’Kukkien jälkeen kiviä’ – jalkapallokentällä
KUTEN useimmat brasilialaiset pojat, minäkin kasvoin pelaten jalkapalloa tyhjillä tonteilla tai kaduilla. Sen ajan jalkapallotähdet olivat meidän epäjumaliamme. Suurin halumme oli päästä ammattilaispelaajaksi. Siksi olinkin suunnattoman onnellinen, kun ollessani 13-vuotias me muutimme asumaan Rio de Janeiroon lähellä São Cristóvãon stadionia olevaan taloon.
Muutaman vuoden kuluttua aloin pelata lupaavasti joukkueemme hyökkääjäketjussa. Mutta sitten tuli vuosi 1958, ja me menetimme maalivahtimme juuri ennen erästä tärkeää ottelua. ”Heitor Amorim, sinä olet pisin”, sanoi valmentajamme. ”Me teemme sinusta maalivahdin.” Siitä alkoi urani maaliaukon vartijana, pelaajana joka ei saa koskaan epäonnistua.
Aika riensi, samalla kun minä jaoin valveillaolotuntini koulunkäynnin ja jalkapallovalmennuksen kesken. Olin vuonna 1963 innoissani, kun minut valittiin pelaamaan Brasilian olympiajoukkueeseen. Me voitimme Pan-American-turnauksen, joka pidettiin tuona vuonna São Paulossa. Sen ansiosta minut kutsuttiin pelaamaan kuuluisaan São Paulon Corinthians-joukkueeseen enkä miettinyt pitkään ennen tarjouksen hyväksymistä. Niinpä jätin työni ja teknillisen koulun ja muutin São Pauloon kiinnittääkseni jakamattoman huomioni ammattilaisjalkapalloiluun.
Tavoitteet korkealla
Uusi urani alkoi pian tuottaa osinkoja. Muutaman vuoden kuluttua minut nimettiin vuoden ”maalivahtilöydöksi”, ja pian sen jälkeen aloin saada palkintopokaaleja: yhden parhaana maalivahtina olosta ja toisen siksi että olin päästänyt vähiten palloja maaliverkkoon vuonna 1964. Lahjojen lisäksi minua pyydettiin esiintymään television urheiluohjelmiin. Kotini oli täynnä ihailijoita ja reporttereita, iltani kuluivat seuraelämässä ja rahaa virtasi pankkitililleni.
Uusi epäjumala syntyy
En koskaan unohda ottelua, jonka pelasimme Santosin joukkuetta vastaan Pacaembun stadionilla São Paulossa. Toinen puoliaika oli kulunut pitkälle ja peli oli tasan. Turnauksen loppuotteluihin pääseminen riippui tämän pelin tuloksesta. Sen jälkeen tapahtui jotakin kauheaa! Meitä rangaistiin, ja vastapuoli sai tilaisuuden ampua suoraan maalini edustalta. Tämä potku ratkaisisi käytännössä ottelun, ja kenet valittiinkaan pallon ampujaksi? Pelé, maailmankuulu ”jalkapallon kuningas”! 60000 katsojaa ja miljoonat radionkuuntelijat pidättivät henkeään, kun me seisoimme vastatusten.
Katsellessani Peléä muistin, että hänellä oli tapana pitää lähes käsittämätön tauko juuri ennen pallon potkaisua yrittäessään jujuttaa maalivahtia hyppäämään siihen suuntaan, mihin hän ei aikonutkaan potkaista. Niinpä pysyin liikkumattomana ja hyppäsin vasta sen jälkeen kun hän oli potkaissut pallon – ja minä sain sen kiinni! Siitäkös meteli nousi. Kaikkialla kaupungissa tuhannet radiota kuunnelleet jalkapallonystävät kiiruhtivat kaduille ampumaan raketteja ja ”pommeja”. Peli päättyi tasatulokseen, ja ihailijat kantoivat minut kentältä olkapäillään. Uusi tähti oli syntynyt!
Kaiken sitä seuranneen juhlahumun keskeltä mieleeni jäivät kokeneen Gilmarin, tähtipelaajista kootun joukkueen maalivahdin, viisaat sanat, kun hän sanoi minulle eräässä radio-ohjelmassa: ”Heitor, älä anna pettää itseäsi. Tämän päivän ruusut voivat olla huomenna kiviä!”
Mietteiden aika
Kaiken tämän kunnian keskellä oli vaikea kuvitella, että ’huomenna voisi sataa kiviä’. Kuitenkin avioliittoni Dilman kanssa vuonna 1965 auttoi minua säilyttämään tasapainoni ja ajattelemaan selkeämmin tulevaisuuttani. Urani oli todellakin tärkeä meille – ei maineen ja kunnian vaan pikemminkin sen taloudellisen turvallisuuden vuoksi, jonka se saattoi antaa. Sen ansiosta pystyimme viettämään rauhallista ja hiljaista elämää ja kasvattamaan lapsiamme ja tekemään työtä toisten hyväksi.
Ajattelin usein rehtiä, uutteraa isääni, joka oli todellisuudessa ylittänyt itsensä antaessaan minulle lahjoja lapsena. Mutta samalla hän opetti meitä olemaan syvästi kiinnostuneita toisista. Teinkö minä niin kuin hän olisi tehnyt? Toisaalta maailmantilanne oli pahenemassa. ”Tuleekohan koskaan todellista rauhaa?” Dilma kysyi. Koska olin roomalaiskatolinen, tajusin, että minun pitäisi olla enemmän kiinnostunut uskonnostani.
Kansainvälinen kiertue vuosina 1965–1966 ei parantanut tilannetta. Pelasimme Englannissa, Espanjassa, Italiassa, Sveitsissä, Yhdysvalloissa – eräitten maailman parhaitten joukkueitten kanssa. Lontoossa me saimme prinssi Philipiltä hopeavadin muistoksi ottelusta, jonka pelasimme Arsenalia vastaan Wembleyn stadionilla. Ja sanomalehdissä nimeni komeili toisten tähtien nimien – Rivelinon, Garrinhan – rinnalla pelien vetonauloina. Kaikki oli hyvin juovuttavaa – ja myös kovin häiritsevää.
Taikausko jalkapalloilussa
Minua häiritsi jalkapalloilussa kovasti yksi piirre, joka on lähes tuntematon ja jota on kenties vaikea uskoa. Kulissien takana brasilialainen jalkapalloilu on taikauskoisten käsitysten ja jopa spiritististen tapojen kyllästämä. Esimerkiksi Argentiinassa vuonna 1978 pelatun viimeisen Maailman Cupin aikana pantiin Brasiliassa kynttilöitä ja muita voodoo-esineitä jalkapallokentille auttamaan, jotta sen joukkue voittaisi. Mutta joukkue hävisi. Onkin vitsailtu: ”Jos Macumballa [voodoo-menoilla] todella olisi vaikutusta, Bahian osavaltiossa käydyt jalkapallo-ottelut päättyisivät aina tasatulokseen”, koska molempien joukkueitten hyväksi suoritetaan paljon menoja.
Muistan, että Corinthians-joukkue oli palkannut tuota tarkoitusta varten pai-de-santon (voodoopapin). Joskus kaikki meidät pelaajat kutsuttiin puolen yön aikaan seuran tiloihin hänen määräämäänsä yrttikylpyyn.
Kerran seuramme menestyi kehnosti eräässä turnauksessa, ja pai-de-santo tuli siihen tulokseen, että joku oli tehnyt taikoja meitä vastaan ja että hän tekisi ne tyhjäksi. Niinpä eräänä perjantaina keskiyöllä kaikki pelaajat ja muutamat lehtimiehet menivät hänen kanssaan stadionille. Hän alkoi kaivaa pelikenttää, ja meidän hämmästykseksemme hän kaivoi esiin seitsemän tikaria, jotka oli haudattu kenttään, yhden kentän jokaisesta kulmauksesta, yhden kummankin maalin takaa ja yhden keskeltä kenttää. Kaikki tikarit olivat samanlaisia, ja kunkin kahvassa oli seitsemän uurretta. Siinä oli selvästikin syy häviöihimme! Joihinkuihin pelaajiin se teki syvän vaikutuksen, mutta toiset olivat epäileviä.
Siitä huolimatta me hävisimme turnauksen ja pai-de-santo sai potkut! Myöhemmin eräs toinen joukkue palkkasi hänet, ja muistan, miten hän erään kerran pani meidät kiroukseen meidän saapuessamme stadionille. Mutta me voitimme! Entä tikarit? Myöhemmin sain tietää seuran johtajan sanoneen pai-de-santolle, että edellinen pai-de-santo oli kätkenyt tikarit kenttään ”auttaakseen” joukkuettamme voittamaan. Hän siis tiesi, mistä kaivaa niitä!
Vilpillisyyttä ja jopa ”kiviä”
Vilpillisyyttä ilmeni jatkossakin meidän palattuamme kansainväliseltä kiertueelta. Rio de Janeiron ja São Paulon välille oli järjestetty turnaus, ja siinä pelanneitten joukkueitten parhaista pelaajista koottiin yleensä niin sanottu tähtipelaajien joukkue. Vaikka sanomalehdet pitivät minua parhaana maalivahtina, minua ei valittu, ilmeisesti vaikeuksien vuoksi, jotka koskivat joukkuettamme. Se oli karvas pala nieltäväksi.
Sen jälkeen liityin myös mukaan kamppailuun jalkapallonpelaajien ammatillisten oikeuksien puolesta, ja se johti erimielisyyksiin seuran omistajien kanssa. Mutta pahin oli vielä edessä: vaimoni joutui hoidettavaksi sairaalaan, samalla kun minun piti pelata eräs ottelu. Olin henkisesti poissa tolaltani, pelasin kehnosti, ja me hävisimme teknisesti huonommalle joukkueelle. Minua syytettiin häviöstä ja jopa siitä, että minut oli lahjottu. Vaikka eräs sanomalehti selittikin minun joutuneen ”ihmisten pahansuopaisuuden uhriksi”, minua ei edes päästetty eräisiin seuran rakennuksiin. Ystäväni ja naapurini katselivat minua epäluuloisesti.
Millainen muutos! Sunnuntaina epäjumala ja maanantaina hyljeksitty! Gilmar oli oikeassa: ’Tänään kukkia, huomenna kiviä.’
Masennuin niin, etten halunnut muutamaan päivään mennä edes ulos. Pian sen jälkeen minut siirrettiin vuodeksi erääseen paranalaiseen joukkueeseen.
Oikeaan aikaan tapahtunut käynti
Eräänä sunnuntaiaamuna ollessani seuran tiloissa kävi kotonamme eräs vanhempi mies, joka esiteltyään itsensä ja asiansa lyhyesti kysyi vaimoltani: ”Oletteko tiennyt, että Raamatun mukaan pian ei enää ole sotia? Ettekö eläisi mielellänne ikuisesti rauhassa tämän maan päällä?”
Todisteeksi tästä hän sitten pyysi vaimoani lukemaan Raamatusta, mitä siellä sanotaan Psalmissa 46:9, 10: ”Tulkaa, katsokaa Herran töitä, hänen, joka tekee hämmästyttäviä tekoja maan päällä: hän lopettaa sodat maan ääriin saakka, hän särkee jousen, taittaa keihään.” Vaimolleni se oli hyvä uutinen! Niinpä eräs Jehovan todistaja alkoi käydä kerran viikossa luonamme.
Vaikken itse ollut erityisen kiinnostunut Raamatun tutkimisesta, en vastustanut näitä käyntejä. Tein silloin tällöin kysymyksen ja poikkeuksetta sain tyydyttävän vastauksen itse Raamatusta. Sitten jokin sytytti kiinnostukseni. Vaimoni, joka tiesi, että minua oli opetettu lapsesta pitäen olemaan syvästi kiinnostunut vanhoista ihmisistä ja huomaavainen heitä kohtaan, ehdotti taitavasti, että lukisin Herätkää!-lehden vuoden 1968 syyskuun 22. päivän numerosta artikkelin ”Isovanhempien kuuntelemisen nautinto”. Tuo erinomainen artikkeli kannusti minua lukemaan enemmän, ja pian liityin mukaan vaimolleni pidettyyn raamatuntutkisteluun.
Uusi elämänkatsomus
Muutamaa kuukautta myöhemmin meidät pyydettiin mukaan Pacaembun stadionilla pidettyyn Jehovan todistajien konventtiin, samalle stadionille, josta jalkapallointoilijat olivat kantaneet minut olkapäillään. Mieleeni välähti menneisyydestä värikkäitä tapahtumia, samalla kun yritin keskittyä kuuntelemaan esitettäviä erinomaisia raamatullisia neuvoja.
Kun päivät kuluivat konventissa, en voinut olla huomaamatta vastakohtaisuuksia. Siellä ei tuupittu eikä pilkattu toisia, ei heiluteltu lippuja eikä palvottu sankareita. Yleisön rauhallisuus ja järjestyksellisyys, toinen toiselle ja varsinkin meille uudemmille osoitettu rakkaudellinen huomaavaisuus, lämpimät syleilyt ja iloiset tervehdykset ”veli” tai ”sisar” tekivät kaikki vaimooni ja minuun syvän vaikutuksen.
Luonnollisena jatkona konventille todistajat pyysivät meitä mukaan ovelta-ovelle-saarnaamistyöhönsä. Monesti ovenavaaja tunsi minut, ja oli kiintoisaa huomata heidän vilpitön hämmästyksensä. He eivät olleet tottuneet siihen, että heidän luonaan käy jalkapallotähti puhumassa Raamatusta!
Aikaa myöten huomasimme, että omaksuimme vähitellen uuden elämänkatsomuksen ja uuden arvomaailman ja ennen kaikkea uuden tulevaisuudentoivon. Opimme, ettei tosi turvallisuutta anna hyvä palkka tai kaunis koti vaan ainoastaan se, että Jumalan valtakunnan edut pannaan ensimmäisiksi. ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille”, oli Jeesus julistanut vuorisaarnassa. (Matt. 6:33) Omatuntoni alkoi sanoa minulle, että jalkapallo-otteluissa ilmenevä raju kilpailu, voimakas kilpailuhenki, niin, jopa viha ja spiritistiset tavat olivat kaikki vastoin Raamatun opetuksia.
Lopulta päätin jättää ammattilaisurani, niin paljon kuin pidinkin jalkapalloilusta, ja ottaa Rio de Janeirosta paljon pienempipalkkaisen työpaikan. 18. joulukuuta 1970 vaimoni ja minut kastettiin vedessä sen vertauskuvaamiseksi, että olimme antautuneet palvelemaan Jehovaa.
Mistä erinomaisista eduista olemmekaan sen jälkeen saaneet nauttia! Olemme voineet auttaa monia sukulaisistamme tuntemaan Raamatun lupauksen siitä, että tulevassa maallisessa paratiisissa voidaan elää ikuisesti. Me nautimme sellaisesta turvallisuudentunteesta, jonka vain tällainen tieto voi antaa.
Pidän edelleen rauhallisesta jalkapalloilusta, mutta ”kukat” ja ”kivet” ovat mennyttä aikaa. Nyt päivämme ovat sisällökkäämpiä ja mielekkäämpiä, sillä ”hyvän uutisen” tuntemus on rikastuttanut elämäämme. – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 17]
”Ihailijat kantoivat minut kentältä olkapäillään”
[Huomioteksti s. 18]
”Millainen muutos! Sunnuntaina epäjumala ja maanantaina hyljeksitty!”
[Huomioteksti s. 19]
”Ettekö eläisi mielellänne ikuisesti rauhassa tämän maan päällä?”