamme.” (Galatalaisille 5:26) Viimevuotiset jalkapalloilun maailmanmestaruuskisat tarjosivat yllin kyllin esimerkkejä siitä, miten väkivalta ja keinoja kaihtelematon voitonhalu käyvät usein käsi kädessä. Tässä on ammattilaisurheilun kielteinen puoli. Voidakseen välttyä syyllistymästä tällaisiin ”lihan tekoihin” kristittyjen täytyy – niin osanottajina kuin myös katsojinakin – koko ajan hillitä ajatusmaailmaansa, varsinkin halua olla ensimmäinen. (Galatalaisille 5:19–21) Tulee muistaa, mitä eräs runoilija on sanonut: ”Kun Suuri Pisteittenlaskija tulee nimesi kohdalle, hän ei kirjoita muistiin sitä, oletko voittanut vai hävinnyt, vaan sen, miten olet noudattanut sääntöjä.”

Ei pidä unohtaa sitäkään, miten paljon urheiluharrastuksiin saattaa kulua aikaa. Oletko yksi niistä miljoonista ahkerista televisionkatsojista, jotka käyttävät loputtomasti tunteja urheilutapahtumien seuraamiseen? Tai toisinpäin: Miten paljon käytät aikaa liikuntaan? Avainsana on tasapaino. Se tarkoittaa sitä, että varataan aikaa liikunnalle ja rentoutumiselle, mutta sillä tavoin, ettei laiminlyödä tärkeämpiä asioita: hengellisiä toimintoja. Neuvo, jonka apostoli Paavali antoi nuorelle Timoteukselle, on tänä päivänä entistäkin ajankohtaisempi: ”Ruumiillisesta valmennuksesta on hyötyä vähään, mutta jumalisesta antaumuksesta on hyötyä kaikkeen, koska se sisältää nykyisen ja tulevan elämän lupauksen.” – 1. Timoteukselle 4:8.

[Alaviitteet]

[Kuvan lähdemerkintä s. 10]

Photo Agenzia Giuliani