Kuoleman kynsissä
Erään Pohjanmerellä sattuneessa onnettomuudessa elossa säilyneen kertomus
”TUNSIN lautan vajoavan allani, ja muutaman sekunnin kuluttua olin vedessä. Painuin yhä syvemmälle”, Jahnsen muistelee. Mutta hän pelastui!
Grimstadista Norjasta kotoisin oleva 23-vuotias Jahn Otto Jahnsen oli ”Alexander L. Kielland” -nimisellä huolto- ja hotellilautalla, kun se kaatui keskellä Pohjanmerta 27. päivänä maaliskuuta 1980. Lautalla olleista 212 miehestä 123 kuoli Norjan pahimmassa onnettomuudessa rauhan aikana tällä vuosisadalla.
Lautta oli valtava rakennelma, jolla oli korkeutta yhteensä 99 metriä vedenalaisista kellukkeista poraustornin kärkeen. Se oli muutettu porauslautasta hotellilautaksi ja oli pohjassa seisovan teräslautan, ”Eddan”, vieressä Ekofiskin kentällä.
Tuona iltana Jahnsen oli hotellilautalla pienessä elokuvateatterissa. Hän kertoo: ”Kuulin paukauksen ja sen jälkeen toisen paukauksen. Luulin ensin, että suuri aalto oli lyönyt lautan kannelle, sillä sää oli hyvin myrskyinen. Sitten kuului kolmas paukaus, ja yhtäkkiä koko lautta kallistui. Muutamassa sekunnissa kansi oli 35–40 asteen kulmassa.” Ilmeisesti jokin vinotuki oli murtunut niin että yksi viidestä tukijalasta oli päässyt katkeamaan.
Kaikki poistuivat elokuvahuoneesta. Mutta ne, jotka olivat ylempänä lautalla olleessa suuremmassa elokuvateatterissa, jäivät loukkuun, sillä lattian kallistuessa he eivät päässeet ovien luo.
”Tulin käytävään ja ponnistelin ylöspäin. Jotkut olivat pakokauhun vallassa. Ihmiset kirkuivat. Jotkut olivat kaatuneet ja loukanneet itsensä, ja me kaikki olimme peloissamme.
”Onnistuin työntämään auki varauloskäytävän teräsoven. Sitä piti nostaa, ja se oli hyvin raskas. Lopulta sain sen auki ja kapusin ulos liukkaalle kannelle. Mutta jäätävässä talvituulessa huomasin, että minulla oli aivan liian vähän vaatteita.” Ilman lämpötila oli viitisen astetta, ja tuuli puhalsi myrskyn voimalla.
Jahnsen nousi portaita ja onnistui pääsemään yhden pelastusveneen luo, joka oli kallistuneen kannen korkeimmassa kohdassa.
Mereen!
Hän sanoo: ”Jotkut menivät pelastusveneeseen, mutta minä en yksinkertaisesti uskaltanut. Kun sitä laskettiin, se murskautui lauttaa vasten. Sikäli kuin tiedän, vain yksi veneessä olleista miehistä pelastui – ja kymmenkunta muuta kuoli.”
Katsellessaan sitä Jahnsen sai pelastusliivit, ja hän puki ne ylleen. Hänen jälkeensä tuli monia muita, mutta pelastusliivejä ei riittänyt kaikille.
”Kansi kallistui vielä enemmän, ja me tajusimme, että joutuisimme veteen”, Jahnsen muistelee. ”Yritimme laskeutua yhtä jättimäistä jalkaa myöten. Tämä kahdeksan metrin läpimittainen jalka törrötti nyt lähes vaakasuoraan kannesta korkealla vedenpinnan yläpuolella. Veteen on täytynyt olla 20 metriä matkaa. Toiset rikkoivat asuntojen ikkunoita ja kävelivät sen jälkeen seiniä pitkin alas.”
Nyt kaikki tapahtui nopeasti.
”Lautta kallistui yhä enemmän. Pidimme kiinni 10 senttimetrin vahvuisesta vaijerista, joka kulki lautan sivua alaspäin. Yhtäkkiä vaijeri katkesi, niin että kipinät sinkoilivat ympärillämme. Onneksi se ei osunut minuun. Mutta se osui vieressäni olleeseen mieheen, ja hän putosi mereen.”
Juuri silloin lautta upposi. Onneksi Jahnsenilla oli pelastusliivit. Hän kamppaili vedessä kunnes tuli pintaan.
”Alexander L. Kielland” oli kaatunut. Lautan neljä jäljellä ollutta jalkaa pistivät esiin vedestä. Monet Jahnsenin ystävistä olivat loukussa jättimäisen lautan huoneissa ja käytävillä 40–50 metrin syvyydessä.
”Näin yhden lautan apuveneistä. Vene oli rikkoutunut ja täynnä vettä, mutta pääsin siihen ja kiskoin sen jälkeen neljä muuta miestä veneeseen”, hän sanoo.
Seuraavien tuntien aikana aallot kasvoivat 15 metrin korkuisiksi. Tuuli yltyi puhaltamaan hirmumyrskyn voimalla.
”Veneemme ajelehtiessa myrskyn mukana näimme, että meressä oli paljon ihmisiä. Jotkut olivat loukkaantuneet. Toiset kelluivat liikkumattomina pää alaspäin.”
Läheisen ”Edda”-porauslautan 30 metrin korkeudella olevalta kannelta heitettiin kumilauttoja miehille, jotka kamppailivat henkensä edestä. Rajuilma vei useimmat niistä, mutta muutamista oli hyötyäkin. Jahnsen sai yhden lautan kiinni.
”Lautta oli ylösalaisin, mutta me saimme sen käännetyksi, ja kolmen meistä onnistui kiivetä siihen. Istuimme vedessä vyötäisiämme myöten. Mutta lautan päällä oli teltta, ja se suojasi meitä jäätävän kylmältä tuulelta. Kiskoimme muutamassa minuutissa vedestä vielä muitakin miehiä, kunnes meitä oli kumilautalla yhdeksän.”
Kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti.
”Ensimmäisestä paukauksesta suuren lautan kaatumiseen kului vain 10–15 minuuttia, ja mielestäni veteen putoamisestamme ehti kulua neljännestunti, kunnes pääsimme kumilautalle.”
Mutta sen jälkeen he ajelehtivat kolmisen tuntia.
”Aallokko voimistui entisestään. Useimmat meistä tulivat merisairaiksi ja antoivat ylen. Yhdellä miehellä oli pahannäköinen haava päässään, ja hän näytti hieman poissaolevalta, mutta hän pystyi istumaan suorana. Myöhemmin me aloimme nähdä huoltolaivoja. Joskus ne tulivat hyvin lähelle, mutta aallot olivat niin korkeita, että luultavasti niistä ei nähty meitä.”
Helikopteri tulee
Kun miehet alkoivat pienellä kumilautalla vähitellen tointua järkytyksestään, he rupesivat läimäyttelemään ja hieromaan toinen toisiaan pysyäkseen lämpiminä. Oli purevan kylmää. He eivät uskoneet pelastuvansa ennen aamunkoittoa.
Jahnsen sanoo: ”Kuulimme koko ajan helikopterien ääniä, mutta ne lensivät ohitse. Yhtäkkiä, noin kello 23, voimakas valokeila osui lauttamme teltta-aukkoon. Kuulimme helikopterin äänen yhä voimakkaampana. Katsoimme ulos ja näimme, miten ylhäällä leijuvasta helikopterista laskettiin alas mies. Aallokon vuoksi hän ei osunut lauttaan, ja hänet nostettiin ylös.”
Helikopteri teki kierroksen, tuli takaisin, ja uusi laskuyritys onnistui: mies tuli suoraan pieneen lauttaan pelastusköysi mukanaan.
”’Onko kaikki hyvin?’ oli kaikki mitä hän sanoi. Odottamatta vastausta hän sitoi hihnan ensimmäisen miehen ympärille. Sen jälkeen hänet vedettiin ylhäällä odottavaan englantilaiseen sotilashelikopteriin. Miehet nostettiin nopeasti toinen toisensa jälkeen, ja englantilainen nostettiin viimeisenä.
”Helikopteri kierteli vielä noin 20 minuuttia etsien muita eloon jääneitä, minkä jälkeen meidät yhdeksän miestä vietiin ’Ekofisk-hotelliin’, suurelle pohjassa seisovalle lautalle, jossa on vain asuntoja. Miehiä juoksi parittain helikopterin luo, ja he kantoivat meidät lautan sairaalaan. Siellä meidät käärittiin lämpimiin huopiin, me saimme lämmintä juotavaa ja meitä hierottiin.”
Ennen kuin kaikki oli ohi, monien maitten merimiehiä ja lentäjiä oli osallistunut suurimpaan Pohjanmerellä koskaan käynnistettyyn pelastusoperaatioon. Eloon jääneitä oli etsimässä 2000 miestä ja 47 alusta ynnä 24 helikopteria ja lentokonetta.
Jahnsen sanoo: ”Me olimme ensimmäisiä Ekofisk-hotelliin tuotuja. Loukkaantunut mukaan luettuna me kaikki olimme selviytyneet hyvin. Kello 2.30 helikopteri vei meidät Rogalandin sairaalaan Stavangeriin. Seuraavana aamuna sain lähteä sairaalasta, ja samana iltana olin taas perheeni luona Grimstadissa, vuorokausi sen jälkeen kun kaikki alkoi.”
Jahnsenin mielestä hänellä oli onnea. Hän jäi eloon, ei saanut vammoja eikä hänellä ollut jälkeenpäin hermostollisia häiriöitä. Hän on ammatiltaan muurari, ja hän oli juuri mennyt töihin Pohjanmerelle hiljaiseksi talvikaudeksi. Nyt hän aikoo pysytellä maissa.
”Aavistamattomat tapahtumat”
Elämä ja kuolema olivat hyvin lähellä toisiaan tuona maaliskuisena iltana Pohjanmerellä. Se oli hirvittävä osoitus siitä, miten sattuma voi ratkaista sen, elääkö ihminen vai kuoleeko hän. On niin kuin Raamattu sanoo: ”Juoksu ei ole nopeitten eikä taistelu mahtavien, . . . koska aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtaavat heitä kaikkia.” – Saarn. 9:11, UM.
Onnettomuuden yllättäessä puhdas sattuma voi usein olla ratkaiseva tekijä. Jos Jahn Otto Jahnsen olisi mennyt pienen elokuvateatterin asemesta suureen elokuvateatteriin, jos hän olisi mennyt pelastusveneeseen sen sijaan että hän kiipesi lautan suunnatonta jalkaa pitkin, jos hän olisi tullut liian myöhään saadakseen pelastusliivit, jos hän olisi pitänyt kiinni teräsvaijerista sen murtuessa ja jos hän ei olisi päässyt katettuun pelastuslauttaan, niin kaikissa näissä tapauksissa hän olisi voinut menettää henkensä sen sijaan että hän säilyi elossa. Sillä, että hän oli nuori, harjaantunut ja tottunut sukeltamaan, oli varmasti merkitystä, mutta se ei ollut ratkaisevaa.
Tällaisissa tilanteissa ei ole ratkaisevaa se, kuuluuko ihminen ”nopeisiin” tai ”mahtaviin”, vaan ajoitus ja ”aavistamattomat tapahtumat”. Se, että Jumala toimisi jollakin erikoisella tavalla tällaisten onnettomuuksien sattuessa, kuten jotkut uskonnolliset johtajat väittävät, ei pidä paikkaansa. Päinvastoin hän tekee Raamatun välityksellä selväksi sen, että monet asiat elämässä ovat sattumuksia.
Kuoleman kynsistä irtipääsy oli monien elossa säilyneitten mielestä kuin ihme, ja se herätti kiitollisuudentunteen sen johdosta, että oli elossa. Moni meistä voi jopa tuntea samanlaista kiitollisuutta lukiessaan tämänkaltaista kertomusta. Meidänhän pitäisi olla joka päivä kiitollisia elämästä, siitä että meillä on aikaa, jolloin me voimme tehdä hyvää lähimmäisillemme ja osoittaa kiitollisuutta Luojaamme kohtaan, ”koska aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtaavat” meitä kaikkia.