Miksi urheilu on saanut väkivaltaisia piirteitä?

Miksi urheilu on yhä väkivaltaisempaa?

ALLA on muutama suomalaisten lehtien urheilusivuilta saksittu otsikko, mutta samanlaisia otsikoita löytyy muidenkin maiden lehtien sivuilta. Urheilu on alettu samastaa väkivaltaan sekä pelikentällä että sen ulkopuolella.

Onko väkivalta lisääntynyt?

Psykiatrian dosentti Stanley Cheren Bostonin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta kirjoitti äskettäin: ”Sitä mukaa kuin väestö tottuu yhä enemmän väkivaltaan, kasvaa myös sen halu saada väkivaltaisen virkistyksen tarve tyydytetyksi vielä rajummalla väkivallalla. . . . Ihmiset maksavat omaisuuksia päästäkseen näkemään, miten toisia ihmisiä vahingoitetaan. . . . Tilanne pahenee kaiken aikaa ihmisten kyllästyessä. 1930-luvulla ihmiset järkyttyivät elokuvakohtauksesta, jossa James Cagney läimäytti naista. Se ei ole enää mitään; nyt jännityksen vuoksi vaaditaan paljon rajumpaa väkivaltaa. . . . Niinpä huolimatta siitä, että nyrkkeilijöitä on kuollut kehässä, katselijat haluavat enemmän toimintaa. . . . Olemme kyllästyneisyydessämme tulleet siihen pisteeseen, että me sallimme urheilijoittemme vaarantaa henkensä.”

Voimme ottaa esimerkiksi Pohjois-Amerikassa suositun jalkapallon (jota ei pidä sekoittaa tavalliseen jalkapalloon). Amerikkalaista jalkapalloa on esikuvansa englantilaisen rugbyn tavoin pidetty kontaktiurheiluna, jossa tartutaan vastapelaajaan, mutta se on vielä rajumpaa. Kuitenkin väkivaltaisempi peli on viime aikoina tullut yleiseksi säännöksi. Suojavarusteet ovat usein muuttuneet suojapanssareiksi. Esimerkiksi pelaajat käyttävät kivikovia muovikypäriä, joilla he puskevat toisiaan paha mielessä.

Ammattilaisjalkapalloilija Jack Tatumilta on äskettäin ilmestynyt kirja, jossa hän ytimekkäästi kertoo tähän peliin liittyvästä väkivallasta.

”Ammattilaisjalkapallo on turmeltunutta ja raakaa; siinä ei ole pahemmin tilaa tunteellisuudelle.”

”En koskaan taklaa ketään vain kaataakseni hänet. Haluan rangaista miestä, jonka perässä juoksen, ja haluan hänen tietävän, että häneen tulee sattumaan joka kerta, kun hän tulee tielleni.”

”Olen käyttänyt sanaa ’tappaa’, ja ottaessani miestä yritän todella tappaa hänet, mutta en lopullisesti. Tarkoitan sitä, että yritän tappaa pelin tai syötön, mutta en tätä miestä . . . pelin rakenne perustuu vastustajan rankaisemiseen.”

”Haluaisin uskoa, että pahimmat miehenottoni hipovat törkeää pahoinpitelyä, mutta samalla kaikki mitä teen on sääntökirjan mukaista.” – They Call Me Assassin.

Tatumin viimeinen ajatus on tärkeä. Yhdellä ”sääntökirjan mukaisella” taklauksella hän halvaannutti erään miehen pysyvästi. Se, mitä pidettäisiin törkeänä pahoinpitelynä kaikkialla muualla, on laillista pelikentällä. Ei ihme, että eräs urheilutoimittaja sanoi: ”Peliasussa pääsee turvaan laeilta.”

Tatumin huomautukset eivät kuvasta vain yhden pelaajan asennetta. Amerikkalaisen Pittsburgh Steelers -jalkapallojoukkueen apulaispäävalmentaja George Perles sanoi: ”[Amerikkalainen jalkapallo] on hyvin, hyvin väkivaltaista ja halpamaista, kovaa, raakaa, maskuliinista.” William B. Furlong sanoi New York Times Magazine -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan: ”Otteet kentän pelinaloituspaikalla ovat aina olleet väkivaltaisia, välistä yhtä väkivaltaisia kuin puukkotappelu pimeässä huoneessa . . . [silloin] usein jaetaan nyrkiniskuja, kiroillaan, työnnetään sormia silmiin ja potkitaan.”

Laitahyökkääjä Jerry Kramer sanoo kirjassaan näin: ”Aloitin päivän päättäneenä tulla ilkeäksi ja vakavoitua peliä varten. Siitä ei tule mitään pelkästään [peliä edeltävänä] lauantaina ja sunnuntaina. Se täytyy aloittaa maanantaina tai tiistaina [viikkoa ennen peliä] . . . Kerään suuttumusta, sen jälkeen vihaa, ja tunteet vahvistuvat vahvistumistaan, kunnes sunnuntaina ne ovat valmiita räjähtämään. . . . Kun haluan vihata jotakuta pelaajaa, pidän varani etten katsele toista joukkuetta ennen peliä . . . Jollen näe häntä, tunnen voivani vihata häntä hieman enemmän.” – Instant Replay.

Tätä samaa väkivaltaista henkeä ilmenee yhä enemmän tavallisessakin jalkapallossa. Brasilialaisen São Paulon Corinthians-jalkapallojoukkueen entinen maalivahti Heitor Amorim sanoo: ”Jätin jalkapalloilun vuonna 1970, ja siihen aikaan se oli muutostilassa. Se oli muuttumassa taitopelistä voimapeliksi. Taidot alkoivat väistyä väkivallan tieltä. Uskon että jos Pelé [kenties kaikkien aikojen paras jalkapalloilija] pelaisi nykyään, hän ei pystyisi viemään läpi puoliakaan niistä suurenmoisista otteluista, jotka hän pelasi 1960-luvulla. Väkivalta tekisi hänestä lopun. Ja katsojat huutaisivat hurraata. He näyttävät rakastavan väkivaltaa.”

Väkivalta – sekä suusanallinen että ruumiillinen – on pujahtanut myös aiemmin reilun pelin hengen ja herrasmiesmäisen käytöksen läpitunkemaan urheiluun, kuten tennikseen ja krikettiin. Tennis oli kerran sellaisten kohteliaitten ihmisten peli, jotka olivat oppineet harjoittamaan rehtiyttä. Mutta viime vuosikymmenellä tämä filosofia on hävinnyt johtavien ammattilaisten saadessa raivokohtauksia ja syytäessä suustaan kaikenlaisia hävyttömyyksiä.

Entä koulu-urheilu?

Jos väkivalta on tällaista ammattilaisurheilussa, niin onko ihme, että samanlaisia asenteita on päässyt hiipimään myös koulumaailmaan? Marvin Vickers, tanakka 24-vuotias nuori mies New Jerseystä Yhdysvalloista, pelasi oppikoulunsa jalkapallojoukkueessa ja hänelle tarjottiin paikkaa eräässä yliopistojoukkueessa. Mitä hän sanoo koulu-urheilun väkivaltaisuudesta? ”Valmentajat opettivat meitä pelaamaan rumasti. Esimerkiksi jos me tiesimme, että jollakulla vastustajista oli vanha kylkiluuvamma, käsky kuului: ’Täräytä häntä hänen vahingoittuneisiin kylkiluihinsa!’ Ottelu ei tuntunut kunnon ottelulta, jollemme saaneet paria kolmea vastustajan pelaajaa vahingoittuneina pois kentältä.”

Oppikouluissakin nuoriin juurrutetaan vihaa ja väkivaltaa. Yliopistoissa ja oppikouluissa opettanut Fred F. Paulenich kirjoitti: ”Nuoria opetetaan pettämään, vahingoittamaan ja valitsemaan jonkun uhrikseen voitonjumalan vuoksi. Valmentajat näyttävät oppikoulu- ja korkeakoulujoukkueille väkivaltaisia filmejä valmistaakseen niitä vastustajien kohtaamiseen.”

Kanadalainen jääkiekkoilija Dave Schultz, joka on kuuluisa tappeluhenkisestä pelitavastaan, sanoi äskettäin: ”Olen anteeksipyynnön velkaa niille nuorille pelaajille, jotka katselivat tyyliäni käyttäen sitä mallinaan. . . . Pelasin sillä tavalla siksi että jokainen – valmentajat, katselijat ja tiedotusvälineet – näytti odottavan sitä minulta.”

Hänen viimeinen ajatuksensa tuokin meidät johdonmukaisesti seuraavaan kysymykseen.

Miksi väkivalta on lisääntynyt?

”Valmentajat, katselijat ja tiedotusvälineet.” Niitä voidaan ensi sijassa syyttää urheilun väkivaltaisuudesta. Ne yhdessä synnyttävät sen kehän, joka saa tarjonnan ja kysynnän lain toimimaan. Katselijat haluavat toimintaa ja jännitystä. Se muodostaa kysynnän. Valmentajat ovat usein liikemiesten palkkaamia, ja nämä haluavat pelitoimintaan sijoittamiensa rahojen kasvavan hyvää korkoa. Se merkitsee sitä, että katselijat täytyy pitää tyytyväisinä. Niinpä valmentajia patistetaan tyydyttämään yleisön taholta tulevia vaatimuksia. Sivustakatsojina toimivat tiedotusvälineet, varsinkin televisio, ovat mukana vuoroin ylistämässä väkivaltaa ja vuoroin taas tuomitsemassa sitä.

Muutama vuosi sitten amerikkalainen jalkapallovalmentaja Vince Lombardi ilmaisi urheilufilosofiansa fraasilla, jota on sen jälkeen käytetty paljon: ”Voitto ei ole kaikki, millä on merkitystä; se on ainoa, millä on merkitystä.” Hän ei varmastikaan ollut tämän ajatuksen isä. Hän vain puki ammattilaisurheilussa vallitsevan asenteen sanoiksi.

Mutta miksi voittaminen on näin tärkeätä? Edellä lainattu uutinen vastaa: ”[Yhdysvalloissa] yliopistot sijoittavat miljoonia dollareita . . . urheiluohjelmiinsa (suuren osan siitä mennessä urheilijoitten stipendeihin) monista syistä, joista suinkaan vähäisin ei ole se, että menestyvät jalkapallo- ja koripallojoukkueet voivat tuottaa suuria voittoja.”

Iso raha ja voitot määräävät tahdin varsinkin ammattilaisurheilussa. Urheilu poikii rahaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Syyskuussa 1981 käyty Sugar Ray Leonardin ja Thomas Hearnin välinen nyrkkeilyottelu ”oli historian tuottoisin yksittäinen urheilutapahtuma, jonka kokonaistuotoksi arvioidaan 37 miljoonaa dollaria [166 milj. mk]”. Jonkin aikaa sitten kahdeksan amerikkalaista baseball-pelaajaa allekirjoitti sopimuksia, ”joiden arvo on keskimäärin 500000 – 926000 dollaria [2250000 – 4167000 mk] vuodessa”. Kuuluisan meksikolaisen baseball-syöttäjän Fernando Valenzuelan kerrotaan ansainneen Yhdysvalloissa 300000 – 500000 dollaria [1350000 – 2250000 mk] yhtenä pelikautena pelkästään siksi että oli antanut liittää nimensä eräisiin tuotteisiin. Argentiinalaisen La Nacion -päivälehden mukaan Boca Juniors -jalkapallokerho maksoi 4,5 miljoonaa markkaa vastaavan käsirahan ”ensimmäisenä eränä Diego Armando Maradonan lopullisesta siirtosummasta”. Maradona on Argentiinan jalkapallotähtiä. Australiasta kerrotaan: ”Nykyään taivas on rajana ja jalkapallo on suurta liiketoimintaa, kun kaikkien kahdentoista Victorian Football League -jalkapallokerhon vuotuinen liikevaihto on miljoona [Australian] dollaria [4,7 milj. mk].”

Mihin urheilun muuttuminen suuressa määrin liiketoiminnaksi on johtanut? Väkivallan lisääntymiseen. Syynä on se, että urheilu tarvitsee nykyään valtavia tuloja katselijoiltaan ja televisiokanavilta. Se merkitsee sitä, kuluttaja täytyy tehdä urheilusta riippuvaiseksi, jotta urheilun rahavirrat pysyisivät tasaisen vuolaina. Miten tähän päästään? Tarjoamalla kuluttajille sitä mitä he vaativat – jännitystä. Ja jännitys on yleensä yhteydessä väkivaltaan. Näin on syntynyt itseään ruokkiva kehä. Valmentajien on opetettava ja vaadittava väkivaltaa, koska yleisö haluaa sitä. Ja liikemiehet haluavat voittojaan. Ja kasvattaakseen omaa myyntiään tiedotusvälineet välillä liehakoivat ja välillä taas syyttelevät. Keskellä tätä noidankehää ovat pelaajat, jotka vastaavat varsinaisesta tuotteesta – toiminnasta, jännityksestä ja väkivallasta.

Miksi katselijat ovat väkivaltaisia?

Urheilijoitten nykyiset ylettömät palkkiot ja palkinnot ovat synnyttäneet myös toissijaista väkivaltaa. Kuinka niin? Katselija maksaa kalliin hinnan päästäkseen näkemään hyvin palkattuja ammattilaisia. Sen vuoksi hän vaatii täydellisyyttä kaiken aikaa. Hän ei suo urheilijalle epäonnistumisia tai alikuntoisia päiviä. Professori John Cheffers Bostonin yliopistosta selitti sattuvasti tätä ilmiötä: ”Katselijoitten tuntema kunnioitus sellaisia pelaajia kohtaan, joita he pitävät liian hyvin palkattuina, joskus riidanhaluisina ja varmasti hemmoteltuina, on vähentynyt suuresti. Niinpä se, että ammattilaisurheilijoihin suhtaudutaan kuin sirkushylkeisiin, joiden odotetaan onnistuvan hyvin jokaisessa yrityksessä, alentaa heidän ihmisarvoaan ja tekee heistä ottelun järjestäjien ja katselijoitten silmissä kauppatavaraa.”

Mikä on johdonmukainen seuraus kaikesta tästä? Katselijat alkavat käyttäytyä väkivaltaisesti. Mutta miksi juuri siten? No, mitä sinä teet, jos ostat jonkin viallisen tuotteen? Valitat liikkeen johtajalle tai valmistajalle ja odotat korvausta. Entä miten valittaisit stadionilla, jos esitys ei vastaakaan odotuksiasi? Koska urheilussa ei tunneta virallisia korvauskanavia, pettyneet katselijat alkavat yhtäkkiä käyttäytyä väkivaltaisesti.

Kahden viime vuosikymmenen aikana tapahtuneeseen katselijoitten väkivallan kasvuun on kaksi muutakin syytä – huumeet ja alkoholi. Monet katselijat ovat stadioneille saapuessaan jo juovuksissa tai huumeitten huumaamia tai näiden aineitten vaikutus alkaa kohta näkyä heissä, ja heillä on mukanaan olutta ja marihuanaa, joiden turvin he kestävät istua pelin ajan. Ottelun edistyessä yleisö muuttuu roskajoukoksi, estot katoavat, ja seuraavan päivän lehtiotsikot kertovat ”järjettömästä väkivallasta”.

Katselijoitten väkivalta on saavuttanut sellaiset mitat Euroopassa, että monet maat eivät halua tiettyjä kisavieraita otteluihinsa. ”Englannin kannattajat, älkää tulko takaisin!” kuului Baselin viesti sen jälkeen, kun Englannin joukkueen kannattajat olivat tehneet tuhoja tässä rauhallisessa sveitsiläisessä kaupungissa. Espanjassa Barcelonan keskustan asukkaita puistattaa heidän muistellessaan, millaista pakokauhua Skotlannin joukkueen kannattajat aiheuttivat heidän kaduillaan vuonna 1972. Tilanteen pahentumisen vahvistaa eräs hämmentynyt Englannin kannattaja, joka sanoi: ”Olen matkustellut seuraamaan pelejämme ulkomaille 13 vuoden ajan ja nähnyt tilanteen jatkuvasti pahenevan. Nykyään esimerkiksi Chelseasta, West Hamista ja Manchesterista saapuu hulinoitsijoita pelkästään purkamaan aggressioitaan. He eivät edes seuraa otteluita.”

Mikä ratkaisuksi?

Urheiluväkivalta, sekä kentällä että sen ulkopuolella, on nykyään maailmanlaajuinen vitsaus. On ehdotettu ja kokeiltu kaikenlaisia irrallisia ratkaisuja. Monilla stadioneilla ympäri maailman katselijat on nykyään aidattu vallihaudan taakse, kuten villieläimet eläintarhassa. Joillakin stadioneilla vastakkain olevien joukkueiden kannattajien on oltava eri katsomoissa. Poliisivoimia ja mellakantorjuntajoukkoja on vahvistettu. Jotkut asiantuntijat ovat ehdottaneet ankarampia lakeja ja rangaistuksia väkivaltaiselle pelaajille ja katselijoille. Urheilijat ovat jopa kannattaneet eräitten väkivaltaisten tapojen kieltämistä joissakin urheilulajeissa, kuten jääkiekossa. ”Kuitenkaan joukkueitten omistajat eivät ole tehneet mitään tässä mielessä, koska he pelkäävät sen voivan vähentää lippujen myyntiä.”

On selvää, ettei rehtiyttä ja reilun pelin henkeä voida lainsäädännöllä saada ihmisten sydämeen ja mieleen. Niitä täytyy opettaa tasapainoisen elämän olennaisena osina. Mutta onko se mahdollista? Jos on, miten se voisi hyödyttää sinua ja lapsiasi? Miten urheilu voi olla tervehenkistä hauskanpitoa sen sijaan että se olisi henkeen ja vereen asti käytävää taistelua?

[Kuva s. 4]

[Kuvat s. 5]

TÄMÄ johti TÄHÄN