Kirkossakävijöitten nykyisiä pulmia

”KIRKON KRIISI JA SIVISTYKSEN KRIISI.” Ranskalainen kardinaali Daniélou kirjoitti tällä otsakkeella seuraavaa pariisilaisessa päivälehdessä Le Monde: ”Todellinen ongelma on se, että [katolisessa] kirkossa on tapahtunut eräänlainen sisäinen luhistuminen, ja siellä vallitsee sakramentaalinen kriisi, sisäisen elämän kriisi, papillisen uran kriisi. . . . Nämä kriisit ovat todellisia ja vakavia.”

Huolestuneet katolilaiset lähettivät tämän katolisen prelaatin tunnustuksen johdosta Le Monde -lehdelle kirjeitä. Ne osoittavat, että vilpittömät katolilaiset, jotka ovat tuskallisen tietoisia ”uskon kriisistä”, kärsivät tajutessaan vähitellen, että tämän kriisin ovat suuressa määrin aiheuttaneet uskoa vailla olevat kirkon johtajat.

Papit häpeilevät puhua Jumalasta

Eräs nainen kirjoitti: ”Missään kirkossa ei voi kuulla papin uskaltavan puhua puhtaudesta, uhrautumisesta, itsensä ja toisten kunnioittamisesta tai hyveestä (19. vuosisadan sana, joka herättää suurta huvittuneisuutta vaaleansinisiin villapaitoihin pukeutuneitten pappien ja lyhythameisten nunnien keskuudessa). Papit ’koettavat lähestyä maailmaa’, mutta puhuvat harvoin Jumalasta.” – Le Monde, 28.8.1971.

Vuotta myöhemmin eräs 22-vuotias opiskelija valitti saarnoja, joita hän oli kuunnellut lomansa aikana. Hän kirjoitti: ”Monien ranskalaisten tavoin olen juuri viettänyt kuukauden matkustelemalla eri puolilla Ranskaa, ja se on merkinnyt minulle, kuten monille katolilaisille, käymistä sunnuntain messussa ja saarnojen kuuntelemista viiden eri seurakunnan kirkossa.” Ensimmäinen saarna koski hänen selontekonsa mukaan maaseudun yhdistämistä. Toinen käsitteli ”lomamieltä”. Kolmas pappi pyysi seurakuntalaisia puhumaan hänen sijastaan. Neljäs kertoi laumalle näkemästään hauskasta elokuvasta, ja viides puhui siitä, että kapitalismi ja veljeys ovat yhteen sovittamattomia!

Tämä nuori katolilainen lisäsi: ”Papit puhuvat entistä vähemmän niistä asioista, joista me haluamme kuulla. Kun kuuntelen saarnaa, odotan sen innoittavan uskoani tai sitä, mitä siitä on jäljellä. Odotan papin puhuvan Jumalasta ja selittävän Ilmestyskirjaa. Välitän vähät siitä, mitä kunnianarvoisa isä X ajattelee hallituksen muutoksesta. . . .

”Lyhyesti sanoen on olemassa kaksipuolinen ongelma. Uskollisten ollessa kysymyksessä ei ole mitään epäilystä siitä, että kirkot ovat tyhjentymässä. Kuka tahansa turisti voi vahvistaa sen. Pappien taas sanotaan olevan kutsumuskriisissä, ja yhä useammat luopuvat urastaan. . . . Todellinen ongelma on, että monet papit tuuliajolle jouduttuaan eivät enää kovinkaan paljon usko siihen, mitä he tekevät. . . .

”Nämä muutamat lauseet eivät ole tarkoitetut loukkaamaan ketään. Niiden ainoa tarkoitus on pyytää pappeja, joiden tehtävänä se on, puhumaan jälleen Jumalasta, rakkaudesta ja synnistä. Jos heillä ei ole mitään sanottavaa näistä aiheista, pysykööt hiljaa!” – Le Monde, 6.–7.8.1972.

Toinen, 24-vuotias opiskelija, joka asuu Lounais-Ranskassa, kirjoitti: ”Kun olemme kirkossa, haluaisimme kuulla Jumalasta ja evankeliumista, emme huomautuksia äskettäin nähdystä televisio-ohjelmasta tai elinkustannuksista. . . . Tyytymättömyys, etten sanoisi suuttumus, tuntuu . . . saavan minut hylkäämään sen, jota yhä kutsun ’Jumalan huoneeksi’.” Eräs Mulhousesta Elsassista oleva lääkäri kirjoitti: ”Poikani vihkiäisjumalanpalveluksessa pappi piti saarnan Biafran sodasta ja liikenneonnettomuuksista.” – Le Monde, 23.8.1972.

Yksi niiden kohtaamia pulmia, jotka vielä käyvät kirkossa, on siis epäilemättä sellaisen papin löytäminen, joka yhä ’uskoo siihen, mitä hän tekee’, ja joka on halukas puhumaan ”rakkaudesta ja synnistä”, ”Jumalasta ja evankeliumista”.

Opillisia pulmia

Mutta tarkoittavatko katoliset piispat ja papit samoja asioita, jos ja kun he puhuvat ”synnistä”, ”Jumalasta” ja ”evankeliumista”? Kun esimerkiksi hollantilaiset piispat Johannes Bluyssen ja Hubert Ernst puhuvat sellaisista tärkeistä aiheista, onko heidän käsityksensä niistä sopusoinnussa toisten katolisten piispojen tai edes Roomassa sijaitsevan katolilaisuuden keskuspaikan kanssa?

Ilmeisesti ei, sillä lokakuun 13. päivänä 1972 Vatikaani määräsi virallisesti poistettavaksi katekismuksen, joka oli julkaistu näiden piispojen valvonnassa käytettäväksi heidän hiippakunnissaan (Brabantissa Alankomaissa). Tämän kirjan, jonka otaksuttiin opettavan kristillisyyden alkeet, havaittiin olevan opetuksiltaan ”harhaoppinen” seuraavassa kuudessa kohdassa: ”Evankeliumit eivät ole historiallisia; Kristus ei koskaan väittänyt olevansa Jumala; kolminaisuusoppia ei opetettu kuin vasta Kristuksen jälkeen; ylösnousemus on legendaa; mikään kirkko ei voi väittää olevansa yksin Kristuksen kirkko; Kristuksen ruumis, joka on läsnä ehtoollisleivässä, on pelkästään vertauskuva kirkkoyhteisöstä.” – Le Figaro, 14.–15.10.1972.

Itse asiassa sekä Alankomaiden modernistipiispat että Vatikaanin perinnäisiä oppeja kannattavat traditionalistit ovat väärässä. Modernistit ovat väärässä sanoessaan, että ”evankeliumit eivät ole historiallisia”. (Ks. esimerkiksi Luuk. 2:1, 2; 3:1, 2.) Mutta myös Vatikaani on väärässä luokitellessaan ”harhaoppiseksi” sen, että ”Kristus ei koskaan väittänyt olevansa Jumala” (ks. Joh. 10:36; 5:19; 14:28) ja että ”kolminaisuusoppia ei opetettu kuin vasta Kristuksen jälkeen”.a Modernistit erehtyvät räikeästi väittäessään, että ”ylösnousemus on legendaa” (ks. 1. Kor. 15:3–8) ja että ”mikään kirkko ei voi väittää olevansa yksin Kristuksen kirkko”, sillä Kristuksella on vain yksi tosi seurakunta, ja sen täytyy olla ”totuuden pylväs ja perustus”. (1. Tim. 3:15) Ja sekä modernistit että traditionalistit erehtyvät siinä, että ”Kristuksen ruumis, joka on läsnä ehtoollisleivässä, on pelkästään vertauskuva kirkkoyhteisöstä”. Kristuksen ruumis ei toisaalta ole läsnä leivässä, kuten traditionalistit väittävät, ja toisaalta vaikka leivän voidaan sanoa olevan ”pelkästään vertauskuva”, se ei vertauskuvaa ”kirkkoyhteisöä”, vaan sen sijaan Kristuksen liharuumista, jonka hän uhrasi opetuslastensa puolesta. – Luuk. 22:19.

Voidaan sen tähden nähdä, että vilpittömät katolilaiset eivät saa selvää opillista johtoa hengellisiltä valvojiltaan, olivatpa nämä modernisteja tai traditionalisteja. Ranskalainen aikakauslehti Le spectacle du monde kirjoitti näistä katolisessa kirkossa vallitsevista opillisista eroista: ”Vatikaani mainitsi, että Alankomaiden tapaus ei ole ainoa tässä suhteessa.” Opillinen hämmennys on laajalle levinnyttä.

Sama lehti selosti: ”Traditionalistit syyttävät [katolisen] kirkon opillisesta ja järjestöllisestä luhistumisesta maallistumista: maallistunut liturgia on eksynyt ’ihmispalvontaan’; politiikan äkillinen tulo kirkkoon on johtanut materialismiin; ’merirosvoteologit’ ja huolettomat piispat ovat aiheuttaneet opillisen kriisin.” – Le spectacle du monde, joulukuu 1972.

Jos edellä mainittu nuori katolinen opiskelija olisi ollut kyllin onnekas löytääkseen viisi seurakuntaa, missä papit olisivat suvainneet saarnata jostakin muusta kuin talouselämästä, elokuvista tai politiikasta, hän ei näin ollen olisi voinut olla lainkaan varma siitä, että olisi kuullut eri viikkoina yhtenäisen sanoman. Miten vilpittömillä katolilaisilla voi olla vahva usko, jos heidän pappinsa ja piispansa puhuvat heille ristiriitaisia asioita? Miten heidän voidaan odottaa tietävän mitä uskoa, kun he kohtaavat modernistien ja traditionalistien ristiriitaiset opetukset, varsinkin kun molemmat ovat usein ristiriidassa Raamatun opetusten kanssa?

Poliittisia ja moraalisia pulmia

Le Monde -lehti kirjoitti äskettäin etusivun pääkirjoituksessaan seuraavaa: ”Politiikka-sana ei ole enää kristityiltä kielletty. Päinvastoin tästä sanasta on tullut sangen suosittu Ranskan [katolisessa] kirkossa. . . . Ranskan piispat ovat juuri tutkineet uskon ja politiikan läheistä suhdetta.” – Le Monde, 31.10.1972.

Todellisuudessa Lourdesissa vuonna 1972 pidetyssä Ranskan piispainkokouksessa pääasiallisena teemana oli ”Politiikka, kirkko ja usko”. Kokous julkaisi pitkän piispainraportin aiheesta ”Kristillinen tapa osallistua politiikkaan”. Raportin tärkeimpänä alullepanijana oli Grenoblen piispa Matagrin. Tämä ranskalainen prelaatti on sitä mieltä, että ”täyttääkseen kaikki kristillisyyden vaatimukset katolilaisella on velvollisuus osallistua politiikkaan”. – Le Dauphiné libéré, 23.10.1972.

Mikä on ollut seurauksena siitä, että katolilaiset ovat kirkon kannustamina osallistuneet politiikkaan? Eräs katolinen päivälehti selosti Pariisissa pidettyä uskonnollista kokousta, joka käsitteli tätä piispainraporttia, ja kirjoitti seuraavasti: ”Mutualité Hallissa pidetty kokous vahvisti sen, että kristityillä [katolilaisilla] on hyvin monenlaisia poliittisia mielipiteitä, jotka ulottuvat äärioikeistosta äärivasemmistoon.” – La Croix, 18.1.1973.

Sellaisten poliittisten jakaumien seuraukset ovat ilmeiset. Eräs ranskalainen viikkolehti sanoi siitä: ”Tästä eteenpäin jokainen katolilainen voi evankeliumi kädessä rakentaa oman mallinsa tulevaisuuden yhteiskunnasta. . . . Niinpä tiettynä maaliskuun sunnuntaina vuonna 1973 katolilaiset voivat polvistua vieri viereen saamaan pyhän ehtoollisen ja sitten mennä vaaliuurnalle äänestämään jyrkästi eri lailla.” (L’Express, 16.–22.10.1972) Voisiko joku kuvitella apostolien lähteneen Jerusalemissa sijainneesta ”yläsalista” ja äänestäneen sitten erilaisia poliittisia puolueita?

Mutta pulma on tätäkin syvällisempi. Katolilaiset, joilla on hyvin erilaiset mielipiteet, voisivat helposti antaa poliittisten tunteittensa tulla vallitseviksi, mistä seuraisi vakavia uskonnollisia jälkivaikutuksia. Tällaista hajaannusta on jo itse asiassa ilmaantunut, kuten seuraavat lainaukset osoittavat: ”Poliittiset valinnanmahdollisuudet luovat luokkia, joiden on vaikeata käydä yhdessä ehtoollisella. . . . Näin on siinä määrin, että kristityt [katolilaiset] kysyvät itseltään, voivatko he todellisuudessa osallistua ehtoolliseen yhdessä.” (La Croix, 16.3.1973) ”Jotkut [katolilaiset] kieltäytyvät osallistumasta messuun toisten kanssa, jotka ovat eri mieltä kysymyksistä, joita he pitävät olennaisina.” – Le Monde, 29.–30.10.1972.

Vaikuttaa sen tähden siltä, että erilaiset poliittiset mielipiteet ovat yksi niiden vilpittömien ihmisten pulma, jotka yhä käyvät kirkossa. Entä sitten moraalikysymykset?

Katolisen kirkon traditionalistit puhuvat ”nykyisen maailman epäjumalien – seksin, rahan ja valtion – vastustamisen” tarpeesta. Mutta modernistipapit ovat sopeutuneet nykyiseen suvaitsevaiseen yhteiskuntaan. Robert Solé kirjoittaa otsikon ”Kuka vielä pitää paaston? – Hämärä syntikäsite” alla: ”Kuka noudattaa enää katumusharjoituksia kirkossa, jonka jäsenet näyttävät lisääntyvässä määrin menettävän kaiken käsityksen synnistä? . . . Nykyään katolilaiset kysyvät: ’Mikä on pahaa?’, kun vain vähän aikaa sitten he näkivät pahaa kaikkialla. . . . Ennen synti oli määritelty hyvin ja sitä hallitsivat soveliaat säännöt, mutta nykyisin syntikäsite on hämärä. . . . Halpa-arvoinen psykologia on vakuuttanut kristityille, että uskonto ja sen ikivanhat kiellot aiheuttivat syyllisyyden tunteen.” – Le Monde, 4.–5.3.1973.

Jälleen siksi, että kirkot eivät anna selvää johtoa moraaliasioissa, vilpittömät katolilaiset, jotka yhä käyvät kirkossa, kohtaavat vakavia pulmia. Tulisiko heidän seurata uskonnollisia johtajiaan, joista monet ovat omaksuneet tämän maailman käyttäytymismittapuut, vai tulisiko heidän pitää kiinni Raamatun periaatteista ja kuunnella Jumalalta saamaansa omaatuntoa?

Jokaisen kirkonjäsenen vastuu

Ranskalainen katolinen kirjailija ja filosofi Jean Guitton, Ranskan akatemian jäsen, kirjoitti kerran: ”Meidän tulee olla täysin halukkaat hylkäämään uskontomme, jos se osoittautuu joksikin muuksi kuin totuudeksi.” Aivan äskettäin hän sanoi: ”Loppujen lopuksi ateistinen katolilaisuus ei ehkä kovinkaan paljon eroa kommunismista.” – Paris-Match, 16.12.1972.

Mitä ajattelet tästä? Käytkö kirkossa, missä on vaikeata kuulla ”papin uskaltavan puhua puhtaudesta, uhrautumisesta, itsensä ja toisten kunnioittamisesta tai hyveestä”? Huolestunut katolilainen nainen, joka esitti tuon valituksen, lisäsi: ”Papit . . . johtavat meidät vähitellen ateistiseen kristillisyyteen.” Siihenkö sinä haluat itseäsi johdettavan?

Kuulutko kirkkoon, missä teologit ja piispat opettavat, että ”evankeliumit eivät ole historiallisia” ja että ”ylösnousemus on legendaa”, tai missä sinulle sanotaan, että sinulla on ”velvollisuus osallistua politiikkaan”, mistä on seurauksena hämmennys ja hajaannus? Käytkö ”kirkossa, jonka jäsenet näyttävät lisääntyvässä määrin menettävän kaiken käsityksen synnistä”, siksi että heidän hengelliset johtajansa opettavat moraalia, joka perustuu ”halpa-arvoiseen psykologiaan” eikä Raamatun periaatteisiin?

Jos näin on, älä ajattele voivasi sälyttää kaikkea vastuuta kirkkosi johtajien harteille. Jokainen meistä on henkilökohtaisesti vastuussa Jumalan edessä. Raamattu sanoo: ”Kaikki meidät asetetaan Jumalan tuomioistuimen eteen.” (Room. 14:10) Guitton oli oikeassa sanoessaan, että jos uskontomme ”osoittautuu joksikin muuksi kuin totuudeksi”, meidän tulee hylätä se. Raamattu käskee vilpittömiä kirkossakävijöitä lähtemään nopeasti pois koko väärän uskonnon maailmanjärjestelmästä, ennen kuin Jumala tuhoaa sen. (Lue Ilm. 17. ja 18. luku.)

Raamattu kehottaa meitä ’palvomaan Isää hengessä ja totuudessa’. (Joh. 4:23, Um) Sellainen palvonta kiinnostaa Jehovan todistajia. Sen tähden he korostavat suuresti Raamatun tutkimista. He tutkivat mielellään Raamattua kanssasi ilmaiseksi omassa kodissasi. Olet myös tervetullut heidän valtakunnansaleihinsa. Siellä ’kuulet Jumalasta ja evankeliumista’, niin, hyvästä uutisesta, joka koskee iankaikkista elämää nyt niin lähellä olevassa Jumalan uudessa järjestyksessä. – 2. Piet. 3:13; Joh. 17:3; Ilm. 21:3, 4.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 4]

RAHALLINEN TUKI

● Tavanomaiset rahankeräykset ja vetoomukset erikoisrahastojen tukemiseksi tuottavat jatkuvasti tuloksia. Kuitenkin vuoden 1971 ”Giving USA” raportoi: ”Uskonnollisia laitoksia inflaatio on luultavasti vahingoittanut eniten. Uskonnoille antaminen viimeisten 3 vuoden aikana . . . on vähentynyt ainakin 2,5 prosenttia inflaation tähden.”

● Ovatko kirkossakävijät onnellisia saadessaan antaa? ”Laulaen kirkonvastaisia iskulauseita 500 Kanadan-italialaista marssi viisi kilometriä [Montrealin] pohjoisosassa sunnuntaina esittääkseen vastalauseen veroille, joita jotkin katoliset kirkot ovat panneet seurakuntalaisilleen”, sanoo ”London Free Press” -lehti Ontariosta Kanadasta 26.2.1973.

● Seurakunnalliset koulut ovat ahdingossa. USA:ssa osallistuu opetustyöhön 14952 nunnaa vähemmän kuin vuonna 1970. Kesäkuun 25. päivänä 1973 tekemällään päätöksellä ”korkein oikeus näyttää pyyhkäisseen pois toivon siitä, että taloudellisessa ahdingossa olevat seurakunnalliset . . . koulut saisivat huomattavasti uudenlaista julkista apua”, huomauttaa ”New York Times” -lehti.

[Tekstiruutu s. 4]

JÄSENYYS JA LÄSNÄOLO

● Säännöllisten kirkossakävijöitten määrän ilmoitetaan vähentyneen Australiassa 30 prosenttia menneinä 11 vuotena. Ranskassa vain noin yksi neljästä käy kirkossa. Lissabonissa Portugalissa vain 15 prosenttia katolilaisista käy sunnuntaisin messussa.

● ”Daily Telegraph” -lehti mainitsi 16.4.1973: ”Yhdysvaltain ja Kanadan kirkkojen jäsenyyden uusi erittely paljastaa, että roomalaiskatoliset ja useimmat huomattavat protestanttiset kirkot joko menettivät jäseniä . . . tai eivät pysyneet väestönkasvun tasalla. . . . Jehovan todistajat kuitenkin ilmoittivat 7,2 prosentin lisäyksestä.”

[Tekstiruutu s. 5]

MORAALIKYSYMYKSET

● Monet kirkot eivät kannata enää Raamatun korkeita moraalimittapuita. Esimerkiksi ”The Christian Century” -lehti huomauttaa artikkelissaan 30.5.1973: ”Asenteissa sukupuolista poikkeavuutta kohtaan on kehittynyt hyvin monimutkainen tilanne . . . pappia, jolla havaitaan olevan jonkin verran taipumusta homoseksuaalisuuteen, ei todennäköisesti ilman muuta eroteta.”

● Jotkin kirkot ovat sangen halukkaita tukemaan uhkapelialalla toimivia. Englantilainen ”Guardian”-lehti sanoo: ”Vedonlyönnin välittäjien ammattiyhdistys muodostettiin Englannin kirkon avulla.”

● Uskonnon historiaan kuuluu myös verivelkaisuus. Itä-Afrikassa, missä yli 100000 heimoihin kuuluvaa surmattiin vuonna 1972, ”katolinen kirkko . . . väittää, että 60 prosenttia väestöstä kuuluu siihen. . . . Katolilaiset surmasivat katolilaisia”, ilmoitti ”Newsday”-lehti 23.5.1973.

● Nykyään on niin paljon moraalittomuutta, että kuten John Cogley kirjoittaa ”Catholic America” -lehdessä, ”saarnaajat epäröivät puhua avoimesti syyllisyydestä tai synnistä”.