Tutustumme tarkemmin kuuluisiin taideteoksiin
Herätkää-lehden Italian-kirjeenvaihtajalta
ITALIAN kirkoissa käy vuosittain miljoonia matkailijoita. Jotkut ovat hartaita uskovaisia, ja toiset ovat vain kiinnostuneita siitä mitä he voivat nähdä. Näkökannoistaan riippumatta he voivat yllättyä melkoisesti, jos he kuuntelevat ja katselevat tarkkaan tutustuessaan joihinkin kuuluisimmista taideteoksista.
Vaimoni Barbara ja minä osallistuimme kolmeen Italian kuuluisimpaan kaupunkiin, Roomaan, Firenzeen ja Venetsiaan, järjestettyyn kiertomatkaan ja otimme neljävuotiaan poikamme Johnin mukaamme.
Rooma
Ensiksi pysähdyimme Roomaan, ja se todella lumoaa jokaisen taiteen ystävän ja on kiehtova senkin puolesta, mitä se paljastaa uskonnon historiasta.
Vaikka olimme jo käyneet monissa Euroopan suurkaupungeissa, niin missään niistä eivät vanhat muistomerkit ole olleet verrattavissa Rooman muistomerkkirunsauteen, kuten sen forumeihin eli aukioihin, riemukaariin, kuuluisaan Colosseumiin, akvedukteihin ja kylpylöihin. Meillä oli koko kiertomatkamme ajan oppaanamme noin 50-vuotias Carlo-niminen mies. Vaikka hän oli pieni kooltaan, hän vangitsi pian meidän huomiomme.
Ensimmäisen päivän aamuna Carlo esitti meille yhteenvedon Rooman historiasta, ja eräässä kohdassa hän kysyi: ”Oletteko tienneet, että Roomaa kutsutaan usein obeliskien kaupungiksi?” Kukaan ei ollut tiennyt. Jotkut läsnä olevista eivät edes tienneet, mikä on obeliski.
Selitettyään niiden olevan egyptiläisiä muistomerkkejä, nelikulmaisia ylöspäin suippenevia kivipatsaita, joiden huippu muodostaa pienen pyramidin, oppaamme sanoi: ”Missään muussa maailman kaupungissa ei ole niin paljon obeliskeja kuin Roomassa.” Ja totta tosiaan, pian sen jälkeen näimme ensimmäisen obeliskin, ja Carlo jatkoi selostustaan: ”Olemme nyt Lateraanikirkon aukiolla. Tämä on yksi Rooman kolmestatoista jäljellä olevasta obeliskista, mutta aiemmin niitä oli paljon enemmän. Tämän on paavi Sikstus V pystyttänyt nykyiselle paikalleen vuonna 1588.”
”Mitä obeliskit edustivat Egyptissä?” Barbara kysyi.
”Ne olivat auringonjumalan kulttiesineitä. Antiikin ajan roomalainen kirjailija Plinius vanhempi väitti niiden edustaneen auringonsäteitä. Niitä pystytettiin temppeleihin ja alttarien viereen, ja papit uhrasivat niiden edessä jumalille, koska niiden jopa uskottiin personoivan erilaisia jumalia.”
”Miten korkea tämä on ja miten paljon se painaa?” kysyivät jotkut tovereistamme.
”Se on maailman korkein obeliski, ja korkeutta sillä on 32 metriä ja painoa 455 tonnia”, vastasi oppaamme silmäänsä räpäyttämättä.
”Mutta entä tuo huipussa oleva risti?” en voinut olla kysymättä.
Carlo vastasi: ”Voi, sitä ei pidä hämmästellä. Paavit laitattivat ristejä ja muita vertauskuvia pakanallisiin muistomerkkeihin, koska heidän mielestään se oli yksi keino, jolla kristillisyys saattoi saada voiton pakanuudesta. Varsinkin Sikstus V oli innokas tässä suhteessa.”
Kysyin: ”Eikö se teidänkin mielestänne ollut jokseenkin omituinen liitto?”
”Varmasti oli. Pian saatte nähdä vielä selvemmän esimerkin tällaisesta ’omituisesta liitosta’, joksi te sitä kutsutte”, hän vastasi. Hän alkoi pitää Barbarasta ja minusta, sillä kysymyksemme antoivat hänelle tilaisuuden esittää laajoja tietojaan.
Käydessämme seuraavana päivänä kaupungin historiallisessa keskuksessa näimme, mitä hän oli tarkoittanut. ”Tuolla on Trajanuksen pylväs”, Carlo sanoi osoittaen kädellään 38 metrin korkuista valkoista marmoripylvästä. ”Se on pystytetty Trajanuksen käymien sotien muistoksi, mutta paavi Sikstus V korvasi keisarin patsaan Pietarin patsaalla.” Pian sen jälkeen kävimme eräällä toisella aukiolla, jolla seisoi aivan samanlainen pylväs. ”Tämä pylväs on pystytetty Marcus Aureliuksen kunniaksi, mutta jos katsotte pylvään päässä olevaa patsasta, näette sen esittävän apostoli Paavalia. Keisarin patsas poistettiin samaisen paavin määräyksestä hänen yrittäessään ’kristillistää’ pakanallista Roomaa.”
”Hetken kuluttua tutustumme yhteen parhaiten säilyneistä vanhoista muistomerkeistämme”, Carlo sanoi myöhemmin. Pysähdyttyämme eräälle läheiselle aukiolle hän osoitti meille tyypillistä pakanallista temppeliä. ”Se on Pantheon. Se on rakennettu vuosina 27–25 ennen ajanlaskumme alkua. Kuten voitte nähdä, julkisivun taakse jäävä osa on pohjakaavaltaan pyöreä. Kupoli näkyy täältäkin, mutta sisältä se näkyy vielä paremmin. Sen läpimitta on 43 metriä, ja se on maailman suurin muurattu kupoli. Vasta tällä vuosisadalla teräsbetoni on mahdollistanut suurempien kupolien rakentamisen. Alun perin temppeli oli omistettu pakanajumalten panteonin palvonnalle. Renessanssiaikana paavi Urbanus VIII määräsi eteisosan riisuttavaksi pronssiverhouksestaan. Osasta sulatettua metallia tehtiin Pietarinkirkon pääalttarin katos ja lopuista Sant’ Angelon linnan tykit.”
Kävellessämme sisään Barbara ja minä luulimme tulevamme museoon tai sen tapaiseen, mutta emme . . .
”Ai niin! Unohdin kertoa teille . . . ” kiirehti Carlo jatkamaan nähdessään hämmästyneet kasvonilmeemme. ”Sen jälkeen kun Itä-Rooman keisari Fokas oli antanut Pantheonin paavi Bonifatius IV:lle vuonna 609, se muutettiin madonnan ja marttyyrien palvonnalle omistetuksi kirkoksi. Kuten voitte nähdä, sitä käytetään yhä palvontapaikkana. Sinne on haudattu kuuluisa taidemaalari Rafaello ja monia Italian kuninkaita, jotka taistelivat Italian itsenäisyyden puolesta.
Sen jälkeen hän kääntyi suoraan minun puoleeni ja jatkoi: ”Hyvin monet muut Rooman kirkot on rakennettu pakanallisten temppelien päälle, usein jo olemassa olleita rakennelmia hyväksi käyttäen.” Hän alkoi luetella niitä: ”Santa Maria sopra Minerva on rakennettu Minervalle omistetun temppelin päälle, San Lorenzo in Miranda -kirkko oli aiemmin omistettu jumalaksi korotetulle keisariparille. . . . ”
Kolmannen ja viimeisen päivän aamu oli varattu Vatikaanissa käyntiä varten. Kävelimme Pietarinkirkon edustalla olevalle aukiolle, jolle sitä kehystävät mahtavat pylväiköt luovat kunnioitusta herättävän ilmapiirin. Ryhmämme kokoontui keskelle aukiota sijoitetun suuren obeliskin ympärille. Carlo näytti tietävän kaiken tietämisen arvoisen näistä egyptiläisistä muistomerkeistä.
Hän sanoi: ”Jos katsotte sitä tarkkaan, ette näe siinä piirtokirjoituksia. Keisari Caligula tuotatti sen Roomaan, ja paavi Sikstus V pystytti sen tälle paikalle. Obeliskin kuljetuksen ja pystytyksen kerrotaan olleen hyvin hankalaa ja tulleen hyvin kalliiksi. Siihen kului 900 mieheltä neljä kuukautta. Pystytykseen liittyvien ongelmien vuoksi ja vähäisimpienkin häiritsevien tekijöiden pelosta paavi määräsi, että jokaista, joka pystytyksen aikana aiheuttaisi melua, rangaistaisiin kuolemalla.”
Astuessamme itse basilikatyyppiseen jättimäiseen kirkkorakennukseen kimalteleva kulta ja punainen sametti saivat silmämme suurenemaan. Ympärillämme oli menneitten vuosisatojen monien suurimpien taiteilijoitten teoksia.
”Miten ihmeen paljon kaikki tämä on maksanut?” kysyi eräs pikkupoika.
”On selvää, että kaiken tämän arvoa on mahdoton laskea. Mutta voin kertoa sinulle tämän: Paavi Julius II:n määräyksestä keisari Konstantinuksen aikana rakennettu basilika purettiin ja tilalle alettiin rakentaa nykyistä rakennusta. Rakennustyöt paavit rahoittivat myymällä niin paljon aneita, että sen nostattaman närkästyksen aallon sanotaan jouduttaneen protestanttista uskonpuhdistusta.”
Oikealla puolellamme on Michelangelon kuuluisa Pietá, joka esittää äitinsä Marian polville laskettua kuollutta Kristusta. Kiinnitettyään huomiomme patsaasta huokuvaan lempeyteen ja arvokkuuteen Carlo opasti meidät kohti pronssipatsasta. Sen edessä oli jo paljon ihmisiä, ja osa heistä odotti vuoroaan päästäkseen suutelemaan sen oikeata jalkaa. Kun tilaa tuli, me onnistuimme pääsemään lähemmäksi.
”Katso, äiti! Isä, näetkö?” John huudahti. ”He suutelevat sen jalkaa!” Me jopa näimme, että patsaan varpaat olivat kuluneet sileiksi! ”Vuosisatojen kuluessa miljoonien uskollisten palvojien huulet ovat kuluttaneet osan varpaista pois”, oppaamme selitti. ”Patsas esittää Pietaria, mutta sen alkuperä on hämärän peitossa. Perimätiedon mukaan se on tehty Juppiterin sulatetusta patsaasta. Viime aikoina on oltu sitä mieltä, että patsas on peräisin 1200-luvulta.”
Tuona iltapäivänä me tutustuimme puistoihin, muistomerkkeihin ja aukioihin. Yleisvaikutelmaksemme jäi, että Rooma on todella kaunis kaupunki tyypillisine tummanpunaisine rakennuksineen ja puutarhoineen, joissa komeat sateenvarjoa muistuttavat männyt piirtyvät taivasta vasten.
Myöhemmin matkalla Firenzeen me juttelimme siitä, mitä kaikkea kaunista olimme nähneet Roomassa, ja siitä merkillisestä pyhän ja epäpyhän sekoituksesta, johon valpas havainnoitsija ei voi olla kiinnittämättä huomiota.
Firenze
Vaikka Firenze onkin paljon pienempi kuin Rooma, ovat sen taidekokoelmat maailman rikkaimpia, täynnä hienoja maalauksia ja veistoksia. Tässä Toscanan ihastuttavien kukkuloitten ympäröimässä kaupungissa on aina ollut omaa erityistä eleganssiaan.
Käynti Piazza del Duomolla, yhdellä pääaukioista, teki vaimooni ja minuun syvän vaikutuksen. Aukio on kaupungin kauneimpia ja sillä on tuomiokirkko ja Kastekappeli, jossa pikkulapsia kastetaan. Kun Carlo sanoi: ”Käydäänpä katsomassa ’Paratiisin porttia’, uteliaisuutemme heräsi heti. Lähestyessämme Kastekappelia hän näytti meille firenzeläisen taiteilijan Ghibertin tekemää pronssiovea. Nimen sille on antanut Michelangelo, joka piti näin kaunista ovea itse paratiisin veroisena. Sen kymmenen ovipaneelia kuvaavat Raamatun tapahtumia. Menimme lähemmäksi ja näimme, että taiteilija on vanginnut metalliin Aadamin ja Eevan luomisen, kertomuksen Kainista ja Aabelista, Nooan ja vedenpaisumuksen, Aabrahamin ja hänen poikansa Iisakin, Eesaun ja Jaakobin, Joosefin, Mooseksen, Joosuan, Saulin, Daavidin ja Salomon.
Rakennuksen sisäpuolelta löysimme hätkähdyttävän vastakohdan näille Raamatun aiheille. Kupolin mosaiikkikoristelua hallitsee kammottava helvetin kuva. ”Oletteko tienneet, että Italian kirkkoihin kuvatut helvettinäkymät muistuttavat etruskien maalaamia helvettinäkymiä?” Carlo kysyi.
Se oli meille uutta, ja olimme erittäin kiinnostuneita tietämään lisää. Sen jälkeen oppaamme mainitsi Werner Kellerin etruskien kulttuurista kertovan kirjan La Civiltà etrusca [alkuteos: Die Etrusker], jonka olen sen jälkeen onnistunut hänen ansiostaan hankkimaan. Siinä sanotaan:
”Miksi meidän siis pitäisi hämmästyä, jos näemme Toscanan kirkkojen ja Keski- ja Pohjois-Italian kirkkojen uskonnollisissa maalauksissa yhä uudelleen etruskien ajan levottomuutta herättäviä helvettinäkymiä, joita vainajia aikoinaan viimeisellä matkallaan saattaneet pelottavat demonihahmot ja siivekkäät olennot täydentävät? Etruskien kuolleitten valtakuntaa kansoittaneet olennot yksinkertaisesti muuttivat myöhempiin palvontapaikkoihin ja ovat säilyneet näiden kirkkojen uskonnollisessa koristelutaiteessa.
”Helvetin kauhujen kuvaaminen . . . pääsi oikeuksiinsa muinaisessa Etruriassa, jossa se sai väkivaltaisempia ja pirullisempia muotoja kuin missään muualla . . . Hallitsevana hahmona helvetin kärsimyksissä ja kristillisen kiirastulen tuskissa on Saatana, myöhemmän etruskien ajan hautakammioita kansoittavien demonien selvä vastine.”
Tämä havainto oli jälleen yksi osoitus siitä, miten kristikunnassa pakanalliset käsitykset ovat muuttaneet perusteellisesti varhaiskristillisyyden opetukset ja hengen.
Firenzen kierroksen päätyttyä edessämme oli vielä pitkä matka Venetsiaan.
Venetsia
”Adrianmeren kuningattareksi” usein kutsuttu Venetsia teki meihin tavattoman vaikutuksen. Tämä erään laguunin monille saarille rakennettu kaupunki on todella ainutlaatuinen kanavineen ja itämaista vaikutusta saaneine palatseineen, jotka on koristeltu taidokkain marmoriupotuksin. Jollakin tavalla mieleen tulivat Tuhannen ja yhden yön tarinat.
Pyhän Markuksen tori on viehättävä. Sitä reunustaa yhdeltä sivulta basilika, bysanttilaisen kirkon ja muhamettilaisen moskeijan välimuoto. Julkisivua koristaa neljä terassilla seisovaa suurta kullattua pronssihevosta. Vaikka John, joka välttämättä halusi ratsastaa niillä, hajottikin huomiotani, onnistuin kuulemaan mitä Carlo kertoi niistä. ”Nämä suuret hevoset, 200- tai 300-luvun [eaa.] kreikkalaisen taiteen tuotteet, ovat jäljennöksiä alkuperäisistä patsaista, jotka on äskettäin viety entistettäviksi. Katsokaa kirkon holvikaarien koristelua. Tässä on metsästysnäkymä, jossa kentauri taistelee lohikäärmeen kanssa. Tuo kuvaa vuoden kuukausia ja eläinradan merkkejä, ja tuo tuolla kuvaa Heraklesta . . . Tässä veistoksessa neljä soturia syleilevät ystävällisesti toisiaan. Heidän uskotaan olevan pakanakeisarit Diocletianus, Maximianus, Galerius ja Constantius.”
Kohtauksia mytologiasta, astrologisia vertauskuvia ja sotureitten patsaita – todella eriskummallisia kirkon koristeita!
Päätimme lomamme loisteliaasti kuutamomatkaan yhdessä Venetsian kuuluisista gondoleista, josta katselemme silmiemme eteen levittäytyvää kaupunkia.
Lyhyt kiertomatkamme oli antanut meille runsaasti ajattelemisen aihetta nähtyämme omin silmin pyhän ja epäpyhän räikeän sekoittumisen kristikunnan taideaarteissa. Monien uskonnollisten rakennusten loisto ja upeus auttoi meitä ymmärtämään, miten paljon parempaa ja mieltä ylentävää onkaan, kun voi tuntea tosi kristillisyyden. Lukuisat ihmisen nerokkuuden synnyttämät taideteokset saivat meidät miettimään Luojamme suurempaa viisautta, sillä se tapa jolla hän on meidät tehnyt, on todella suurenmoinen osoitus hänen taiteellisuudestaan.
[Kuva s. 16]
Pietarinkirkon aukion obeliski
[Kuvat s. 17]
Pietarin patsas, alkuperä tuntematon
Pantheon, joka on alun perin omistettu pakanallisille jumalille
[Kuva s. 18]
Näkymiä helvetistä Firenzen katolisessa Kastekirkossa