Näin kävi Hiroshimassa
Tuhoutuuko maapallo ydinsodassa?
OLI elokuun 6. päivän aamu vuonna 1945. Kello oli 8.16. Hiroshimalaiset olivat jo jalkeilla aloittamassa päiväänsä. Aamu oli lämmin ja rauhallinen.
Sekunnin murto-osan kuluttua kymmenettuhannet ihmiset olivat hiiltyneet, räjähtäneet ja murskautuneet kuoliaaksi. 340000 asukkaan kaupungin keskusta oli täysin maan tasalla.
Ne jotka olivat vielä hengissä, tunsivat liikkuvansa epätodellisessa maailmassa. ”Huomasin lojuvani maassa laudankappaleitten alla”, muistelee Hanuko Ogasawara, joka siihen aikaan oli nuori tyttö. ”Nousin nopeasti ylös katsellakseni ympärilleni, mutta oli pimeää. Pelästyin kauheasti, sillä luulin olevani yksin kuolleitten maailmassa ja etsin hapuillen valoa. . . . Äkkiä aloin miettiä, mitä äidilleni ja sisarelleni oli tapahtunut . . . Kun pimeys alkoi hellittää, huomasin ettei ympärilläni ollut mitään. Meidän talomme, viereinen talo ja sitä seuraava talo olivat kaikki hävinneet. . . . Täydellinen hiljaisuus tuntui kammottavalta. Löysin äitini vesisäiliöstä. Hän oli mennyt tainnoksiin. Huusin kovalla äänellä: ’Äiti, äiti’, ja ravistelin häntä saadakseni hänet tajuihinsa. Tultuaan tajuihinsa äiti hätääntyi siskostani ja alkoi huutaa kuin mieletön: ’Eiko! Eiko!’”
Toiset yhtyivät hänen huutoihinsa. Näihin kirjaksi ”Unohtumaton tuli” koottuihin muistikuviin sisältyy seuraava Kikuna Segawan kertomus:
Nainen, joka näytti odottavalta äidiltä, makasi kuolleena. Hänen vierellään oli noin kolmivuotias tyttö, joka oli tuonut hieman vettä löytämässään tyhjässä peltipurkissa. Hän koetti tarjota sitä äidilleen juomiseksi.
Puolen tunnin kuluttua, pimeyden hieman hellitettyä, puhkesi tulimyrsky. Professori Takenaka koetti pelastaa vaimoaan kattoparrun alta. Liekit pakottivat hänet perääntymään samalla kun vaimo pyysi häntä hartaasti: ”Juokse pois, rakkaani!” Sama näkymä toistui kaikkialla minne vain katse kääntyi: miesten, vaimojen, lasten, ystävien ja ventovieraitten oli pakko jättää kuolemaa tekevät liekkeihin.
Tunnin kuluttua räjähdyksestä ”mustaa sadetta” alkoi laskeutua niihin osiin kaupunkia, jotka olivat tuulen alapuolella. Radioaktiivista laskeumaa satoi aina illansuuhun saakka. Tuntikausia kestänyt omituinen, raju pyörretuuli lietsoi savu- ja liekkimerta. Tulimyrskystä alkoi sukeltaa esiin palaneita ja loukkaantuneita ihmisiä rähjäisinä jonoina. Eräs sekatavarakauppias kertoo: ”He pitivät käsiään koukussa . . . ja heidän ihonsa riippui – ei vain heidän käsistään vaan myös heidän kasvoiltaan ja ruumiiltaan. . . . Monet heistä kuolivat tien varrelle. Voin yhä nähdä heidät mielessäni – kuin kävelevinä kummituksina. He eivät näyttäneet tämän maailman ihmisiltä.” – Robert Jay Lifton, Death in Life.
Jotkut oksentelivat – se oli yksi säteilysairauden ensioire. Ruumiillista luhistumista seurasi tunneperäisen ja henkinen luhistumisen. Ihmiset kärsivät ja kuolivat typertyneinä ja välinpitämättöminä ääntäkään päästämättä. ”Ne jotka pystyivät kävelemään, kävelivät mykkinä, henkisesti luhistuneina ja aloitekykynsä menettäneinä kohti etäisillä kukkuloilla sijaitsevia esikaupunkeja”, kirjoittaa tri Nichikhito Hachiya ”Hiroshiman päiväkirjassaan”.
Kolmen kuukauden kuluttua Hiroshiman atomipommin tappamia oli jo noin 130000. Mutta kuolonuhrien määrä kasvaa koko ajan. Muutaman viikon kuluttua räjähdyksestä lukemattomille henkiinjääneille alkoi puhjeta ihoverenvuotoja. Joillakuilla ensi merkkejä, joihin liittyi oksentelua, kuumetta ja janoa, seurasi petollinen vaihe, jolloin he vielä luulivat selviytyvänsä. Mutta ennemmin tai myöhemmin säteily vioitti sukusoluja ja varsinkin luuydintä. Loppuvaiheessa hiustenlähtö, ripuli ja veren vuotaminen suolistosta, suusta tai muista ruumiinosista johtivat kuolemaan.
Alttiinaolo säteilylle aiheutti monenlaisia sairauksia. Perintötekijöissä tapahtui muutoksia. Syntymävauriot, harmaakaihit, leukemia ja muut syöpämuodot ovat olleet tyypillisiä monille Hiroshiman atomipommin uhreille.
Hiroshiman pommi oli kuitenkin vain pikkupommi. Nykyään voi jo pelkästään taktisissa eli taistelukentällä käytettävissä ydinaseissa olla samanverran eli 12,5 kilotonnia tuhovoimaa (mikä vastaa 12500 trotyylitonnin tehoa). Jos sitä verrataan vetypommiin, niin siinä voi olla jopa 1600 kertaa enemmän tuhovoimaa. Hiroshiman tuho ei vastaa edes miljoonasosaa siitä ydinasetuhosta, jonka aiheuttamiseen maailma on nyt valmistautunut! ”Hiroshimalaisten kokemus”, kirjoittaa Jonathan Schell, ”. . . on kuva siitä, millaiseksi koko maailmamme on aina valmiina tulemaan, hädin tuskin kuviteltavissa olevasta kauhusta rakentuva taustakulissi, joka juuri ja juuri on piilossa normaalin elämämme pinnan alla ja kykenevä milloin tahansa murtautumaan tähän normaaliin elämään.” – The New Yorker, 1.2.1982.
Näinkö maailmanloppu tulee?
[Huomioteksti s. 5]
Kolmen kuukauden kuluttua Hiroshiman pommin tappamia oli jo noin 130000. Mutta kuolonuhrien määrä kasvaa koko ajan