Sota – karvaat jälkivaikutukset

SODAN vankkurit ovat murskanneet alleen miljoonia miehiä, naisia ja lapsia, yhtä lailla sotilaita kuin siviilejäkin. Monet ovat sen jäljiltä invalideja, ja monien mieleen ja tunne-elämään se on jättänyt pysyviä vammoja.

Sotilaat

Monet niistä sotilaista, jotka ovat selvinneet hengissä sodan teurastuksesta, ovat rampoja ja silvottuja, ja heidän tulevaisuudenodotteensa ovat murentuneet. Eräs heistä on Clem W., ensimmäisen maailmansodan veteraani. Kun sota päättyi, seuraavat 30 vuotta olivat hänelle jatkuvien kärsimysten täyttämiä sodassa käytetyn sinappikaasun jälkivaikutusten takia.

Vaikeimmin parantuvia ovat usein kuitenkin ne haavat, joita sotakokemukset ovat jättäneet mieleen ja tunne-elämään. ”Yksikään ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneista miehistä ei ole koskaan kyennyt täysin karistamaan mielestään kokemuksiaan”, kirjoittaa Keith Robbins. ”Nekin miehet, jotka näyttivät säilyttäneen tasapainonsa ja malttinsa, olivat saaneet sisimpäänsä vammoja”, hän jatkaa. ”Monia vuosia myöhemminkin he saattoivat herätä yöllä, kykenemättä vieläkään pääsemään eroon joistakin sitkeistä kauhukuvistaan.” – The First World War.

Kuvittelehan, millaista kauhua synnytti esimerkiksi yksi ainoa päivä vuonna 1916 Sommen ensimmäisen taistelun aikana, jolloin jo pelkästään englantilaiset menettivät kaatuneina 21000 ja haavoittuneina 36000 miestä. ”Sommesta palanneet miehet puhuivat kauhistavista kokemuksistaan vain harvoin. Järkytys ja turtumus pääsivät vallalle. – – Muuatta miestä ahdisti läpi elämän sellainen ajatus, että hän ei ollut kyennyt auttamaan haavoittunutta toveriaan, joka huusi hänelle kovalla äänellä hänen ryömiessään takaisin ei-kenenkään-maan poikki.” – The Sunday Times Magazine, 30.10.1988.

”Pelkäät, että vahingoitat läheisiäsi”, sanoi Norman J. selittäessään, millä tavoin tiivis taistelukoulutus ja taisteluihin osallistuminen vaikuttivat häneen. ”Jos sinut herätetään yhtäkkiä, pyrit vaistomaisesti hyökkäämään, vahingoittamaan.” Pitkään jatkuvissa hermoja koettelevissa tilanteissa miehet huomaavat tunteittensa kuoleentuvan. ”Millaisten tahansa tunteitten ilmaiseminen käy vaikeaksi”, hän jatkaa. ”Olen nähnyt myös miehiä, joiden tasapainoa jännitys on pahoin järkyttänyt. Näin miesten rikkovan olutlaseja ja pureskelevan lasinpalasia.”

Normanin reaktiot eivät ole epätavallisia. ”Joka seitsemäs Vietnamin veteraani kärsii jälkitraumaattisesta stressistä”, todetaan eräässä raportissa. Eräässä toisessa raportissa oli otsikkona: ”Monien kohdalla sota jatkuu.” Sen alla luki: ”Miljoonan Vietnamin veteraanin on vielä päästävä eroon sodasta, joka yhä ahdistaa heitä joka päivä – –. Jotkut ovat tehneet itsemurhan ja pahoinpidelleet perheenjäseniään. Toiset kärsivät takaumista, painajaisista ja vieroitusoireista – –. He ovat saaneet henkisen vamman, joka on syvä ja pysyvä.”

Aika ajoin tällainen johtaa rikolliseen käyttäytymiseen. Miten paljon miehet voivat arvostaa elämää ja korkeita moraaliperiaatteita, kun – Gerald Priestlandia lainataksemme – ”taposta, jonka johdosta minut tietyissä olosuhteissa tuomittaisiin murhaajana, voisin toisenlaisissa olosuhteissa saada mitalin”? (Priestland – Right and Wrong) ”Me olimme siellä palkkamurhaajina”, sanoi eräs Vietnamin veteraani. ”Sitten eräänä päivänä meidän pitää palata kotiin Fordin [auto]tehtaalle ja unohtaa kaikki. Näin on.” – Newsweek, 4.7.1988.

Siviilit

Kaksi maailmansotaa ”ovat tehneet vaikutuksen kokonaisen sukupolven sielunelämään. – – Tällaisten tapahtumien kokeminen jätti ihmisiin vammoja, ja ne ovat kulkeutuneet perintönä lastenlapsille ja lastenlastenlapsille – –. Neljän vuosikymmenen kuluttua ovat sisällä pidettyjen vammojen oireet tulossa näkyviin”, kirjoittaa sanomalehti Frankfurter Allgemeine Zeitung. Tällaisia vammoja on esiintynyt kautta maailman.

Esimerkiksi Mary C. asui Englannissa lähellä erästä kohdetta, jota vastaan Saksan pommikoneet hyökkäilivät toisen maailmansodan aikana. ”Halusin pitää tunteet sisälläni, jotta en olisi synnyttänyt pelkoa lapsissani, ja niinpä aloin tupakoida kovasti”, hän sanoi, ”ja lopulta koin hermoromahduksen, joka johti suljetun paikan kammoon.”

Cilly P. puolestaan eli rintaman toisella puolella, Saksassa. Hän sanoi: ”Pakolaisina opimme tuntemaan, mitä on todellinen nälkä.” Hän oppi myös tuntemaan, mitä on todellinen suru. Hän jatkoi: ”Aina kun puhe kääntyi kaatuneisiin tai kadonneisiin, ajattelimme miehiämme. Anni, sulhaseni sisar, sai kuulla miehensä kaatumisesta vähän ennen kuin hän synnytti kaksoset. Sota vei monilta perheiltä isän, pojat, kodin ja omaisuuden.”

Anna V. oli Italiassa, ja häntäkin sota satutti. ”Sodan kauhut ja perheeni kärsimykset saivat minut katkeroitumaan”, hän sanoi. ”Vuosi toisen maailmansodan päättymisestä äitini kuoli ehtimättä nähdä poikansa paluuta sotavankileiriltä Australiasta. Sisareni kuoli aliravitsemukseen ja lääkärinhoidon puutteeseen. Menetin uskoni Jumalaan sen takia, että hän salli kärsimyksiä ja raakuuksia.”

Pakolaisuuden ja pakkosiirtojen, erilleen joutumisen ja lähiomaisen kuoleman aiheuttamaa järkytystä on vaikea kestää. Inhimillinen hinta on useimmiten liian suuri. Eräs nuori nainen, joka jäi leskeksi Englannin ja Argentiinan vuonna 1982 käymän Falklandinsaarten sodan aikana, puki miljoonien surevien ja leskeksi jääneiden tuntemukset sanoiksi: ”Mieheni menettäminen pienen paikan vuoksi, jota ei tunnu olevan olemassakaan, ei ollut minulle sen arvoista. – – Nimenomaan tunne-elämän järkkymisestä toipuminen on suuri ongelma.” – Sunday Telegraph, 3.10.1982.

Ajattele myös, millaisia vammoja ovat saaneet ruumiiseensa ja tunne-elämäänsä ne, jotka säilyivät hengissä ydinaseiskusta. Vuonna 1945 laadittu raportti nimeltä ”Hiroshiman varjot” tarjoaa järkyttävän muistutuksen Hiroshiman pomminräjäytyksen hirvittävistä jälkivaikutuksista:

”Kolmenkymmenen päivän kuluttua siitä, kun ensimmäinen atomipommi tuhosi Hiroshiman ja vavisutti maailmaa, kaupungissa kuolee yhä ihmisiä arvoituksellisella ja hirvittävällä tavalla – ihmisiä, jotka säilyivät vammoitta jonkin tuntemattoman aiheuttamassa katastrofissa, jota pystyn luonnehtimaan ainoastaan atomivitsaukseksi. Hiroshima ei näytä pommitetulta kaupungilta. On aivan kuin sen yli olisi vyörynyt jättimäinen höyryjyrä liiskaten kaiken alleen.” (Shadows of Hiroshima) Nykyäänkin, yli 40 vuotta myöhemmin, ihmiset kärsivät tämän räjäytyksen seurauksista ja heitä kuolee niihin.

Lapset

Jotkut maailman sotanäyttämöjen traagisimmista uhreista ovat olleet lapsia, monet heistä sotapalvelukseen otettuja poikia esimerkiksi Etiopiassa, Libanonissa, Nicaraguassa ja Kamputseassa.

”Kun tiedämme Iranin lähettäneen poikia miinakenttien yli, on selvää, että pojat ovat helpommin muokattavissa ja halvempia ja että heihin voidaan lietsoa pitkäksi aikaa sellainen into, jota aikuisiin sotilaisiin ei saada”, kirjoitti Lontoossa ilmestyvä sanomalehti The Times. Kiinnitettyään ensin huomiota siihen, miten raaistavasti tällaisen täytyy vaikuttaa näihin lapsiin, erään ihmisoikeusjärjestön puheenjohtaja kysyi: ”Miten heistä voi koskaan kasvaa tervejärkisiä ja tasapainoisia aikuisia?”

Tämä kysymys kaikuu Roger Rosenblattin kirjassa ”Sodan lapset”. Hän haastatteli lapsia, jotka eivät olleet nähneet kotikulmillaan koskaan mitään muuta kuin sotaa. Monista näki, että he olivat kyenneet harvinaisen hyvin toipumaan kauhistavista kokemuksistaan. Mutta toiset, kuten ”hyvin monet venelapset, varsinkin ne, joiden vanhemmat olivat jääneet Vietnamiin, vaikuttivat erittäin levottomilta ja häiriintyneiltä.” – Children of War.

Miten sodasta hengissä selvinneet – miehet, naiset ja lapset – voivat voittaa ne ongelmat, joita sota on tuonut heidän elämäänsä? Miten voivat toiset perheenjäsenet auttaa? Entä tulevatko tällaiset murhenäytelmät joskus loppumaan?

[Huomioteksti s. 6]

’Me olimme siellä palkkamurhaajina. Sitten eräänä päivänä meidän pitää palata kotiin ja unohtaa kaikki!’