Katolinen opettaja sytyttää paavin vihan
Herätkää!-lehden Saksan liittotasavallan -kirjeenvaihtajalta
HARVOIN on uskonnollinen aihe vaatinut niin pitkään sanomalehtien palstatilaa ja kiinnittänyt yhtä paljon saksalaisten huomiota kuin viime joulukuussa tullut ilmoitus, jonka mukaan Vatikaani oli peruuttanut Hans Küngiltä luvan katolisen teologian opettamiseen saksalaisessa Tübingenin yliopistossa. Se johti nopeasti yleisiin ja erittäin tunnepitoisiin vastalauseen – mutta myös tuen – ilmaisuihin.
Eräs katolinen viikkolehti sanoi ”tämän maailmankuulun, kiistellyn, aggressiivisen ja terävä-älyisen teologin tuomitsemista” ”syväksi järkytykseksi”, joka tuntuisi ”kaikkialla läntisessä uskonnollisessa maailmassa”. Mikä oli saanut Vatikaanin ryhtymään tällaiseen?
Pitkäaikainen kiista
Hans Küng on syntynyt Sveitsissä vuonna 1928, opiskellut Roomassa ja vihitty papiksi vuonna 1954. Jo vuonna 1957 hän sai kulmakarvoja kohoamaan oikeaoppisten katolilaisten keskuudessa väitöskirjallaan, jonka avulla hänestä tuli teologian tohtori. Siinä hän väitti, että tämän vuosisadan johtaviin protestanttisiin teologeihin kuuluneen Karl Barthin opettama kristillinen vanhurskauttamisoppi oli sopusoinnussa katolisen opetuksen kanssa.
Vuonna 1967 Küng, joka oli nyt dogmatiikan ja ekumeniikan professorina Tübingenin yliopistossa, julkaisi kirjan ”Die Kirche” (Kirkko). Vatikaanin edustajat torjuivat nopeasti hänen kerettiläiset näkemyksensä ja kutsuivat hänet Roomaan selvittämään asiaa. Küng kieltäytyi menemästä ja väitti, että katolisen pappisvallan autoritaarinen käyttäytyminen estäisi tasapuolisen ja avoimen kuulustelun. Kolme vuotta myöhemmin hän julkaisi kirjan Unfehlbar? Eine Anfrage (Erehtymätön? Kysymys). Se oli ajoitettu ilmestymään samaan aikaan kun tuli kuluneeksi sata vuotta paavin erehtymättömyyttä koskevan opinkappaleen omaksumisesta, jonka opin Küng asetti kyseenalaiseksi.
Hänen kirjansa menivät hyvin kaupaksi. Uusista, vuosina 1974 ja 1978 julkaistuista kirjoista tuli myyntimenestyksiä. Jotkut luulivat kiistan osoittavan vaimenemisen merkkejä, kun Küng vuonna 1978 julkaisemassaan kirjassa käsitteli ”turvallista” aihetta: todisteita Jumalan olemassaolosta. Mutta keväällä 1979 hän julkaisi kirjan ”Die Kirche – gehalten in der Wahrheit?” (Onko kirkko pysynyt totuudessa?) ja kirjoitti myös esipuheen August Haslerin Vatikaanin vastaiseen kirjaan Wie der Papst unfehlbar wurde (Miten paavista tuli erehtymätön). Uskonnollisen kiistan uinuneet liekit leimahtivat uudelleen, tällä kertaa voimakkaampina kuin aiemmin.
Vatikaanin määräys, vaikka se viipyikin kauan, ei siis ollut täysin odottamaton. Siinä todettiin ”professori Hans Küngin poikkeavan kirjoituksissaan katolisen uskon täydestä totuudesta, minkä takia häntä ei voida pitää katolisena teologina eikä hän voi sellaisena toimia opetustehtävissä”.
Mitä se käytännössä merkitsi? Küngiä ei julistettu kirkonkiroukseen, ja hänen jopa sallittiin jäädä papiksi. Mutta häneltä evättiin lupa opettaa katolista teologiaa ja valmentaa miehiä papeiksi.
Millä valtuudella kirkko toimi?
Kardinaali Eugenio Pacelli (josta myöhemmin tuli paavi Pius XII) ja Hitlerin varakansleri Franz von Papen allekirjoittivat vuonna 1933 Saksan ja Vatikaanin välisen konkordaatin. Tämä konkordaatti soi katoliselle kirkolle Saksassa tiettyjä etuoikeuksia korvaukseksi siitä, että kirkko oli tehnyt joitakin myönnytyksiä valtiolle. Vuonna 1957 Saksan liittotasavallan perustuslakituomioistuin julisti konkordaatin olevan edelleen sitova liittotasavallan nykyisen lain puitteissa.
22. osan mukaan ”katolisen uskonnon opettajien virkanimitykset [tapahtuvat] . . . paikallisen piispan ja paikallisen osavaltion hallituksen keskinäisellä sopimuksella”. Se merkitsee sitä, ettei ketään voida valita opettamaan katolista teologiaa ilman kirkon hyväksymystä, ei edes valtion koulussa.
Tämä herättää kiinnostavan kysymyksen: Voiko Küng jatkaa teologian opettamista yliopiston teologisen tiedekunnan jäsenenä, vaikkei hän virallisesti edustakaan kirkkoa? Vai joutuuko yliopisto siirtämään hänet toiseen osastoon opettamaan jotakin ei-uskonnollista ainetta?
Küng oli saanut hyvin paljon tukea Tübingenin katolisen teologisen tiedekunnan jäseniltä, mutta helmikuussa he pyysivät häntä eroamaan teologisen tiedekunnan opettajistosta. Sen jälkeen Küng peruutti luentonsa, mutta sanoi olevansa ”murheellinen siitä, että he juuri nyt ryhtyivät tällaiseen” tuettuaan häntä alussa.
Küngin näkemys
Küng kiistää olevansa tyytymätön kerettiläinen – eikä kirkko olekaan syyttänyt häntä kerettiläisyydestä. Tällä hetkellä hän ei torju kirkkoa paaviuksineen eikä koeta käännyttää katolilaisia katolilaisuudesta. Päinvastoin eräässä paavi Paavali VI:lle lähettämässään kirjeessä hän myönsi ”arvostelleensa kirkkoamme”, mutta piti sitä ”rakkauteen perustuvana arvosteluna”. Hän väittää arvostelunsa pohjautuvan paavi Johannes XXIII:n toivomukseen, kun tämä puhui vuonna 1962 Vatikaaniin kokoontuneessa toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa ”raittiin ilman päästämisestä kirkkoon”.
”Edistykselliset” katolilaiset ovat asettuneet nopeasti tukemaan Küngin uudistusehdotuksia esimerkiksi syntyvyyden säännöstelyn, naispappeuden ja pappien pakollisen naimattomuuden suhteen. Asettamalla myös kyseenalaiseksi opin paavin erehtymättömyydestä, opin Kristuksen ja Jumalan ”yhdestä olemuksesta” ja opin neitseellisestä syntymästä hän on kosketellut aiheita, joihin monien katolilaisten on vaikea uskoa. Hänen vaatimuksensa kirkon demokraattisemmasta hallinnosta, joka antaisi piispoille suuremman mahdollisuuden kirkon politiikan muovaamiseen, on saanut laajaa kannatusta.
Küng sanoo, ettei hän ole koskaan väittänyt olevansa pappisvallan virallinen puhemies. Sen sijaan ”kirkon sisällä olevana katolisena teologina” hän näkee itsensä ”lukuisten katolilaisten ymmärrettävien huolenaiheiden” puhemiehenä. Hän kysyy: ”Milloin taloudellisesti hyvin öljytyn ja erinomaisesti johdetun kirkkokoneiston edustajat lopulta tajuavat satojen tuhansien katolilaisten äänettömän lähdön . . . kriittistä itsetutkistelua vaativaksi varoitusmerkiksi?”
Kirkon näkemys
Münchenin kardinaali Joseph Ratzinger selitti kirkon kantaa seuraavasti: ”Jokaisella on oikeus kehitellä omia ajatuksiaan ja ilmaista niitä . . . Mutta jokaisella ei ole oikeutta sanoa, että hänen ajatuksensa ovat ilmaus siitä, mitä katolinen kirkko opettaa . . . [Küngin] täytyy saada tutkia. Kirkon täytyy saada torjua hänet opetustensa tulkitsijana.”
Kirkon mukaan Küngin kaltaiselle huomattavalle henkilölle ei uskalleta antaa tilaisuutta sen arvovallan avoimeen kiistämiseen. Se, että hän asettaa kirkon oppeja kyseenalaiseksi, on aiheuttanut sekaannusta ja herättänyt levottomuutta katolilaisten keskuudessa. Joidenkuiden mielestä kirkko toimi kovin myöhään. Time-aikakauslehti mainitsi erään Vatikaanin edustajan sanoneen yksityisesti: ”Johannes Paavali II on ryhtynyt kurinpalautukseen, ja hän käy ensiksi tärkeimpien syyllisten kimppuun.” Muita kirkon ”kiusankappaleita”, kuten esimerkiksi alankomaalaiset teologit Schillebeeckx ja Schoonenberg tai brasilialainen teologi professori Leonardo Boff, voi olla seuraavana vuorossa.
Kumpi on oikeassa – kirkko vai Küng?
On rehellisesti myönnettävä, että kummankin näkökulmasta katsottuna molemmilla on tiettyjä päteviä perusteita. Mutta kaksi seikkaa häiritsee: se epäkristillinen tapa, jolla kiistaa on käyty, ja se, että ei ole vedottu vankkumattomiin raamatullisiin todisteisiin asenteitten tueksi.
Katolinen viikkolehti Christ in der Gegenwart sanoi otsikon ”Erehdyksiä molemmin puolin” alla, että kirkko oli tehnyt ”valitettavia virheitä” käsitellessään asiaa, mutta se jatkoi: ”Myös professori Küngiä täytyy syyttää jossakin määrin . . . Hänen pureva kielenkäyttönsä on edistänyt veljellisen luottamuksen häviämistä.”
Sanomalehti Hamburger Abendblatt oli suorasukaisempi: ”Se ei ollut pyhien miesten maltillista väittelyä, eikä sille ollut luonteenomaista suostuttelu, kuunteleminen ja totuuden kiihkeä etsintä rakkauden hengessä. Sille olivat leimaa antavia lyönnit ja pistot.”
Tätäkö ihminen normaalisti odottaisi kirkolta, joka väittää perustuvansa Kristukseen, ”joka häntä herjattaessa ei herjannut takaisin” (1. Piet. 2:23, KR), tai sen huomattavimpiin kuuluvalta teologilta, joka väittää ”arvostelunsa” ’perustuvan rakkauteen’?
On selvää, että kirkko, joka on joutunut vastakkain riveissään olevien hajottavien ainesten kanssa, koettaa ankarasti puolustaa arvovaltaansa. Küng taistelee voimakkaasti muovatakseen kirkkoa mieleisekseen.
Mutta molemmat ovat epäonnistuneet. Missä mielessä? Niillä sadoilla kirjoitetuilla sivuilla, joita kumpikin puoli on esittänyt näkökantansa tueksi, vankan raamatullisen todistelun on ollut pakko väistyä kirkon perinteiden, yleisen mielipiteen, ihmisviisauden ja filosofisen hiusten halkomisen tieltä. Näin ei saisi koskaan olla.
Jos olet vilpittömänä katolilaisena – tai protestanttina – toisinaan epävarma sen suhteen, mitä sinun pitäisi uskoa, ja jos sinua niin sanoaksemme ”viskellään kaikissa opintuulissa”, käänny silloin Raamatun puoleen saadaksesi oikeaa opastusta. Lue sitä, tutki sitä ja ota vastaan apua ihmisiltä, jotka ovat halukkaita auttamaan sinua sen ymmärtämisessä. Raamattu ja vain Raamattu on ”syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta” ja on ”hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa”. – Ef. 4:14; 2. Tim. 3:16; KR.