Dramaattista kehitystä katolisessa kirkossa
MONET Yhdysvaltain katolilaiset hätkähtivät viime marraskuussa kuullessaan uusimman kirkossakävijöitten määriä koskevan tutkimuksen tulokset. Vaikka eri tutkimusten tulokset jonkin verran vaihtelevat, niin tämän mukaan niiden määrä, jotka olivat käytännöllisesti katsoen lakanneet käymästä kirkossa, lähes kaksinkertaistui menneenä vuotena! Hälyttävin oli tieto, että ensimmäisen kerran kokonaisvähennys johtui eniten vanhahkoista ihmisistä. Lähes kolmasosa yli 50-vuotiaista lakkasi käymästä säännöllisesti messussa vuonna 1973! Katoliset tutkijat pitivät tätä seikkaa ”erittäin pelottavana”. National Catholic Reporter -lehti sanoo:
”Kirkossakävijäin määrän äkkijyrkkä väheneminen, jota on jatkunut useitten vuosien ajan, on saavuttanut lähes katastrofinomaiset mittasuhteet. Ensimmäisen kerran kirkossakävijäin määrässä tapahtuu vähentymistä väestön vanhahkojen jäsenten keskuudessa. . . . Viime vuoden muutokset saattavat hyvinkin merkitä uskonnollisen antaumuksen dramaattisinta luhistumista koko kristillisyyden historiassa.” [Kursivointi meidän] – 16.11.1973.
Miksi tämä läsnäolijamääriä koskevan kriisin uusi vaihe on kirkolle sellainen huolen aihe? Viitatessaan vuonna 1972 Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeiseen vaikeaan aikaan Vatikaanissa toimiva teologian professori Battista Mondin sanoi, että on ”yhä [olemassa] hiljainen enemmistö, joka on pysynyt uskollisena”. Hän tarkoitti vanhoja, vakaita jäseniä. Lisäksi hän ennusti, että tämä ”hiljainen enemmistö takaa katolisen kirkon säilymisen ja pelastumisen Yhdysvalloissa”.
Mutta voi! Mitä tämä ”hiljainen enemmistö” tekee kaksi vuotta myöhemmin? Pelastaako se kirkon?
”Hiljaisesta enemmistöstä” pian tulossa ”hupeneva vähemmistö”
Äskettäin saadut todisteet osoittavat, että Yhdysvaltain katolilaisten enemmistö ei enää noudata kirkon lain vaatimia uskonnollisia tapoja. Esimerkiksi vuoden 1973 puoliväliin mennessä yli puolet katolilaisista ei käynyt messussa säännöllisesti. Numerotiedot osoittavat, että 12 prosenttia kävi messussa kerran kuussa, 26 prosenttia vain kerran vuodessa ja 14 prosenttia tuskin koskaan. Kuitenkin kirkon lait vaativat käymään messussa viikoittain.
Entä miten on muitten seikkojen laita, joissa katolilaisten enemmistö on ristiriidassa kirkon opin kanssa? Lukuisat tutkimukset osoittavat, että vuonna 1973 enemmistö katolilaisista 1) harjoitti syntyvyydensäännöstelyä, 2) hyväksyi abortin useissa olosuhteissa, 3) hyväksyi esiaviolliset sukupuolisuhteet joko joissakin tai kaikissa olosuhteissa, 4) otti avioeroja suunnilleen samassa suhteessa kuin muutkin amerikkalaiset, 5) ei ripittäytynyt säännöllisesti.
Kirkko on toistuvasti vahvistanut lakinsa näissä asioissa. Kuitenkin useimmat sen jäsenet todellisuudessa uskovat ja toimivat sen lakeja vastaan. Mitä toivoa ”pelastumisesta” kirkko näin ollen voi saada tältä niin kutsutulta ”hiljaiselta enemmistöltä”? Jos kirkolla on mitään toivoa, se näyttäisi lepäävän ”hupenevan vähemmistön” käsissä.
Huolestuneet katolilaiset haluavat varmasti tietää, mitä on tämän kirkossakävijäin määrän jyrkän vähenemisen takana. Mistä se johtuu erityisesti vanhahkojen ihmisten keskuudessa? Todisteet viittaavat ainakin kahteen syyhyn, jotka ovat 1) luottamuksen menetys kirkon johtajia kohtaan ja 2) palvonnan ”mystisen” piirteen katoaminen.
Kirkon johtajien kriisi
Kirkossakävijämääriä koskeva katolinen tutkimus paljastaa, että Yhdysvaltain katolilaisten keskuudessa on ”voimakas suhde johtajiin kohdistuvan luottamuspulan ja kirkossakäymättömyyden välillä”. Erityisesti viime vuoden aikana erimielisyydet ovat raastaneet kirkon johtoa. Pahimmat hyökkäykset eivät tule enää kirkon ulkopuolelta vaan sen sijaan papiston itsensä keskuudesta. Tämä ristiriita on nyt vaikuttanut syvästi maallikkoihin, jotka ovat aina suuresti luottaneet kirkon arvovaltaan. Miten he voivat jatkuvasti hyväksyä tuon vallan, kun sitä käyttävät ovat niin avoimesti erimielisiä?
Kirkkohistorian professori monsignor John T. Ellis sanoo, että Yhdysvaltain katolinen yhteisö ”ei ole koskaan tuntenut mitään, mikä lähentelisikään sen nykyistä masentuneisuutta ja epäjärjestystä”. Mutta paavi Paavali VI osoittaa, että tämä ongelma ei rajoitu Yhdysvaltoihin. Puhuessaan kardinaalikollegiolle viime vuoden kesäkuussa hän pahoitteli kirkossa vallitsevaa ”opillista sekaannusta ja kurin puutetta” ja tunnusti, että maailman papisto ’oli epätietoisuuden kaudessa’.
Paraniko tilanne vuoden 1973 loppuun mennessä? Ei. Sen sijaan kiistat pahenivat. Esiintyi hämmentäviä selkkauksia kuuluisan sveitsiläisen teologin Hans Küngin suhteen, avointa jännitystä Yhdysvaltain 260 piispan keskuudessa, lukuisia välikohtauksia eri mieltä olevien pappien tähden ja entistä suurempaa painostusta pappien selibaattia vastaan. Lokakuussa ranskalaisen Le Monde -sanomalehden etusivun kirjoituksessa tehtiin tunnetuksi: ”Uskonnonharjoitus romahtaa, papilliset ammatit kuihtuvat. Kapinaa on kaikkialla. [Kirkolliset] auktoriteetit ovat ymmällään.”
Sitten marraskuun 10. päivänä paavi Paavali paljasti kahdessa puheessa, miten syvälle haavat olivat tunkeutuneet. Ilman käsikirjoitusta hän vetosi kuulijakunnassaan olevien pappien tunteisiin:
”Hyväksykää minut; älkää halveksiko minua; hyväksykää minut sen tähden, mitä minä olen. Minä olen Kristuksen sijainen. . . . ymmärtäkää, että tämä on hierarkkinen ja vakiintunut Kirkko . . . On tullut hetki, jolloin minun täytyy pyytää kaikkien teidän täyttä kannatustanne ja huomiotanne.” – Catholic Standard, 15.11.1973.
Miksi sellainen suoranainen vetoomus arvovallan tunnustamiseksi oli tarpeen? Miksi ’hetki täyden kannatuksen pyytämiseksi’ on tullut? Johtuuko se siitä, että katolisen uskonnon rakennus on hajoamassa sellaisen arvovallan puuttumisen tähden, joka pitäisi sen koossa? Jeesus sanoi kauan sitten: ”Jos jokin valtakunta riitautuu itsensä kanssa, ei se valtakunta voi pysyä pystyssä.” – Mark. 3:24, 25.
Kirkon tilastotiedot osoittavat tämän periaatteen vaikuttavan. Yhden vuoden aikana 7000 nunnaa lähti luostareista. Pappien määrä on vähentynyt noin 25000:lla vuodesta 1969 pitäen, ja vauhti kiihtyy! Monet seminaarit ovat tyhjillään. Tilanne on niin kriittinen, että Vatikaanin katolisen koulutuksen osaston johtaja kardinaali Garrone kutsui viime marraskuussa koolle 80 piispaa eri puolilta maailmaa keskustelemaan kriisistä. Hän sanoi heille, että pappishukka on kriittinen ja että useampien oppilaitten saaminen seminaareihin ”on kirkolle todellinen elämän ja kuoleman kysymys”.
Yrittäessään hillitä kirkosta luopumisen hyökyaaltoa paavi Paavalin on täytynyt ottaa uusi, entiseen verrattuna sovittelevampi asenne toisin ajattelevia pappeja kohtaan. Puhuessaan yleiselle kuulijakunnalle 28. marraskuuta hän käsitteli erimielisyyksiä, jotka leviävät kirkon piirissä ”epidemian tavoin”. Sitten 23. joulukuuta Vatikaanin virallinen sanomalehti L’Osservatore Romano julkaisi kirjoituksen, jossa pyydettiin jokaista pappia ’tekemään mahdottomia pysyäkseen toimessaan’. Ja ”jos teette moraalisia erehdyksiä – te ette saa tehdä niitä, mutta niin saattaa käydä, koska tekin olette heikkoja – teillä on monia parannuskeinoja”. Miten epätoivoinen ongelman täytyykään olla, jotta tuollaista esitettäisiin!
Tämä papillisten paimenten riveissä tapahtunut hajaannus on yksi syy, miksi yhä useammat katolisen lauman uskolliset jäsenet ovat pääsemässä harhakuvitelmistaan. Mutta on olemassa toinenkin syy, syy, joka tunkeutuu katolisuuden ytimeen.
”Mystisen perinteen” katoaminen
Useimmista palvojista, varsinkin iäkkäämmistä, tuntui, että ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta pidetyillä katolisilla messuilla oli heille erityismerkitystä. Latinankielisen messun ja sen teatterimaisen loiston tarkoituksena oli ”puhua Jumalan läsnäolosta ja mysteeristä ihmisten keskuudessa”, sanoo pappi William J. Bausch U.S. Catholic -aikakauslehdessä ilmestyneessä kirjoituksessaan. Myönnetään, että ”mysteeri sai aikaan passiivisen, hiljaisen, kunnioittavaa pelkoa tuntevan seurakunnan”, mutta asiakkaat palasivat jatkuvasti saamaan lisää. Nyt kaikki tuo on mennyttä. Hän uskoo messussa kävijöitten määrän romahtaneen siksi, että kirkko on ’hylännyt oman mystisen perinteensä’.
Katolinen runoilija Ned O’Gorman valittaa: ”Nykyään meidän täytyy kärsiä valemessuja.” Hänen mielestään ”tässä uudessa kirkossa kaikesta tulee hyvin nopeaa, hyvin ikävystyttävää”. Kun salaperäisyys, kunnioittavan pelon herättäminen ja käsittämättömyys poistetaan, ihmiset tuntevat itsensä petetyiksi. Salaperäisyys, jonka he ajattelivat edustavan Jumalaa, on riisuttu, ja sen alta on paljastunut pelkkä tyhjä, ihmistekoinen muotomeno.
Sama pitää paikkansa monista muista uskonnollisista lisistä, joita katolilaiset ovat käyttäneet vuosien ajan hartaudenharjoituksen apuvälineinä. Rukousnauhojen, pyhimysten, kuvien, juhla-aikojen ja muitten hartaudenharjoituksen apukeinojen sanottiin herättävän palvojassa tunteen, että hän on lähempänä Jumalaa. ”Pyhät vertauskuvat ja perinteelliset tavat ruokkivat tunteita”, sanoo monsignor Hubert Maino Detroitin St. France Cabrini -kirkosta. ”Kun nämä vertauskuvat äkisti poistetaan . . . kirkonpenkissä istuva mies tai nainen vihastuu ja vieraantuu.” Pappi vaatii näiden hartaudenharjoituksen kainalosauvojen palauttamista entiseen arvoonsa.
Mutta onko se todella ratkaisu?
Jeesus Kristus ei opettanut seuraajiaan turvaamaan aineellisiin apuneuvoihin hartauden saavuttamiseksi. Sen sijaan hän sanoi: ”Tosi palvojat palvovat Isää hengessä ja totuudessa: sitä lajia palvojia Isä tahtoo. Jumala on henki, ja niiden, jotka palvovat, täytyy palvoa hengessä ja totuudessa.” – Joh. 4:23, 24, katolinen The Jerusalem Bible.
Näkemys
Vakavat kysymykset kohtaavat niitä, jotka ovat lakanneet käymästä kirkossa. Ovatko he pelkästään päässeet harhakuvitelmistaan kirkon suhteen, vai onko heidän sydämensä kylmennyt Jumalaa kohtaan?
Jos todellisuudessa vanhurskaudenrakkaus on saanut heidät vetäytymään pois hämmennyksestä, jota he kohtaavat kirkossa, niin he eivät ryhdy harjoittamaan pelkästään kylmää, materialistista elämäntapaa. He tuntevat, että heidän täytyy saada selville, miten Jumala todella haluaa itseään palvottavan. Näin he kääntyvät Raamatun puoleen, missä Jumala paljastaa tahtonsa meidän suhteemme. He haluavat soveltaa sitä elämässään ja etsiä niiden seuraa, jotka tekevät samoin.
Myös niiden, jotka jäävät kirkkoon ja toivovat, että se jollakin tavoin säilyy hengissä nykyisessä kriisissä, tarvitsee tutkia näkemystään. Miksi he pysyvät kirkossa? Johtuuko se siitä, että he ovat vakuuttuneita kirkon opetuksien perustumisesta Jumalan totuudensanaan? Ovatko he itse lukeneet Raamatun saadakseen asiasta selon? Vai ovatko he yleensä välinpitämättömiä ja haluavat seurata kirkkoa kaikessa, mitä se saattaa tehdä? Jeesus sanoi: ”Onnellisia ne, joilla on sen nälkä ja jano, mikä on oikein: heidät tyydytetään.” – Matt. 5:6, Jerusalem Bible.
Eräs vilpitön katolilainen, jolla oli palvontaansa koskevia kysymyksiä, alkoi tutkia Raamattua saadakseen tietää, mitä Jumala vaatii. Sitten hän kirjoitti oppimastaan vanhahkolle sedälleen, joka on pappina Roomassa. Tämä vastasi mm. seuraavasti:
”Kyllä, lapsukaiseni, JEHOVA on todella JUMALAN nimi. Sitä ei käytetä kovinkaan usein, mutta miten väärässä me olemmekaan. Sen olisi täytynyt olla tunnettu kauan aikaa sitten, mutta me emme ole täydellisiä ja meidän oli toteltava vajavaista esimiestämme, mikä on murheellista.
”Tähän uskoon kuuluvat ihmiset ovat miellyttäviä ihmisiä. He opettavat sinulle ja toisille todellista totuutta. Miten suurenmoista onkaan mennä talosta taloon ja miten kovaa työtä se onkaan, mutta eikö Jeesuskin tehnyt siten? . . .
”Niin, veljentyttäreni, arvostaisin, jos voisit lähettää minulle hieman lisää tutkimiasi kirjoja. Sydämelleni tekee niin hyvää se, että sinä voit saada tietoa ja tosi tietoa oikeasta lähteestä.”
Monet vilpittömät katolilaiset käyttävät todellakin hyödykseen Jehovan todistajain talosta-taloon-palvelusta. He ottavat vastaan näiden tarjoaman ilmaisen palvelun – raamatuntutkistelun heidän oman kotinsa rauhassa. He oppivat itse, millainen palvonta miellyttää Jumalaa. Heille se, mitä katoliselle kirkolle on tapahtunut, on osoittautunut todelliseksi siunaukseksi. Se on tosin vieroittanut heidät järjestöstä, jonka palvonta on ihmisten laatimaa, mutta samalla se on auttanut heitä ’lähestymään Jumalaa’. – Jaak. 4:8.
Pian kaikki, jotka sanovat omaavansa uskonnollisia käsityksiä, tuodaan tuomiolle. Jeesus sanoi, että ”sinä päivänä” ne, jotka huutavat: ”Herra, Herra”, eivät saa hyväksymystä, ”vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon”. (Matt. 7:21, 22) Toimi viisaasti. Käytä nyt tilaisuuttasi oppiaksesi Jumalan tahdon ja tehdäksesi sen!
[Kuva s. 17]
Kirkossakävijöiden määrän vähentyminen ’katastrofaalista’
THE TABLET Brooklyn, N.Y. November 15, 1973
Vain 25 % katolilaisista käy messussa
THE WEST AUSTRALIAN September 10, 1973
Katolilaisten kirkossakäynti yhä vähenemässä
THE NEW YORK TIMES November 12, 1973
[Kuva s. 19]
Paavi ilmaisee huolestumisensa pappien luopumisen tähden
THE NEW YORK TIMES November 12, 1973
Paavi puhuu mielipide-erojen ’epidemiasta’
THE CLEVELAND PRESS November 29, 1973
Vatikaanin lehti sanoo 15000 papin luopuneen virastaan
THE ARIZONA REPUBLIC December 26, 1973
Katolilaisia käsketään: Lakatkaa epäilemästä paavia
THE PITTSBURGH PRESS July 6, 1973