”Leijonasta karitsaksi”

RYÖSTETTYÄMME erään pahoin pelästyneen myyjän veljeni ja minä pakenimme autollamme. Enpä juuri silloin tajunnut, että tuo päivä – 14. huhtikuuta 1972 – todella osoittaisi, millainen vaarallinen ”eläin” minusta oli tullut.

Lähestyimme poliisin rakentamaa tiesulkua, kun yhtäkkiä luotikuuro raastoi autoamme. Veljeni Larry vaipui kuolleena syliini – hänen kasvonsa olivat repeytyneet irti. Peityin hänen vereensä. Jatkoimme matkaamme vinhaa vauhtia mutta ajomme loppui lyhyeen, sillä luodit olivat sytyttäneet auton tuleen. Hyppäsimme ulos ja aloimme etsiä uutta autoa.

Lähellä eräs vanha mies nukkui autossaan. Olin hurjistunut nähtyäni Larryn kuolevan. Niinpä kävin tähän mieheen raivostuneena käsiksi enkä osannut lopettaa hänen lyömistään. Hän sai kallonmurtuman ja oli vähällä kuolla. Ajoimme poliisin kanssa kilpaa. Sen jälkeen kun minuun oli osunut kaksi luotia, silmissäni pimeni ja auto syöksyi tieltä.

”Ulos autosta ja kädet ylös!” kuului komento, joka seuraavaksi porautui tajuntaani. Poliisit ympäröivät minut, mutta sekään ei vielä täysin pysäyttänyt minua. Läheltä ammuttu haulikonlaukaus teki vatsaani ammottavan haavan. Painin vielä 120-kiloisen poliisin kanssa, joka lopulta painoi minut mahalleni mutaiseen suovesilätäkköön, istui päälleni ja pilkkasi: ”Kohta sinä kuolet, nekru!”

Kun minut myöhemmin vietiin sairaalaan, minulla oli vain yksi halu: saada henki pois kaikesta mikä liikkuu! Pikkuveljeni kuoleman jälkeen en nähnyt elämälleni enää mitään tarkoitusta. Minulla ei ollut minkäänlaisia toiveita siitä, että minusta voisi joskus tulla jotakin. Kultainen sääntöni oli: tapa ja tule tapetuksi. Ei ihme, että sairaalavuoteeni vieressä istui kaksi vartijaa haulikot kädessä!

Mutta mikä oli luonut minulle leijonamaisen persoonallisuuden?

Väkivaltainen lapsuus

Perheessämme riitti aina tappelupukareita. Isältä sokeutui toinen silmä erään tappelun jälkeen. Välistä hän uhkaili kokonaisia ihmisjoukkoja seisomalla täpötäyden tanssisalin ovella ja huutamalla: ”Kukaan ei tule sisään eikä kukaan mene ulos!” Eikä kukaan uhmannut häntä. He tiesivät, miten paha hän oli. Me seurasimme isän väkivaltaista esimerkkiä. Yksi veljistäni melkein leikkasi jalkani irti suurella puukolla vain siksi että olin sanonut: ”En aio siirtää sitä!” Vaikka äiti osoittikin jonkinlaista hellyyttä, ajattelin: ”Koska meitä on 16 lasta, meille kaikille on varmasti vaikea osoittaa rakkautta.”

Perheemme oli köyhä, mutta silti meillä oli välttämättömyydet. Mutta halusin enemmän. Pian murtauduin koteihin. Se johti siihen, että minut lähetettiin 13-vuotiaana poikakotiin, ja runsaampaan väkivallan käyttöön. Tapellessani erään pojan kanssa, joka koetti hyötyä minusta, löin häntä, kunnes hän tuupertui pökertyneenä maahan ja hänen kasvonsa olivat veren peitossa.

Päästyäni poikakodista elämäni keskittyi täysin omien halujeni tyydyttämiseen – millään muulla ei ollut merkitystä. En piitannut toisista vähääkään. Väkivallanteot rumenivat aina tuohon vuoden 1972 huhtikuun päivään saakka. Kun veljeni Cy ja minut lopulta vietiin oikeuden eteen, meidät tuomittiin 30 vuodeksi Angola-nimiseen kuritushuoneeseen.

Tultuamme vankilaan meidät tunnettiin ”kahtena kovanyrkkisenä kahjuna”. Vaikka olinkin pienikokoinen ja painoin vain noin 60 kiloa, olin opiskellut itsepuolustusta ja harrastanut painonnostoa. Nostin helposti yli kaksi kertaa oman painoni pääni yläpuolelle. Vankilassa kiersi sana: ”Älä vain riitaannu Alin kanssa, sillä hän ei osaa lopettaa. Hän tappaa sinut.”

Suuri yllätys

Jehovan todistajat pitivät vankilassa kerran viikossa kokouksia. Menin sinne kerran uteliaisuudesta. ”Ette tiedä, mistä puhutte!” sanoin uhmakkaasti eräälle kärsivälliselle, kauniisti puhuneelle todistajalle. ”Mistä tiedätte, että se on sellaista?” Olin rangaistusvankina oppinut epäileväiseksi. Me osasimme ohjailla toisia liehakoivalla puheella. Siksi todistajien kiehtovat sanat eivät aluksi merkinneet minulle paljoakaan.

Sitten tunsin heistä huokuvan sellaista, mitä minulle ei ollut osoitettu koko elämäni aikana: aitoa epäitsekästä kiinnostusta. Ensinnäkin he olivat halukkaita matkustamaan lähes tunnin päästäkseen vankilaan ja toisen tunnin taas toiseen suuntaan. Näin he tekivät viikko viikon jälkeen saamatta minkäänlaista aineellista korvausta. Lisäksi he varasivat aikaa vankilankin ulkopuolella keskustellakseen ongelmistamme ja kysymyksistämme toisten seurakunnan vanhinten kanssa, ja seuraavalla viikolla he kertoivat meille, mitä näissä keskusteluissa oli selvinnyt. He todella halusivat auttaa meitä. Vaistosin sen.

Raamatun totuus, jota opin, oli sekä johdonmukaista että käytännöllistä. Rupesin vähitellen soveltamaan sitä. Aloin asteittain riisua vanhaa leijonamaista persoonallisuuttani ja pukea ylleni uutta persoonallisuutta, johon sisältyi myötätunto, ystävällisyys ja mielen vaatimattomuus. Tunsin oloni hyväksi. Raamattu todella tepsi! Sen jälkeen tuli ensimmäinen vankilan muurien sisäpuolella pidetty Jehovan todistajien konventti.a – Kolossalaisille 3:9–12.

Runsaan kolmensadan todistajan ylitsevuotava rakkaus oli minulle suuri yllätys! Missään ei näkynyt merkkiäkään ennakkoluuloisuudesta rotumme takia tai siksi että olimme vankeja. Aivan kuten Jeesus sanoi, tällaisesta uhrautuvasta rakkaudesta ’kaikki tuntisivat’ hänen tosi opetuslapsensa. Olin aiemminkin turvannut uskontoon – mutta omalla tavallani. Tunnuslauseenani oli aina ollut: ”Tee toisille ennen kuin he tekevät sinulle.” Todistajien epäitsekäs rakkaus kosketti minua syvästi. Tässä konventissa minut kastettiin, ja tuo päivä oli 5. lokakuuta 1974. – Johannes 13:34, 35.

Syvennän suhdettani Jumalaan

Todistajat opettivat minut syventymään Raamattuun. Aloin elämässäni tajuta, että Jehova oli hellästi kiinnostunut minusta. Hänen armonsa kertakaikkisesti riisui minut aseista. Miettiessäni menneisyyttäni olin vähällä kokea hermoromahduksen. ”Näin” jatkuvasti niiden kauhistuneet kasvot, joita olin pysäyttänyt ja ryöstänyt tai piessyt. Mutta kun sitten tajusin, mitä Jehovan täydellinen anteeksianto merkitsee, halusin tehdä kaiken voitavani miellyttääkseni häntä. Sovelsin myös Roomalaiskirjeen 13:1:tä ensi kerran elämääni ja olin alamainen ”esivalloille”, joita vankilaviranomaiset edustivat. – Jesaja 1:18, 19.

Minun oli varjeltava ajatuksiani ja sydäntäni, jotten olisi pukeutunut jälleen entiseen persoonallisuuteeni. Pakotin ajatukseni askartelemaan erilaisissa raamatunkohdissa ja raamatullisissa esimerkeissä sen sijaan että ne olisivat askarrelleet väkivallanteoissa, kuten ennen. Ponnistelin jatkuvasti – joka päivä – yltääkseni paremmin Jehovan normeihin. Tällainen asenne on ratkaisevan tärkeä oltaessa telkien takana tuhansien täysin turmeltuneitten ihmisten kanssa. Valitettavasti jotkut, joista tuli Jehovan todistajia Angolassa, sallivat elämän huolten ja nautintojen tukahduttaa heidän sydämeensä kylvetyn totuuden sanoman. Joillakuilla halu päästä vankilasta tai päästä naimisiin peitti hengelliset asiat varjoonsa, ja heistä tuli murheellisia esimerkkejä. He jopa pilasivat niiden todistajien elämän, jotka avioituivat heidän kanssaan tuntematta heidän todellista hengellistä tilaansa. – Luukas 8:11–15.

Välttyäkseni tällaisilta ongelmilta ahkeroin auttaakseni toisia vankeja saamaan samanlaisen toivon ja tavoitteen kuin minulla jo oli. Käytin tähän työhön monien vuosien ajan toistasataa tuntia kuukaudessa. Yhteen aikaan minulla oli 20 viikoittaista raamatuntutkistelua! Kahdeksasta näistä vangeista tuli vihkiytyneitä Jehovan todistajia. Yhdellä heistä oli väkivaltainen luonne; hän oli joutunut vankilaan vaimonsa taposta. Miten tyydytystä tuottavaa oli nähdä, että toisestakin ”leijonasta” tuli Jumalan ”lammas”!

Elämä vankilan ulkopuolella

Yhdeksän vuoden kuluttua minut vapautettiin vuonna 1981. Mikä ilo olikaan, että saatoin nyt toimia vapaasti seurakunnan yhteydessä. Kuitenkin jotkut antoivat minulle sen vaikutelman, että taustani vuoksi minun täytyisi ensin osoittaa kelvollisuuteni. Tiesin, että Jehovan miellyttäminen oli tärkeintä ja että aikanaan toiset näkisivät hengellisen edistymiseni. Nyt jouduin uuden haasteen eteen: huolehtimaan vaimosta ja hänen viidestä lapsestaan. – Vrt. Apostolien teot 9:26.

Onneksi löysin sellaisen vaimon kuin Barbara, joka oli täysin vihkiytynyt Jehovalle. Hänen alistuvainen tukensa on ollut suuriarvoista. Pitääksemme Jehovan etusijalla perheessämme me tutkimme yhdessä joka viikko – mitä aihetta tahansa – ja kerromme toisille Raamatusta perheenä. Tietenkin meillä joskus on pientä kitkaa kuten muillakin aviopareilla. Mutta jos luontoni alkaa nousta, menen toiseen huoneeseen, otan Raamatun tai Raamatun tutkimisen apuvälineen käteeni ja alan lukea sitä. Suunnilleen tunnin kuluttua olemme jo sopineet riitamme.

Luettuasi siitä, miten niin monet rikolliset palaavat entisille teilleen, voit joskus ihmetellä, voiko ”leijona” todella muuttua ”karitsaksi”. Voiko Jesajan 11:6–9:n piirtämästä kiehtovasta kuvasta, jossa karitsa ja leijona asuvat yhdessä sovussa, nykyään tulla todellisuutta Jumalan kansan keskuudessa? Kerran sattui sellaista, mikä mielestäni tarjoaa jonkinlaisen vastauksen. Barbara saa kertoa siitä.

”Al ja minä olimme palaamassa saarnaamistyöstä. Eräästä kapakasta tuli ulos mies, joka jäi tuijottamaan meitä ja huusi: ’Onpa kaunis nainen! Minun täytyy saada suudella häntä!’ Sen jälkeen hän tuli luokseni ja alkoi kietoa käsivarsiaan ympärilleni”, selitti Barbara. ”Katsoin Alia ja näin hänen ilmeensä kiristyvän. Mutta Al ei tehnyt mitään. Vetäydyin irti miehestä, joka sen jälkeen kääntyi Alin puoleen ja puristi hänen kättään. Hän sanoi miehelleni: ’Olen pahoillani, mutta näin kaunis ilmestys sai minut innostumaan liikaa.’ Hän meni pois. En koskaan unohda, mitä Al sen jälkeen sanoi: ’Kultaseni, kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä olisin voinut tehdä hänelle.’ Sanoin Alille: ’Jehovan henki oli varmasti kanssasi.’”

Kun nyt todella ajattelen tekemiäni muutoksia, niin pelkkä Al ei olisi pystynyt kaikkeen siihen. Jehovan henki, hänen ohjauksensa ja hänen Sanansa täsmällinen tuntemus ovat muuttaneet tämän ”leijonan” ”karitsaksi” Hyvän Paimenen laumaan. – Lähetetty.

[Alaviitteet]