Palaavatko he samanlaisina?

”MINULLA on kranaatti- ja pommineuroosi”, kirjoitti John sairaalavuoteestaan. ”Tietenkään en ole mielipuoli. Mutta olen viettänyt villi-ihmisen elämää.” Hän jatkoi: ”Pistimestä ja srapnellin luodeista saamani haavat ovat kuitenkin kaikki parantuneet. Puolen vuoden kuluttua useimmat meistä ovat melko hyvässä kunnossa, mutta yksikään meistä ei tule toipumaan täysin vielä vuosiin.” Näin sanoi eräs toisen maailmansodan sotilas, joka oli säilynyt hengissä yhdestä Tyynenmeren pahimmista verilöylyistä – Guadalcanalista.

Johnin tila oli jokseenkin samanlainen kuin miljoonien muiden sotilaitten, jotka ovat palanneet monista vuosisadallamme käydyistä sodista. Monet kärsivät niin sanotusta kranaattineuroosista, taisteluväsymyksestä tai jälkitraumaattisesta stressistäa, joka on uudempia termejä. Käytetystä termistä riippumatta kysymys on siitä, että taistelut ovat jättäneet mieleen pahoja arpia.

Kuluuko tällaisten arpien täydelliseen paranemiseen tosiaankin vuosia? Ovatko tällaiset yksilöt ikänsä psyykkisesti häiriintyneitä? Tai mikä vielä pahempaa, ovatko he ”käveleviä aikapommeja”, valmiita purkamaan hillitöntä raivoaan pahaa-aavistamattomiin sivullisiin?

Miten sota vaikuttaa?

Tutkittuaan yli 35 vuotta sodan aiheuttamista psyykkisistä häiriöistä kärsiviä sotilaita amerikkalaisen sotaveteraanien etuja ajavan järjestön, Veterans Administrationin, palveluksessa oleva arvostettu psykiatri Lawrence Kolb sanoi haastattelussa Herätkää-lehden kirjeenvaihtajalle: ”Olen hoitanut miehiä, joille toinen maailmansota samoin kuin Korean sota aiheuttivat vakavia häiriötiloja. Olen nähnyt hyvin monenlaisia sotilaita, jopa toisesta maailmansodasta palanneita venäläisiä sotilaita. Tällä hetkellä autan niitä, jotka ovat olleet mukana Vietnamin kovimmissa taisteluissa. Jokaisella näistä miehistä on tiettyjä oireita, jotka ovat täysin samanlaisia.”

”He ovat kaikki hyvin herkkiä koville äänille, ylivalppaita ja levottomia”, jatkoi tri Kolb. ”He kaikki näkevät toistuvasti unia taisteluista, ja monien on vaikea nukkua. He reagoivat luonnottoman voimakkaasti taistelun äänien kaltaisille koville äänille, monilla on muistitakaumia, ja he jopa luulevat olevansa jälleen mukana taisteluissa. Usein tähän vielä liittyy syviä masennuksen ja syyllisyyden tunteita. He miettivät, miksi juuri he säilyivät, kun taas heidän kaverinsa kuolivat.”

Harley, joka oli toisen maailmansodan aikana mukana kovissa taisteluissa laivastossa, myönsi kärsineensä sodan jälkeen muutamia vuosia taistelupainajaisista. Usein hän unessa ollessaan huusi: ”Varokaa! Pitäkää varanne!” Ja herättyään hän huomasi olevansa hiestä läpimärkä. Epätoivoissaan hän osti pienen radion ja pani sen tyynynsä alle siinä toivossa, että se voittaisi äänellään tällaiset unet. Johnny, toinen toisen maailmansodan veteraani, joka oli taistellut Euroopassa, ei ainoastaan nähnyt unia, vaan usein hän myös heräsi samassa vuoteessa nukkuvan vaimonsa rimpuiluun. Hän oli kuristanut vaimoaan kurkusta. Mutta kummassakin tapauksessa unien tiheys ja voimakkuus vähenivät vähitellen.

Syyllisyys ja masennus

Monien sotilaitten mielestä vihollisten tappaminen kuului heidän velvollisuuksiinsa. Heidät myös palkittiin tällaisesta hyvin tehdystä työstä, joten he eivät kantaneet siitä musertavaa syyllisyyttä sodan jälkeen.

”Taistelujen keskellä olevalla miehellä on elossa säilyminen ainoana mielessä”, kertoi Johnny. ”Eläimelliset vaistot korvaavat järjen. Mies tekee mitä tahansa säilyäkseen elossa ja päästäkseen kotiin.”

Sen jälkeen hän jatkoi: ”Matkan päästä tappaminen ei ollut suuri ongelma. Mutta me hyökkäsimme öisin, ja se, että me jouduimme silmätysten vihollissotilaitten kanssa, jotka me sitten tapoimme, vaikutti heti mieleemme.” Tällaiset mies miestä vastaan käydyt kahakat tai tarpeettomaan tai epäoikeudenmukaiseen tappamiseen osallistuminen jättivät usein miehiin syviä tunneperäisiä arpia, mikä vuorostaan aiheutti syyllisyyttä ja masennusta.b

Mutta toisilla sotilailla syyllisyys siihen liittyvine masennuksineen eivät johtuneet vihollista vastaan suunnatuista taistelutoimista. Esimerkiksi eräs 25-vuotias taistelulentäjä tuotiin toipilassairaalaan 25. lentonsa jälkeen. Hän oli jännittynyt ja hyvin masentunut. Hänen puheensa takelteli. Hän oli turhaan koettanut vähentää levottomuuttaan juopottelulla. Vihdoin hän hoidon aikana paljasti, että lentueenjohtajana hän tunsi itsensä syylliseksi erään lentäjätoverinsa kuolemaan, joka oli ammuttu alas eräällä taistelulennolla. ”Voi, jospa vain olisin löytänyt jonkin toisen paikan, turvallisemman kohteen”, sanoi tämä nuori mies nyyhkyttäen. ”Jos olisin mennyt johonkin toiseen paikkaan, hänen ei olisi käynyt näin. . . . En voi saada häntä mielestäni.”

Muistitakaumat

David, Vietnamin veteraani, oli palannut kotiin jouduttuaan tekemisiin sanoin kuvaamattoman raakuuden kanssa. Näkymät ihmisteurastamosta, jota harvat uskoisivat mahdolliseksi, syöpyivät pysyvästi hänen mieleensä. Eräänä päivänä pian paluunsa jälkeen hän ajoi vaimonsa kanssa avoautolla. Hänen vaimonsa Elaine selittää mitä tapahtui. ”Vastaan tulevalla kaistalla erään auton pakoputki päästi mahtavan paukauksen. David, joka ajoi, yritti suin päin hypätä autosta. Puolitiessä hän tajusi, mitä oli tekemässä, ja sanoi: ’Hei, enhän minä ole Vietnamissa. Kukaan ei ammu minua.’ Aloin huutaa: ’Mitä oikein aiot? Älä tee sitä!’” Kuin ihmeen kautta heidän onnistui saada auto jälleen hallintaansa ja pysyä tiellä.

Usein sireenien tai lentokoneitten äänet saavat sotaveteraanin tuntemaan, että hän on jälleen mukana sodassa. Hän voi jopa syöksyä huonekalujen alle suojaan ollessaan kotona. Kun eräitä veteraaneja ravistetaan hereille, he ponnahtavat pystyyn ja käyvät taisteluasentoon ikään kuin valmiina tappamaan. Joskus tällainen häiriötila kestää vuosia. Tällaisista muistitakaumista kertovien sensaatiouutisten ruokkimina monet pitävät sodasta palanneita miehiä ”kävelevinä aikapommeina”, jotka helposti turvautuvat väkivaltaan – joko tietoisesti tai alitajuisesti.

Ovatko he väkivaltaisempia?

Tutkittaessa kerran useita satoja Vietnamissa palvelleita havaittiin, että vain ”merkittävällä vähemmistöllä veteraaneista” on vaikeuksia väkivaltaisella voimalla purkautuvien tunteittensa hillinnässä. Eräs psykiatrian ammattijulkaisu sanoo:

”Huolimatta siitä, että veteraanien väkivaltaisista tunteista ja käyttäytymisestä on kirjoitettu paljon, aggressiivisuuden hillintä on ollut vaikea ongelma vain suhteellisen pienelle vähemmistölle sotilaista. Vaikka 40 % ilmoittikin olevansa ärtyisämpiä ja äkkipikaisempia paluunsa jälkeen, useimmilla se oli tilapäinen, aikansa kestävä ilmiö, joka meni ohi kolmen ensimmäisen kuukauden aikana.” – Archives of General Psychiatry.

Monet tunsivat samaa kuin eräs toisen maailmansodan veteraani, joka sanoi: ”Mikä helpotus, kun ei tarvitse enää tappaa.”

Vaikka väkivaltarikosten onkin havaittu lisääntyneen lähes joka maassa jonkin sodan jälkeen, ei ole olemassa tilastollisia todisteita siitä, että palanneet sotilaat olisivat siihen syypäitä.c Tutkijat Archer ja Gartner selittivät Psychology Today -lehdessä:

”Kenties lisäys johtuu siitä, että tappaminen on tehty oikeutetuksi koko yhteiskunnan silmissä. Sodat tarjoavat konkreettisia todisteita siitä, että murhaaminen voi olla hyväksyttävää. Tappamisen vastaisen kiellon kumoutuminen tällä tavalla voi tehdä murhaan turvautumisen helpommaksi kenelle tahansa keinona, jolla hän koettaa selvittää arkielämässä syntyviä ongelmia.”

Niin siis koko yhteiskunta, eivät vain sotaveteraanit, kärsii psyykkisesti sodan vaikutuksista. Maailman olosuhteet ovat vuonna 1914 alkaneesta ensimmäisestä maailmansodasta lähtien selvästi osoittaneet meidän elävän aikaa, jota Raamattu kutsuu ”viimeisiksi päiviksi”. Raamatun luettelemiin tuntomerkkeihin kuuluu esimerkiksi se, että ”ihmiset [yleensä, eivät vain palaavat sotilaat] tulevat olemaan . . . vailla itsehillintää, raivoisia . . . [ja että he] menevät yhä huonompaan suuntaan”. – 2. Timoteukselle 3:1–5, 13.

Mitä sotaveteraaneihin tulee, tri Kolb, joka toimii eräässä veteraanien terveyttä tutkivassa laitoksessa ja hoitaa eräitä häiriintyneimmistä miehistä, paljasti: ”Siitäkään ryhmästä, jota paraikaa hoidan, suuri enemmistö ei ole koskaan ollut sairaalassa. Monet käyvät työssä. Hyvin monet heistä ovat tunnollisia, uutteria ja antaumuksellisia ihmisiä. Usein heidän arvojärjestelmänsä ylittää tavallisen kadunmiehen arvojärjestelmän.”

Silti nämä miehet kärsivät psyykkisistä vaurioista, jotka vaativat lääkärinapua. Erään vuonna 1981 tehdyn tutkimuksen mukaan yli kolmasosa miehistä, jotka osallistuivat koviin taisteluihin Vietnamissa, kärsii jälkitraumaattisesta stressistä. Tavallisesti heille tarjotaan avuksi ryhmäpsykoterapiaa uusia uria aukovissa hoitokeskuksissa. Niissä veteraani voi osallistua epäviralliseen ryhmäkeskusteluun toisten veteraanien tai koulutettujen neuvojien kanssa, jotka koettavat korjata hänen ajatteluaan. Joskus käytetään lääkkeitä, yleensä rauhoitteita tai unilääkkeitä. Kuitenkin monet sodasta psyykkisesti kärsivät veteraanit ovat saaneet apua aivan toisenlaiselta taholta. Yksi heistä, joka on ollut esimerkkinä aiemmin tässä artikkelissa, palasi Vietnamista vakavasta jälkitraumaattisesta stressistä kärsivänä.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 17]

Sodan vaikutus mieleen