Filippiinien katolinen kirkko valokeilassa
Herätkää!-lehden Filippiinien-kirjeenvaihtajalta
ODOTUKSET olivat korkealla 40 miljoonan katolisen filippiiniläisen keskuudessa muutamana menneenä kuukautena, sitä mukaa kuin heidän kirkkonsa pään toinen vierailu lähestyi. Kirjaimellisesti miljoonat tulivat katsomaan paavi Johannes II:ta. Hallitus julisti kaksi vapaapäivää, kouluja suljettiin, ja ihmiset tukkivat kadut koettaessaan nähdä vilaukselta paavin tämän kuusipäiväisen vierailun aikana, joka oli 17.–22. helmikuuta 1981.
Mutta oliko tämä uskonnollisen innon ulkonainen ilmeneminen merkki siitä, että katolinen kirkko on terve? On hyvin paljastavaa huomata, mitä filippiiniläiset itse, joista useimmat ovat katolilaisia, ovat sanoneet.
Vähemmistöllä elävä usko
Weekend-aikakauslehden toimittaja Neal H. Cruz kiinnitti huomiota yhteen ongelmaan selittäessään sitä, miksi lehti uhrasi niin paljon tilaa tälle vierailulle. ”Vastaus kuuluu: Vaikka 85 prosenttia filippiiniläisistä on katolilaisia 460 vuotta kestäneen kristillistymisen jälkeen, niin Filippiinien katolisen kirkon tila ei ole kaikin puolin hyvä. Arviolta vain noin 10 prosenttia Filippiinien katolilaisista käy messussa.”
Asiaweek-lehteen kirjoittava kolumnisti J. T. Gatbonton kiinnitti huomiota samaan aktiivijäsenten vähenemiseen ja yhteen sen perussyyhyn seuraavasti: ”Filippiineillä samoin kuin latinalaisessa Amerikassa sekä uusi kaupunkien keskiluokka että kaupunkeihin muuttaneet köyhät ovat joukoittain hylkäämässä laitoskirkon, koska sillä näyttää olevan yhä vähemmän merkitystä heidän elämässään. Tämä hylkääminen peilautuu pappiskutsumuksen saaneiden määrän ja kirkossakäynnin vähenemisessä.” Kuten pappi Marciano Guzman sanoi jonkin aikaa sitten, pappiskutsumuksen saaneiden määrän väheneminen on saavuttanut sellaisen pisteen, että ”vain noin 2000 pappia on huolehtimassa 40 miljoonan katolilaisen hengellisistä tarpeista”.
Teodoro Valencia mainitsi päivittäisellä lehtipalstallaan toisen syyn siihen, miksi hyvin moni on lakannut käymästä kirkossa: ”Syynä siihen, miksi monet roomalaiskatolilaiset eivät käy edes kirkossa sunnuntaisin ja pakollisina pyhäpäivinä, on se, että monet papit eivät avoimella aktivismillaan ja poliittisella aggressiivisuudellaan vala innostusta uskonnolliseen palvontaan.”
Edesmennyt pappi Horacio de la Costa korosti tällaisen uskon laimeutta sanomalla, että uskonto on ”jotakin, minkä filippiiniläiset oppivat lapsuudessaan tai koulussa vaikeatajuisena asiana tai oppina tai akateemisena harjoitustehtävänä, mutta se ei todellisuudessa tule osaksi heitä, heidän arkielämäänsä”. Se on jotakin, ”minkä uskovat hyväksyvät käsitteenä mutta ei sellaisena, että se olisi todellista, käytännöllistä”. Myös presidentti Marcos kiinnitti huomiota erääseen puutteeseen, kun hän sanoi: ”Me jotka katselemme ulkopuolelta, pidämme kirkkoamme hengellisyyden lähteenä, mutta silti me näemme yhteiskunnassamme maamme ja kansamme moraalisen perustuksen rappeutuvan. Tässä on hallituksemme ja kenties kirkkommekin epäonnistunut.”
Ovatko heidän toiveensa toteutuneet?
Paavi Johannes Paavali II:n vierailu oli täynnä toimintaa hänen käydessään 3000 kilometrin pituisella kiertomatkallaan seitsemässä filippiiniläisessä kaupungissa. Tämän matkan kohokohtana oli ensimmäinen Vatikaanin ulkopuolella tapahtunut autuaaksi julistaminen, jolloin autuaaksi julistettiin 16 Japanissa 1600-luvulla kuollutta katolilaista, joukossa yksi filippiiniläinen, Lorenzo Ruiz.
Sen lisäksi että paavi luki messuja monessa paikassa, hän puhui kirkkoa kohdanneista ongelmista, aivan samoin kuin hän on puhunut vieraillessaan muissa maissa. Hän puhui ihmisoikeuksista ja perheen tarvitsemasta tuesta ja toisti kirkon kannan keinotekoiseen syntyvyyden säännöstelyyn ja aborttiin. Hän ilmaisi tukensa köyhille ja työttömille ja kannusti pappeja pysymään uskollisina perinteiselle tehtävälleen.
Miten ihmiset suhtautuivat hänen lausuntoihinsa? Monet suitsuttivat kovasti kiitosta, mutta toiset olivat odottaneet enemmän. Esimerkiksi Joan Orendain kommentoi Panorama-aikakauslehdessä eräitä paavi Johannes Paavali II:n lausuntoja näin: ”Monista, joilla oli ollut suuret toiveet, paavin 25 puhetta tuntuivat liian pelkistetyiltä . . . eivät olleet tarkkoja ja yksityiskohtiin meneviä . . . Ne sisälsivät aivan liian paljon latteuksia ja riittämättömästi ohjeita sen suhteen, mitä pitäisi tehdä ja miten pitäisi tehdä.” Letty Jimenez-Magsanoc sanoi: ”Paavi ei mennyt itse asiaan.”
Kristuksen jalanjäljissä?
Miljoonat katolilaiset ja muut katselivat paavi Johannes Paavali II:ta hänen kiertäessään maata. Näkivätkö he paavissa esimerkin miehestä, joka todella vaeltaa Jeesuksen Kristuksen jalanjäljissä ja joka auttaisi heitä siinä?
On kiintoisaa, mitä paavi tällä vierailullaan julisti: ”Kirkko on nimenomaan kärsivien ja hädänalaisten puolella . . . Epäoikeudenmukaisuus on vallalla, kun samassa yhteiskunnassa joillakin ryhmillä on suurin osa varallisuudesta ja vallasta, samalla kun suuri väestönosa ei pysty hankkimaan perheineen kunnollista toimeentuloa.” Mutta monet huomasivat tilanteen ironisuuden, ja Jose Guevara kirjoittikin siitä palstallaan: ”Jotkut rikkaista, hyvinvoivista ja mahtavista saivat suudella monta kertaa paavin sormusta, kun taas miljoonat riiston kohteeksi joutuneet köyhät onnistuivat näkemään kaukaa vain vilaukselta hänen sormenpäänsä.”
Jeesus Kristus kannusti tekemään päinvastoin: ”Kun laitat pidot, kutsu sen sijaan köyhiä, raajarikkoja, rampoja, sokeita, niin tulet olemaan onnellinen, koska heillä ei ole mitään, millä maksaa sinulle takaisin.” (Luuk. 14:13, 14) Samoin apostoli Pietarin esimerkki erosi täysin paavin esimerkistä. Raamattu sanoo meille Apostolien tekojen 10:25, 26:ssa: ”Pietarin tullessa Kornelius meni häntä vastaan, lankesi hänen jalkojensa juureen ja kumarsi häntä. Mutta Pietari nosti hänet ylös sanoen: ’Nouse, minäkin olen ihminen.’”
Vilpittömät katolilaiset tutkivat vakavasti kirkkoaan. He tietävät, että sillä on pitkä historia. He tajuavat, että sillä on värikkäitä jumalanpalvelusmenoja. Mutta heille alkaa selvitä, että heidän kirkkonsa on vakavassa ristiriidassa Jumalan oman sanan, Raamatun, kanssa. Yksilöinä heidän edessään on kysymys: ’Kumpaa minä seuraan?’