Tavoittelimme mainetta nyrkkeilykehässä
OLI 21. päivä tammikuuta 1966. Kun istuin jakkaralla nyrkkeilykehän nurkkauksessa, tunsin olevani vihdoinkin maineen ja onnen kynnyksellä. Minun oli vain voitettava tämä ottelu, ja Francisco San José julistettaisiin nyrkkeilyn raskaansarjan Espanjan mestariksi. Seuraava askel olisi Euroopan mestaruus.
Gongin kumaus keskeytti äkisti ajatukseni, ja ensimmäinen erä alkoi. Vastustajallani Mariano Echevarríalla oli ilmeisesti samanlaiset aikomukset, ja me ryhdyimme 12 erää kestävään ankaraan taisteluun. Olimme molemmat voimakkaita, eikä armoa annettu. Tuona päivänä minusta tuli raskaansarjan Espanjan mestari pistevoitolla.
Poikana minut tunnettiin kotikaupungissani Torossa Luoteis-Espanjassa katutappelijana. Vaikka kävinkin katolisen oppikoulun, niin koulukasvatukseni ei muuttanut minua. Koulusta jouduin rikolliseen ja moraalittomaan elämään.
Aikaa myöten rakastuin erääseen paikalliseen tyttöön, mutta hän ei suostunut kosintaani, jollen muuttaisi tapojani. Niinpä aloin parantaa tapojani jonkin verran, mutta silti halusin tapella. Koska nyrkkeily tarjosi siihen ainoan luvallisen ja ”jalon” tavan, rupesin nyrkkeilijäksi. Vuonna 1963 edustin Espanjaa Napolissa Italiassa pidetyissä Välimeren alueen kisoissa ja voitin pronssimitalin. Mutta sen sijaan että olisin koettanut pätevöityä seuraavana vuonna pidettäviin Tokion olympialaisiin, päätin siirtyä ammattilaiseksi. Minullehan voitaisiin yhtä hyvin maksaa siitä, että ottaisin riskejä.
Mutta kuinka kävikään? Puoli vuotta sen jälkeen kun olin voittanut raskaansarjan Espanjan mestaruuden, vastustajani Echevarría löi minut kuudessa erässä. En ollut enää mestari. Seuraavien neljän vuoden aikana ottelin 23 kertaa, joista voitin yksitoista ja hävisin yhdeksän ottelua ja kolme oli ratkaisematonta. Aloin vähitellen tajuta, että ammattilaiskilpailujen järjestäjät ohjailivat minua toisten uran edistämiseksi. Vuonna 1969 eräs urheilutoimittaja kirjoitti minusta ”sovitusuhrina”. Koska tarvitsin rahaa, avustin kahdesti sellaisessa, mitä me sanomme Espanjassa tongoksi eli ”maksetuksi” otteluksi. Kun kieltäydyin tekemästä vastaavanlaista sopimusta vuonna 1967, kehätuomari huolehti siitä, että varmasti hävisin. Mieleeni jäi se, että monesti mestaruudet ratkaistaan kilpailujen järjestäjien toimistossa eikä kehässä.
Urani alkupuolella taivuttelin nuoremman veljeni Carlosin kokeilemaan nyrkkeilijän kykyjään. Seuraavassa on hänen osuutensa kertomuksesta:
Samalla kun Francisco menestyi amatöörinyrkkeilijänä, minä voitin maastojuoksukilpailuja. Ihailin kuitenkin Franciscoa ja noudatin hänen esimerkkiään.
Erään kerran vuonna 1963 Francisco tuli kotiin ja selitti järjestäneensä ensimmäisen otteluni. Valladolidin nyrkkeilyliiton suostumuksella minun oli määrä otella Sanchez-nimistä nyrkkeilijää vastaan kotikaupungissani pidettävissä kilpailuissa. Tunsin itseni levottomaksi, mutta en voinut pettää kotikaupunkini asukkaita. Kävikin niin, että voitin tyrmäyksellä toisessa erässä. Yleisö villiintyi ja kantoi minua harteillaan kaupungin läpi. Menestys juovutti minut. Koska ensimmäinen voittoni maistui hyvältä, nyrkkeilykärpänen puraisi minua ja minäkin aloin uneksia nyrkkeilykehän tuomasta maineesta ja onnesta.
Muutin Madridiin saadakseni sopivaa valmennusta ja sopivia otteluita. Vuonna 1965 ja taas seuraavana vuonna minusta tuli Espanjan amatöörimestari painoluokassani. Minut valittiin Espanjan maajoukkueeseen ottelemaan Ranskaa vastaan ja piiritasolla saksalaisia ja portugalilaisia joukkueita vastaan. Kaikki nämä amatöörikilpailut olivat astinlautana ammattilaisuralle.
Tuo kauan odotettu päivä koitti vihdoin 23. marraskuuta vuonna 1966. Ensimmäinen ammattilaisotteluni oli Ben Bachiria vastaan Madridissa. Voitin sen tyrmäyksellä. Enpä tajunnut silloin, että tapaisin Ben Bachirin vuosia myöhemmin aivan toisenlaisissa oloissa. Nyt kansainvälisiä vastustajia alkoi kukistua toinen toisensa jälkeen nyrkkieni edessä, jotkut tyrmäyksellä ja toiset pistein. Mutta ottelu Bernard Daudua, kokenutta nigerialaista nyrkkeilijää, vastaan 30. joulukuuta 1969 Barcelonassa teki minuun syvimmän vaikutuksen.
Vaikka olinkin rauhallinen ja hillitty nyrkkeilykehän ulkopuolella, niin heti ottelun alettua muutuin raa’aksi nyrkkeilykoneeksi, jolla oli mielessään vain vastustajan tyrmääminen. Muistan, mitä valmentajani sanoi minulle ollessani amatööri: ”Kun astut nyrkkeilykehään, niin muista, että sinun on tehtävä vastustajastasi niin selvää kuin voit. Vihaa häntä sydämessäsi ja lyö hänet tohjoksi. Hän on vihollisesi. Älä sääli häntä.”
Kamppailu alkoi, enkä saanut iskujani osumaan. Yleisö tuli levottomaksi. Se janosi verta. Ottelu oli kahdeksaneräinen, ja jäljellä oli enää yksi erä. Olin nurkkauksessani ja kuuntelin avustajani kiireisiä neuvoja: ”Tee hänestä selvää tässä erässä tai muutoin häviät ottelun!” Se sai vereni kiehumaan, ja gongin kumahtaessa nousin ylös täynnä raivoa ja vihaa. Yhtäkkiä, suunnilleen erän puolivälissä, vasen koukkuni osui hänen leukaansa ja sen jälkeen oikea koukku hänen maksaansa. Hän kaatui köysiin ja löin häntä uudelleen. Hän otti lukua.
Kun lyhyt voittoseremonia oli ohi, poistuin nopeasti kehästä, vaihdoin vaatteet ja nousin junaan, joka vei minut takaisin Bilbaoon. Kun nousin junasta, vaimoni ja sisareni olivat minua vastassa, mutta he näyttivät pingottuneilta. Mikä oli hätänä? Heillä oli huonoja uutisia: Daudu oli kuollut aivoverenvuotoon!
On vaikeaa kuvailla suhtautumistani tuollaiseen uutiseen. Itkin kauan ja katkerasti. En voinut uskoa, että olin aiheuttanut nyrkeilläni toisen ihmisen kuoleman.
Mutta miten eriskummallinen ihmisluonto onkaan! Miten helppoa onkaan järkeillä! Löysin pian puolusteluja sille, että voisin hyvin jatkaa nyrkkeilemistä. Toiset, joita kiinnosti urani, esittivät neuvojaan: ”Se oli tapaturma. Nyrkkeily on urheilua. Se ei ollut sinun vikasi. Luultavasti hän oli vahingoittunut edellisessä ottelussa.” ”Nyt sinulla on tilaisuus saada taloudellista hyötyä hankkimastasi maineesta.” Mutta mikään niistä ei tyydyttänyt minua sisimmässäni. Tiesin, että nyrkkeily oli tappanut hänet, mutta minä olin ollut teloittaja, joka antoi armoniskun.
Kolme kuukautta myöhemmin olin taas nyrkkeilykehässä Madridissa. TV-haastattelussa minulta kysyttiin, mitä ajattelin urastani tämän traagisen kokemuksen jälkeen. Vastasin, että olin päättänyt jatkaa nyrkkeilemistä.
Saavutin voiton toisensa jälkeen, kunnes suuri tilaisuuteni koitti 25. joulukuuta 1970. Nyt kilpailtiin raskaan keskisarjan Espanjan mestaruudesta Bilbaossa Pohjois-Espanjassa. Vastustajanani oli kokenut José María Madrazo. Mutta olin nuorempi ja voimakkaampi, ja kuudennessa erässä iskuni kellistivät hänet kahdesti kanveesille. Hän ei pystynyt torjumaan kovia lyöntejäni, ja niinpä kehätuomari vihdoin keskeytti ottelun, ja olin voittanut teknisellä tyrmäyksellä. Olin lopultakin päässyt siihen mihin veljeni neljä vuotta aiemmin. Minusta oli tullut Espanjan mestari.
Olin nyt tavoitteessani, mutta veljeni oli jättänyt nyrkkeilyn yli vuotta aiemmin. Miksi? Antakaamme hänen kertoa:
Vaikka pidinkin itseäni enemmän ateistina kuin katolilaisena, niin kun Jehovan todistajat kävivät luonani, olin utelias tietämään mitä he uskoivat. Ihailin heidän rohkeuttaan. He olivat selvästikin vilpittömiä. Vaikken uskonutkaan kaikkea mitä he opettivat, olin kiinnostunut Raamatun tuntemuksesta ja ymmärtämisestä. Todistajien avulla tutkin viikoittain Raamattua yhdessä kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään kanssa. Todistajat eivät koskaan maininneet nyrkkeilyä. Mutta kun tutkimme 14. lukua ”Mistä tosi uskonto voidaan tuntea?”, tajusin, että kristittyjen huomattavana tuntomerkkinä pitäisi olla rakkaus. Sain tietää, että Jeesus oli sanonut: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” (Joh. 13:35) Sen jälkeen kirja selitti: ”Sen täytyy olla rakkautta, joka syvästi vaikuttaa jokapäiväisen elämän kaikkiin puoliin.” Minun tapauksessani siihen sisältyi myös nyrkkeily.
Nyt oli kehkeytymässä varsinainen voimainmittely. Veljeni Carlosin ja minun oli määrä esiintyä samassa ohjelmassa San José I:nä ja San José II:na, kuten meidät ammattinyrkkeilypiireissä tunnettiin. Mietin syvästi asemaani ja pyysin rukouksessa Jumalalta ohjausta. Pitäisikö minun jatkaa ja voisinko minä jatkaa nyrkkeilyä ja silti pitää itseäni kristittynä? Pitkän itsetutkistelun jälkeen päätin, että otteluni Bilbaon härkätaisteluareenalla 17. lokakuuta 1969 olisi viimeinen kerta.
Kun ilmoitin lehdistölle jättäväni nyrkkeilyn uskonnollisten omantunnonsyiden vuoksi, se vaikutti pommin tavoin. Carlos ei voinut uskoa, että neljä kuukautta kestänyt Raamatun tutkiminen olisi voinut muuttaa minua niin paljon. ”Ystäväni” nyrkkeilymaailmassa koettivat saada minut perumaan päätökseni. He tarjosivat minulle tilaisuutta päästä tavoittelemaan Euroopan mestaruutta, ja tiedossa oli paljon rahaa. Vaikka tarvitsinkin rahaa, en horjunut päätöksessäni.
Vetäydyin perheeni luo kotikaupunkiini Toroon, jossa olen siitä lähtien käynyt toisenlaista kamppailua, kristillistä taistelua. Raamatun totuus on muuttanut persoonallisuuttani. Esimerkki siitä, mitä tällä tarkoitan: Kun olin jonkin aikaa sitten käymässä talosta taloon keskustellakseni Raamatusta, niin eräs roteva mies uhkasi heittää minut portaita alas. Aiemmin se olisi merkinnyt sitä, että olisin iskenyt hänet tainnoksiin parilla leukaan tähdätyllä kohokoukulla. Sen sijaan sain puhumalla hänen huonotuulisuutensa talttumaan ja lopetin keskustelun rauhallisesti. – 2. Tim. 2:24–26.
Minun ei ole ollut helppoa muuttaa persoonallisuuttani, vaihtaa nyrkkien käyttöä järjenkykyjen käyttöön. Mutta olen varmasti tyytyväisempi ollessani perheeni kanssa, viljellessäni maata, hoitaessani eläimiä ja palvellessani Jumalaa jollakin pienellä tavalla. Mikä vastakohta nyrkkeilyareenan häikäiseville valoille ja oikukkaan yleisön verenhimolle! – Room. 12:1, 2; Kol. 3:10, 12.
Vaikka päätökseni nyrkkeilyn jättämisestä kummastuttikin Carlosia, hän jatkoi urallaan. Hän saa nyt kertoa, mitä tapahtui:
Noin vuosi sen jälkeen, kun Francisco oli lopettanut nyrkkeilemisen, ovelleni koputettiin. Siellä oli sama todistaja, joka oli käynyt hänen luonaan. Pyysin hänet sisään, ja keskusteltuamme hän kehotti minua tutkimaan Raamattua. Ajattelin, että ”ei oppi ojaan kaada”, ja olin joka tapauksessa utelias tietämään, mikä oli tehnyt veljeeni niin suuren vaikutuksen. Niinpä suostuin tutkimaan, mutta tein selväksi sen, että minä en koskaan luopuisi nyrkkeilystä uskonnon vuoksi.
Taisin kokea ensimmäisen suuren yllätykseni, kun tarkistin kymmenen käskyä Raamatusta 2. Mooseksen kirjasta. Luulin osanneeni ne ulkoa kouluajoiltani, mutta nämä Raamatussa olevat käskyt erosivat siitä, miten kirkko esitti ne. Esimerkiksi en ollut koskaan kuullut toisesta käskystä, joka kieltää kuvien käytön palvonnassa. Kirkko oli peittänyt tämän laiminlyöntinsä muodostamalla kymmenennestä käskystä kaksi käskyä. Tämä petos avasi silmäni. – 2. Moos. 20:4–6.
Olimme tutkineet Raamattua vain muutaman kerran, kun jouduin todella kamppailemaan omantuntoni kanssa. Vaimoni omaksui kristillisen totuuden, ja saatoin nähdä nyrkkeilijänä oloni olevan vaarassa, jos jatkaisin Raamatun tutkimista. Niinpä olin joitakin viikkoja poissa tutkistelusta jollakin tekosyyllä, ja muina viikkoina toivoin, että todistaja unohtaisi tulla. Siitä huolimatta Raamattu vaikutti ajatteluuni. Tajusin sen puolustaessani raskaan keskisarjan mestaruuttani 10. lokakuuta 1971 Salamancasta kotoisin olevaa Angel Guinaldoa vastaan.
Astuessani nyrkkeilykehään yleisö huusi: ”Löylytä hänet, San José! Tee hänestä nopeasti selvää!” ”Iske häntä vasurillasi” ja muuta sen kaltaista. Vastustajani oli omassa nurkkauksessaan odottamassa tilaisuuttaan mestaruuden riistämiseksi minulta. Sillä välin omatuntoni nuiji minua. Mieleeni tulivat Raamatusta Johanneksen 1. kirjeen 4:20:n sanat: ”Joka ei rakasta veljeään, jonka hän on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt.” Mieleeni tulvi myös muita toimintatapani tuomitsevia raamatunkohtia, samalla kun koetin puolustella sitä mitä olin tekemäisilläni.
Gongi kumahti. Huomasin olevani kasvotusten vastustajani kanssa. Kamppaillessamme omatuntoni ei jättänyt minua rauhaan. Huomasin kysyväni itseltäni: ”Mitä minä täällä teen? Rakas Jumala, anna anteeksi!”
Ottelu tuntui kestävän ikuisuuden. Mutta halusin hartaasti jättää nyrkkeilykehän mestaruuden haltijana. Henkilökohtainen ylpeyteni oli kysymyksessä. Halusin ihmisten tietävän, että jätin nyrkkeilyn rakkaudesta Jumalaan, enkä siksi että menetin mestarinarvoni.
Vihdoin ottelu päättyi, mutta ei tavalliseen tyrmäyslyöntiini. Olinko voittanut vai hävinnyt? Odotin levottomana ratkaisua. Kehätuomari ilmoitti tuloksen: ratkaisematon. Olin edelleen mestari!
Minua pidettiin nyt virallisesti Euroopan mestaruuden tavoittelijana. Olin uurastanut ja otellut vuosikausia tuota mahdollisuutta silmällä pitäen. Minua painostettiin joka suunnasta – omatuntoni painosti minua ja nyrkkeilyavustajani painostivat minua. Tutkin jatkuvasti Raamattua ja kävin kristillisissä kokouksissa. Sen johdosta mieleeni vaikutti pakottava voima. Nyrkkeilytermeillä ilmaistuna Raamattu oli työntänyt minut köysiin ja olin kaatumaisillani kanveesille. Miten olisin voinut tehdä vastarintaa esimerkiksi seuraaville raamatunkohdille: ”Minä kuritan lyönnein ruumistani ja johdatan sitä kuin orjaa, etten itse toisille saarnattuani tulisi mitenkään kelpaamattomaksi”, ja ”Rakkaus ei aikaansaa lähimmäiselle pahaa”? – 1. Kor. 9:27; Room. 13:10.
Onnistuin kuluttamaan monta kuukautta suostumatta uuteen otteluun. Sitten helmikuussa vuonna 1972 sain nyrkkeilyliitolta kirjeen, jossa varoitettiin, että minulla olisi viisitoista vuorokautta aikaa puolustaa mestaruuttani tai menettäisin sen. Lähestyin Jehovaa rukouksessa ja pyysin apua ja ohjausta. Tätä apua tuli, ja ilmoitin lopettavani nyrkkeilyn uskonnollisten periaatteitteni vuoksi.
Tiedotusvälineet reagoivat tähän hyvin voimakkaasti. Minua haastateltiin kahdesti televisiossa ja sain selittää syitäni. Monet urheilunystävät arvostelivat päätöstäni. Mutta vihdoin olin rauhassa itseni kanssa. Olin saavuttanut todellisen voiton.
Joskus minulta kysytään, olenko katunut nyrkkeilyn lopettamista. Se tuo mieleeni erään sanomalehtikuvan, jossa Francisco ja minä olemme nyrkkeilysortseissa ja kädet kangassiteisiin käärittyinä ennen ottelua. Kuvatekstissä luki: ”Carlos ja Francisco San José kasvotusten. Vaikka veljekset ovat eri painoluokissa, he molemmat etsivät hyvitystä vaivannäölleen nyrkkeilyn efemeerisestä kunniasta.” Huomaa, että puhuttiin ”efemeerisestä kunniasta”. ”Efemeerinen” on peräisin kreikan kielestä, jossa se kirjaimellisesti tarkoittaa vain päivän kestävää. Miten totta se onkaan nyrkkeilymaailmassa!
Olen ollut yhteydessä joihinkuihin aiemmin maineikkaisiin nyrkkeilijöihin. He ovat säälittäviä näky. He muistelevat aina lyhyttä ja kuihtunutta kunniaansa. Missä ovat nyt heidän ”ystävänsä”? Miten usein näinkään, että nyrkkeilijällä on ”ystäviä” vain silloin, kun hän voittaa ja kun nuo ”ystävät” voittavat rahaa hänen voittojensa ansiosta. Kun alat hävitä, ”ystävät” kaikkoavat.
Minä en varmasti rikastunut nyrkkeilyllä. Noin kolmannes rahoista kului valmennuskustannuksiin ja ottelujen järjestäjien menoihin. Ja loppuosalla perheen oli elettävä ottelujen väliset kuukaudet.
Olen kuitenkin saanut paljon enemmän muilla tavoilla sen jälkeen kun minusta tuli Jehovan todistaja. Minulla on nyt aitoja ystäviä, joiden ystävyys perustuu pikemminkin todellisiin ja pysyviin arvoihin kuin johonkin sankaruuden hohteeseen. He ovat hengellisiä veljiäni, joiden kanssa osallistun ”hyvän uutisen” saarnaamiseen täällä San Salvador del Vallessa Pohjois-Espanjassa. Ja kun olen mukana tässä työssä, minulla on etu olla kaikkeuden mahtavimman persoonan, Jehova Jumalan, todistaja.
Osallistuessani kristillisiin konventteihin nyrkkeilijänä oloni muistuu usein mieleeni yksinkertaisesti siitä syystä, että ne pidetään urheiluareenoilla, joilla vuosia sitten taistelin nyrkkeilijänä. Näin kävi esimerkiksi Barcelonassa vuonna 1978 pidetyssä kansainvälisessä konventissa, jolloin käytössä oli myös kaupungin urheilupalatsi, jossa olin ollut vaikuttamassa nigerialaisen nyrkkeilijän Daudun elämän lopettamiseen. Mikä vastakohta! Sen sijaan että verenhimoinen yleisö olisi kirkuen vaatinut tyrmäystä, rauhaa rakastava ihmispaljous kuunteli Jumalan sanaa rakkautta ja rauhaa huokuvassa ilmapiirissä.
Kun olin aiemmin, vuonna 1974, Salamancan jalkapallokentällä pidetyssä Jehovan todistajien piirikonventissa, näin että vastaani käveli roteva todistaja, joka vaikutti tutulta. Hän vilkaisi minuun, käveli ohi ja kääntyi sen jälkeen ympäri vilkaistakseen uudelleen, ja minä tein aivan samalla tavalla. Huudahdimme hämmästyneinä yhtaikaa: ”Ei, mutta sinun täytyy olla Ben Bachir/San José II!” Totta tosiaan. Me, jotka olimme aiemmin olleet vihollisia nyrkkeilykehässä, olimme nyt yksimielisiä kristittyinä veljinä!
Francisco ja minä olemme iloisia siitä, että olemme hylänneet halpamaisen nyrkkeilymaailman, sen raakuuden ja väkivaltaisuuden, ahneuden, petollisuuden ja häikäilemättömän hyväksikäytön. Me olemme löytäneet paremman elämäntavan, kristillisen rakkauden tien, tien joka tarjoaa pysyvän palkinnon, Jumalan hyväksymyksen ja ikuisen elämän. – Hepr. 11:6; Room. 6:23.
[Huomioteksti s. 17]
”Mieleeni jäi se, että monesti mestaruudet ratkaistaan kilpailujen järjestäjien toimistossa eikä kehässä”
[Huomioteksti s. 18]
”Tiesin, että nyrkkeily oli tappanut hänet, mutta minä olin ollut teloittaja”
[Huomioteksti s. 19]
’Sain tietää, että kristityllä pitäisi olla sellainen rakkaus, joka syvästi vaikuttaa hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Minun tapauksessani siihen sisältyi myös nyrkkeily’
[Huomioteksti s. 20]
”Nyrkkeilytermeillä ilmaistuna Raamattu oli työntänyt minut köysiin ja olin kaatumaisillani kanveesille”
[Huomioteksti s. 21]
’Efemeerinen kunnia – jota kestää vain päivän. Miten totta se onkaan nyrkkeilymaailmassa!’