Palvoin esi-isiäni
VARHAISIMMAT lapsuudenmuistoni kiertyvät esi-isien palvonnan aamurituaalien ympärille Okinawalla. Äiti oli antanut minut tädilleni ollessani nelivuotias, ja me asuimme isoäitini kanssa, joka oli esi-isien palvoja. Hän uskoi, että vainajan henki jatkaa elämistään ja että elossa olevat sukulaiset ovat velvollisia kunnioittamaan esi-isiään. Tämä toteutetaan panemalla kukkia ja ruokaa heidän haudoilleen ja rukoilemalla heitä päivittäin kotona.
Joka päivä ennen auringonnousua ja ennen aamiaista puhdistin perhealttarin, otin pois lakastuneet kukat ja panin tilalle tuoreita kukkia. Isoäiti polvistui alttarin eteen ja katsoen suoraan eteenpäin silmät auki hän rukoili kauan esi-isiämme. Mutta koska hän rukoili matalalla äänellä, en voinut ymmärtää mitä hän sanoi.
Isoäiti opetti minulle, ettei ole muita jumalia kuin kuolleet esi-isämme ja että he ovat eläviä ihmisiä ylempiä. Tämän käsityksen mukaisesti kuoleman jälkeen ihmisen jäännöksiä hoidetaan huolellisesti. Ruumis pannaan tilapäisesti hautaan kunnes liha on mädäntynyt. Sen jälkeen luut otetaan pois, puhdistetaan ja pannaan erityiseen astiaan, jonka päälle kirjoitetaan ihmisen nimi, syntymäaika ja kuolinaika ja joka siirretään suvun hakaan eli hautaan. Haka on kohdun muotoinen betonista tai muusta aineesta tehty paikka, jossa säilytetään kaikki kuolleitten esi-isien tai sukulaisten luita sisältävät astiat. Tällainen käsitys perustuu tietenkin siihen opetukseen, että ihmiset ovat kuolemattomia ja jatkavat siksi elämäänsä ruumiillisen kuolemansa jälkeen.
Vainajien muistaminen
Kerran vuodessa sukumme kokoontui yhteen muistelemaan kuolleita esi-isiämme. Tällaisissa tilaisuuksissa tarjoiltuun erityiseen ruokalistaan kuului mochiriisiä, tofua (papujuustoa) ja merilevää. Okinawalaiset pitävät näitä herkkuna, ja niiden hankkiminen oli kallista.
Erikoistilaisuuksia varten sukuni palkkasi papittaren, tavallisesti vanhemman naisen, johtamaan vainajien kunniaksi vietettyjä juhlamenojamme. Meitä kaikkia vaadittiin polvistumaan samalla kun hän johti meitä rukouksessa puolisen tuntia. Me emme voineet ymmärtää sanoja, jotka lausuttiin matalana muminana, ja meistä polvistuneista lapsista tuntui siltä kuin rukoukset olisivat kestäneet tunnin tai kauemmin.
11-vuotiaana palasin Havaijille vanhempieni luokse. Täällä jouduin kosketuksiin monien kristikunnan uskontojen kanssa. Avioiduttuani minut kastettiin baptistiksi. Mutta mieheni oli esi-isien palvoja, ja meillä oli oma perhealttari. Joka päivä panin kukkia alttarille, poltin suitsutusta sen edessä ja rukoilin esi-isiäni aivan niin kuin isoäitini oli tehnyt. Se ei tuntunut minusta oudolta, koska baptistiryhmäkin uskoo siihen, että ihmisillä on sielu, joka elää henkimaailmassa kuoleman jälkeen.
Ajattelin, että esi-isiämme kunnioitettiin rukoilemalla heitä ja kertomalla heille erilaisista elämän asioista. Uskoin heidän voivan joko auttaa minua tai vahingoittaa minua. Siksi vilpitön haluni oli olla herättämättä heissä tyytymättömyyttä edes vähäpätöisissä asioissa. Esimerkiksi halusin kerran antaa opettajalleni lahjan, mutta kunnioituksesta esi-isiäni kohtaan panin sen ensiksi alttarille.
Vapaudun kuolleitten pelosta
Toisen maailmansodan aikana Jehovan todistajia tuli ovelleni. Heidän lehdistään sain tietää, miten Hitler oli natsi-Saksassa sulkenut todistajia keskitysleireihin ja tappanut joitakuita siksi että he olivat kieltäytyneet osallistumasta sotaan. Se kiinnosti minua ja osoitti erään eron Jehovan todistajien ja kristikunnan uskontojen välillä. Ennen pitkää aloin tutkia Raamattua todistajien kanssa.
Se, mitä he osoittivat minulle Jumalan sanasta, vaikutti minuun syvästi. En ole koskaan unohtanut, mitä on kirjoitettu Saarnaajan 9:5:een: ”Kuolleet eivät tiedä mitään.” Minua kiinnosti suuresti myös se, mitä sanotaan Hesekielin 18:4:ssä: ”Katso, kaikki sielut ovat minun: . . . Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.”
Nämä ja monet muut raamatunkohdat auttoivat minua näkemään, ettei ihmissielu ole kuolematon ja etteivät kuolleet ole elossa henkimaailmassa, vaan ovat tiedottomia, kykenemättömiä auttamaan tai vahingoittamaan. Miten se toikaan minulle huojennusta! En enää pelännyt sitä, että minua voitaisiin kiduttaa ikuisesti kuoleman jälkeen. Vapauduin aiemmasta uskostani jälleensyntymiseen. Tajusin nyt, miten hyödytöntä esi-isieni palvonta oli ollut, koska he olivat kuolleita eivätkä kyenneet auttamaan tai vahingoittamaan minua.
Edistyessäni Raamatun tutkimisessani sain myös tietää lohduttavasta kuolleitten ylösnousemustoivosta. ”Tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen [Jeesuksen] äänensä ja tulevat esiin.” (Joh. 5:28, 29) Miljardeilla, jotka ovat nykyään kuolleita, on edessään odote ikuisesta elämästä paratiisitilaan ennallistetun maan päällä. Tajusin, että silloin todella Jumalan tahto ’tapahtuu myös maan päällä niin kuin taivaassa’. (Matt. 6:10) Nämä Raamatun totuudet kuolleista vapauttivat minut. Suhtautumiseni elämään muuttui.
Minulla oli heti palava halu kertoa näistä vastaopituista totuuksista ystävilleni. Ensimmäiset pyrkimykseni kohdistuivat eläviin sukulaisiini, koska en enää palvonut kuolleita. Ensiksi otin yhteyttä äitiini ja selitin hänelle totuuden kuolleitten tilasta. Aikaa myöten hän hyväksyi arvostusta osoittaen tämän Raamatun opetuksen. Isääni otettiin myös yhteyttä, ja aloin tutkia Raamattua hänen kanssaan. Ennen kuolemaansa hänkin omaksui sen, etteivät kuolleet ”tiedä mitään”, ja hylkäsi siksi esi-isien palvonnan.
Kerroin joka tilaisuudessa näistä suurenmoisista Raamatun totuuksista ystävilleni, sukulaisilleni ja naapureilleni. Nämä totuudet toivat minulle suurta lohtua ja iloa, ja halusin toisten tuntevan Raamatun lupauksen siitä, että täällä maan päällä Jumalan valtakunnan alaisuudessa ”hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva”. – Ilm. 21:4.
Persoonallisuuden muutos
Muistellessani aikaa, jolloin palvoin esi-isiäni, tajuan, että koko elämäni oli keskittynyt kuolleitten palvonnan ympärille. Olin ollut erittäin vähän kiinnostunut käytännöllisen rakkauden osoittamisesta perhettäni ja sukulaisiani kohtaan heidän ollessaan elossa. Jeesuksen Kristuksen seuraajaksi tuleminen on auttanut minua pukeutumaan uuteen persoonallisuuteen, olemaan rakkaudellisempi eläville sukulaisilleni ja muille.
Kun esimerkiksi sain ensi kerran tietää, että vanhempani olivat antaneet minut nelivuotiaana pois tädilleni, panin sen pahakseni ja aloin vihata äitiäni. Mutta tultuani yhdeksi Jehovan todistajista tajusin, etten voinut enää hautoa mielessäni vihaa äitiäni kohtaan. Kuten Jeesus opetti, meidän täytyy antaa toisille anteeksi, jos me haluamme Jumalan antavan meille anteeksi. Jehova itse antaa esimerkin antamalla meille auliisti anteeksi. (Matt. 6:12; Kol. 3:13) Menin siksi äitini luo ja selitin, etten enää vihannut häntä sydämestäni, vaan halusin antaa hänelle anteeksi. Hän pyysi anteeksi, ja me solmimme rauhaisan äiti-tytärsuhteen, joka kesti hänen kuolemaansa asti.
Kykenin osoittamaan enemmän rakkautta myös ollessani tekemisissä toisten kanssa. Kun he kohtelivat minua väärin jollakin tavalla, pystyin antamaan heille aidosti anteeksi sen sijaan että olisin hautonut mielessäni vihaa ja katkeruutta. Nämä äskettäin hankitut armon ja anteeksiantavaisuuden ominaisuudet auttoivat minua jopa avioliittoni pelastamisessa. Alkaessani tutkia Raamattua suunnittelin avioeroa. Mutta Raamatun avulla opin antamaan anteeksi mieheni epätäydellisyyksiä, ja avioliittoamme kesti 33 vuotta, kunnes hän kuoli.
Palkintoja elävien auttamisesta
Tehdessäni nykyään havaintoja ikääntyvien vanhempien ja isovanhempien yksinäisyydestä ja siitä, miten usein heidät laiminlyödään heidän ehtoopuolen vuosinaan, olen hyvin kiitollinen siitä, että opin osoittamaan aitoa rakkautta ja kunnioitusta vanhempani kohtaan silloin kun he olivat vielä elossa. Tästä saamani onnellisuus vahvistaa sen, mitä Jeesus sanoi: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” – Apt. 20:35.
Nyt, 65-vuotiaana, en enää palvo kuolleita esi-isiäni, vaan olen syvästi kiitollinen palvoessani Jehovaa, totista ja elävää Jumala. (Jer. 10:10) – Lähetetty.