Tänä iltana me voitimme!
JALKANI iskeytyi suoraan päin vastustajani kasvoja. Pyörähtäen salamannopeasti ympäri hän yritti jalkapyyhkäisyllä saada minut pois tasapainosta ja lisäsi vielä kantapääpotkun vatsaani. Vaihdoimme kaikenlaisia sääntöjenmukaisia potkuja ja nyrkiniskuja ja saimme kumpikin aika tavalla löylytystä.
Oli 19. toukokuuta 1978, ja vastustajani Gilbert Letouzo ja minä ottelimme Ranskan mestaruudesta hotelli Meridienissä Pariisissa. Sekä Gilbert että minä olimme oppineet ranskalaisen nyrkkeilyn, savaten, alkeet katutappeluissa Pariisin esikaupungeissa. (Ks. seuraavaa sivua.)
Paikalle ahtautunut yleisö heilahteli edestakaisin jännittyneenä ja huusi kannustushuutoja. Mutta minä olin levoton. ’Entä jos jokin menee vikaan? Entä jos todella vahingoitan häntä?’ ajattelin kaiken aikaa. Tukahduttavan ja savuisen ilman takia oli hyvin vaikea keskittyä. Minun täytyi pysyä nyt mahdollisimman valppaana.
Neljännessä erässä Gilbert vaikutti hyvin uupuneelta. Hänen oli vaikea pitää suojaustaan riittävän ylhäällä ja hänen iskuissaan ei ollut varmuutta. Minun refleksini toimivat sen sijaan erinomaisesti. Jysäytin voimakkaan nyrkiniskun ja vastustajani kaatui. Vaikka Gilbert nousikin ripeästi jälleen jaloilleen, hän oli selvästikin väsähtämässä, joten hänen avustajansa päätti luovuttaa. Olin voittanut Ranskan mestaruuden!
Muutamaa kuukautta aikaisemmin olisin todella nauttinut näistä kunnian hetkistä kaiuttimien äänen toitottaessa ottelun huippukohtia ja yleisön osoittaessa suosiotaan. Mutta tänä iltana kaikki nämä kunnianosoitukset – maine, kuuluisuus ja tulevat sopimukset – olivat minulle lähes yhdentekeviä.
Huomasin vaimoni säteilevät kasvot yleisön joukossa. Hän pystyi selvästi lukemaan ilmeistäni, etten aikonut rikkoa lupaustani. Saatoimme tosiaan sanoa: ”Tänä iltana me voitimme!” Olimme todellakin voittaneet, sillä olin päättänyt lopettaa nyrkkeilykilpailuihin osallistumisen. Me olimme nyt joutumassa toisenlaiseen kamppailuun, mutta tällä kertaa yhdessä.
Kamppailemassa väkivalloin väkivaltaa vastaan
Synnyin vuonna 1947 Pariisissa Rueil-Malmaisonin esikaupungissa. Siellä sijaitsee myös linna, jossa Napoleonin ensimmäinen vaimo, Joséphine, aikoinaan asui kuolemaansa saakka. Meidän perheemme oli tavallinen työväenluokan perhe, eikä kestänyt kauankaan, kun aloin närkästyä kaikesta maailmassa vallitsevasta epäoikeudenmukaisuudesta. Halusin oikaista kaiken vääryyden. Vuonna 1967 aloitin lakitieteen opinnot toivoen tulevani lakimieheksi. Siihen aikaan vaikeudet lisääntyivät ranskalaisissa yliopistoissa, etenkin Nanterressa, eräässä Pariisin esikaupungissa, jossa olin opiskelemassa. Se oli erittäin kiihkeää aikaa poliittisten äärimmäisyysryhmien ottaessa yhteen.
Muutamia vuosia aikaisemmin olin aloittanut lupaavan uran jalkapalloilijana, mutta luovuin siitä kaiken sen väkivallan vuoksi, jota alkoi ilmetä stadioneilla yhä enemmän. Ristiriitaista kyllä, ryhdyin sitten harrastamaan taistelu-urheilua. Ajattelin, että ’voin aivan yhtä hyvin opetella antamaan samalla mitalla takaisin’. Kuvittelin, että minut jätettäisiin rauhaan, jos tietäisin, kuinka voin puolustaa itseäni joutuessani olemaan yliopiston jännittyneessä ilmapiirissä. Kokeiltuani useita lajeja päädyin lopulta savateen, monipuoliseen urheilulajiin, joka pohjautuu ranskalaiseen nyrkkeilyyn. Savate viehätti minua, koska se on ”täydellinen” taistelutekniikka, jossa käytetään sekä käsiä että jalkoja.
Levoton ajanjakso
Vuoden 1968 toukokuussa yliopistojen äärimmäisyysryhmät ajoivat poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Yllätykseksemme työläiset, jotka suhtautuivat myötätuntoisesti opiskelijamielenosoituksiin, tukivat meitä halukkaasti. Sitten ammattiliitot liittyivät mukaan järjestäen omia mielenosoitusmarssejaan ja antaen työväelle kehotuksen ryhtyä yleislakkoon. Niinpä vuoden 1968 touko- ja kesäkuussa Ranska oli käytännöllisesti katsoen lamaantunut.
Opiskelijoiden mieliala oli korkealla, sillä me olimme mielestämme saaneet aikaan liikkeen, joka ilmensi ihmisten yleistä halua tehdä yhteiskunnasta oikeudenmukaisempi ja humaanimpi. Aluksi kiinnitin kaiken huomioni tämän näennäisesti arvokkaan tavoitteen hyväksi työskentelemiseen, ja, usko pois, hyvä fyysinen kuntoni osoittautui mitä hyödyllisimmäksi juostessamme poliisia pakoon opiskelijamielenosoituksissa Pariisin latinalaiskortteleissa.
Petyin kuitenkin pian, sillä meidän mielenosoituksemme alkoivat muuttua väkivaltaisiksi. Kaivatut poliittiset ja yhteiskunnalliset muutokset eivät koskaan toteutuneet, ja satunnaiset ja näennäiset aineelliset edut jättivät varjoonsa toiveen oikeudenmukaisemmasta ja humaanimmasta yhteiskuntajärjestelmästä. Kauniilta näyttänyt ulkokuori murentui, ja menetin kaiken luottamukseni ihmiseen, hänen suunnitelmiinsa ja periaatteisiinsa.
Henkilökohtaisia saavutuksia
Onnistuin kaikesta huolimatta suorittamaan yliopiston loppututkinnon ennen asepalvelukseen lähtöä. Sieltä palattuani ryhdyin jälleen harrastamaan urheilua, erityisesti savatea. Ponnisteluni palkittiin, sillä saavutin Ranskan mestaruuden kuusi kertaa. Voitin yhteensä noin sata erilaista pokaalia ja mitalia, ja minut valittiin maajoukkueeseen monta kertaa.
Lisäksi pätevöidyin opettajaksi ja johdin neljää urheiluseuraa. Niiden joukossa oli se Rueil-Malmaisonissa sijaitseva seura, joka siihen aikaan ylpeili suurimmalla jäsenmäärällä koko Euroopassa. Minä olin myös useiden yhdistysten johdossa, toimitin erästä urheilulehteä ja kuuluin Ranskan Nyrkkeily- ja Savateliiton hallitukseen.
Suuri muutos
Lokakuussa 1977 kaksi Jehovan todistajaa kävi vaimoni luona ja he alkoivat pian tutkia yhdessä Raamattua. Alussa en ollut Jehovan todistajia kohtaan lainkaan ennakkoluuloinen mutta en myöskään heti suopea. Olin pettynyt katolisuuteen, eikä minulla ollut koskaan ollut tilaisuutta tutkia Raamattua, joten miksi olisin kieltänyt vaimoani tutkimasta? Siinä vaiheessa jotkut sukulaisistamme alkoivat vastustaa Raamatusta käytäviä keskusteluja ja sanoivat, että todistajat ovat vaarallinen lahko. Niinpä tunsin, että minun täytyi puolustaa vaimoani uskonnonvapauden nimessä ja minulle läheisten vuoden 1789 Ranskan suuren vallankumouksen ja Ihmisoikeuksien julistuksen pääperiaatteiden perusteella.
Eräs vastustavista sukulaisista sattui olemaan yhdellä nyrkkeilykurssillani, ja hän laski liikkeelle huhun, jonka mukaan minusta olisi tullut Jehovan todistaja. Niinpä minulla oli joka tunnilla tapana vahvistaa asemaani menetelmillä, jotka tekivät täysin selväksi sen, etten toistaiseksi ollut tosi kristitty, mikäli jotakin voidaan päätellä aiheuttamistani kipeistä kylkiluista ja leukapielistä.
Tämä selittämätön vastustus herätti uteliaisuuteni, joten vilkaisin Totuus joka johtaa ikuiseen elämään -kirjaa, joka käsittelee Raamatun perusoppeja. Ahmin sen läpi kahdessa illassa. Olin siihen mennessä lukenut satoja kirjoja politiikan, historian ja filosofian alalta, mutta ne kaikki tuntuivat keskeneräisiltä, vaillinaisilta, puutteellisilta ja – ristiriitaisilta. Ihmisen kykenemättömyys tällä suurten teknisten ja tieteellisten saavutusten vuosisadalla näytti minusta melkoisen paradoksaaliselta. Toisin kuin kaikissa muissa lukemissani kirjoissa tässä kirjassa annettiin tyydyttävä ihmisen alkuperää, tulevaisuutta ja elämän tarkoitusta koskeva selitys.
Äkkiä kaikki nämä tiedot alkoivat liittyä yhteen ja muodostivat järkevän, yhtenäisen ja loogisen kokonaisuuden. Koko ihmishistoria – kaikkine sotineen, uskontoineen ja kulttuureineen – kaikki sopi siihen kokonaiskuvaan, suurenmoiseen tarkoitukseen, josta en siihen mennessä ollut tiennyt vielä mitään. Erikoisesti se tarkkuus, jolla Jeesus kuvaili nykypäivän tapahtumia antaessaan merkin puuttumisestaan maailman asioihin, saattoi minut aivan ymmälleni. (Matteus 24; Luukas 21) Olin vakuuttunut siitä, että olin löytänyt totuuden. Mutta minun oli otettava vielä lisäaskeleita, ennen kuin saatoin todella ymmärtää, mitä kaikkea siihen sisältyy.
Ensikosketukset
Vuoden 1978 keväällä vaimoni kutsuttiin muistonviettoon, juhlaan, jota Jehovan todistajat viettävät joka vuosi Kristuksen kuoleman muistoksi. Minäkin halusin olla läsnä, mutta minulla oli nyrkkeilytunti, jonka piti loppua vasta kello 21.30. Tuona iltana kuitenkin vain 15 prosenttia ryhmästä oli paikalla, ja koska oppilaat eivät olleet oikein hyvässä vireessä, tunti päätettiin kello 19.45. Kuinka ollakaan, tuon nuorista pojista muodostuvan ryhmän mukana oli myös eräs aikuinen. Tunnin päätyttyä hän mainitsi, että hänen täytyy noutaa vaimonsa asemalta, koska tämän auto oli tilapäisesti epäkunnossa. Matkallaan asemalle hän ajaisi valtakunnansalin ohi, jossa vaimoni oli muistonvietossa. Koska kaikki sattui näin hyvin yhteen, pyysin häntä viemään minut valtakunnansalille. Näin pääsin vaimoni kanssa kokoukseen.
Ulkonäöstäni huolimatta – minulla oli farmarihousut jalassani ja tukka oli vielä märkä suihkun jäljiltä – minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Kukapa olisi voinut arvata, että urheilukassini oli täynnä nyrkkeilyhansikkaita? Kun kokous oli ohi, eräs todistajista tuli keskustelemaan kanssani. Koska olin jo vakuuttunut siitä, mitä olin lukenut Totuus-kirjasta, kiinnitin enemmän huomiota mieheen itseensä kuin siihen, mitä hän sanoi. Se mitä näin tarkkaillessani häntä, sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei hän ollut mikään kiihkoilija. Vähän sen jälkeen minäkin aloin tutkia Raamattua.
Uusi persoonallisuus
Viimeinen mestaruusotteluni, josta kerroin kirjoituksen alussa, käytiin vain kuukausi sen jälkeen, kun aloin tutkia Raamattua. Kaksoisvoittoni jälkeen minusta tuntui kuin taakka olisi nostettu harteiltani. Ajattelin, että asemani Jehova Jumalan edessä oli nyt kunnossa, koska olin lopettanut kilpailemisen. Mutta vielä muitakin muutoksia oli edessä.
Voidakseni osallistua säännöllisesti paikallisiin Jehovan todistajien kokouksiin päätin rajoittaa urheilutoimintani kotikaupunkini Rueil-Malmaisonin seuraan. Sitten eräässä kokouksessa meitä muistutettiin siitä, että kristityn tulisi välttää kaikkea sellaista, minkä välityksellä hän voisi joko tahallaan tai tahattomasti joutua verivelkaiseksi. Voin yhä muistaa, kuinka veri karahti kasvoilleni, kun tämä asia tuli puheeksi. Kaikki minun oppilaistani eivät nimittäin olleet harrastelijoita, jotka tulisivat vain rentoutumaan, vaan joukossa oli myös kunnon ottelijoita, vakavasti otettavia kilpatason nyrkkeilijöitä. Entä jos sattuisi onnettomuus? Kuinka paljon minä olisin siitä vastuussa? Niinpä luovuin toimestani Ranskan Nyrkkeily- ja Savateliitossa ja järjestin niin, että veljeni ryhtyi hoitamaan opettajan virkaani Rueil-Malmaisonin urheiluseurassa.
Seuraavina kuukausina kävin yhä harjoittelemassa urheilun vuoksi, nyrkkeilemässä vain harrastusmielessä. Mutta omatuntoni vaivasi minua yhä enemmän. Apostoli Paavalin sanat antoivat ajattelemisen aihetta: ”Herran orjan ei tarvitse taistella, vaan hänen täytyy olla hellävarainen kaikkia kohtaan, pätevä opettamaan, itsensä hillitsevä pahaa kärsiessään, sellainen joka opettaa lempeästi.” – 2. Timoteukselle 2:24, 25.
Kun ajattelin asiaa, minun oli hyvin vaikea kuvitella Jeesusta ja hänen apostoleitaan vain urheilun vuoksi valmentautumassa gladiaattoreiksi, vaikka he eivät olisikaan ottaneet osaa itse taisteluun. Niinpä, koska en voinut saada nyrkkeilemistäni sopusointuun Raamatun neuvojen kanssa, lopetin viimein siihen osallistumiseni täysin.
Ennen urheiluseurasta lähtöäni todistin kaikille oppilailleni joko suoraan tai epäsuorasti. Pidin tosiaan noita 200 nyrkkeilijää erikoisalueenani. Seitsemän niistä, joiden kanssa tutkin Raamattua, tuli lopulta Jehovan todistajiksi. Keskustellessani oppilaitteni kanssa nyrkkeilystä minun täytyi antaa neuvoja, jotka perustuivat äskettäin hankkimaani tietoon. Tästä oli suurta apua itselleni hengellisesti, koska se pakotti minut tutkimaan itseäni ja ohjasi minua soveltamaan käytännössä sitä mitä saarnasin.
Niinpä jätin nyrkkeilymaailman ja lopetin ’tuulen tavoittelun’. Tosin menetin satoja niin kutsuttuja ystäviä sekä katoavan maineen ja kunnian. Toisaalta Jehova on siunannut perhettämme yltäkyllin. Meillä on nyt elämässämme päämäärä ja vanhurskas Valtakunnan asia, jota emme puolusta nyrkeillä, jaloilla tai pitkälle kehitetyillä taistelumenetelmillä vaan hengellisillä sota-aseilla. (Saarnaaja 2:11; 4:4, 5; Efesolaisille 6:14–17) – Kertonut Christian Paturel.
[Huomioteksti s. 17]
Koko ihmishistoria sopi siihen kokonaiskuvaan, suurenmoiseen tarkoitukseen, josta en ollut tiennyt vielä mitään
[Huomioteksti s. 18]
Kukapa valtakunnansalissa olisi voinut arvata, että urheilukassini oli täynnä nyrkkeilyhansikkaita?
[Tekstiruutu s. 16]
Ranskalainen nyrkkeily ja savate
Ranskalainen nyrkkeily on amatööritaistelu-urheilulaji, jossa hyväksytään sekä jalkojen että nyrkkien käyttö. Säännöt laati 1800-luvun lopussa pääasiassa ranskalainen Charles Lecour. Hän yhdisti tavallisen nyrkkeilyn nyrkiniskuja koskevia sääntöjä sellaisia jalkapotkuja koskeviin sääntöihin, jotka perustuivat pariisilaisten katutappelijoiden tarkkailemiseen. Ranskalaisesta nyrkkeilystä tuli hyvin suosittu laji ja sitä harrastivat monet, muun muassa sellaiset kuuluisat kirjailijat kuin Alexandre Dumas ja Théophile Gautier.
Nykyaikainen savate eli ranskalainen nyrkkeily antaa mahdollisuuden suureen määrään erilaisia potkuja ja iskuja, ja siinä käytetään myös nykyaikaisia valmennusmenetelmiä. Tavoite on sama kuin tavallisessa nyrkkeilyssä: voittaa joko tyrmäyksellä, luovutuksella tai pisteillä. Lyöntejä isketään yleensä vähemmän kuin tavallisessa nyrkkeilyssä, koska ottelijoiden välinen etäisyys on suurempi. Potkut voivat kuitenkin olla melkoisen vaarallisia, minkä vuoksi savatea pidetään hyvin väkivaltaisena taistelu-urheilulajina.