Hiroshimassa saamani haavat ovat parantuneet!
Kertonut Taeko Enomoto Hiroshimasta
MUUAN tuntematon mies tuli meille mukanaan pahoin palanut ja repaleinen koulupojan paita. Siitä ei ollut jäljellä muuta kuin kaulus ja yläosa. Edestä saattoi kuitenkin vielä selvästi erottaa nimen Miyakawa Shiro. Se oli veljeni paita.
Aamulla 6. elokuuta 1945 menin työhöni kuten tavallista. Kuten kaikki 19-vuotiaat tytöt minutkin oli vallannut isänmaallinen kuume, joka piti otteessaan koko maata, ja olin liittynyt vapaaehtoisiin naisjoukkoihin. Vaikka veljeni oli vasta koulupoika, hän oli mennyt työhön kaupungin keskustaan. Isäni oli kuollut Mantšurian taisteluissa. Niinpä äitini oli yksin kotona.
Varhain sinä aamuna Hiroshiman lähistöllä oli havaittu viholliskoneita ja ilmahälytyksiä oli annettu. Ollessamme lopettamassa sotaharjoituksia ja juuri aikeissa mennä sisälle rakennukseen valtava räjähdys järisytti aluetta. Silmieni edessä kaikki muuttui punaiseksi. Räjähdys synnytti niin kovan kuumuuden, että minusta tuntui kuin olisin pudonnut tuliseen pätsiin – juuri silloin menetin tajuntani.
Virottuani tuli perheeni ensimmäiseksi mieleeni. Vaikka oli päiväsaika ja valoisaa, räjähdyksen jälkeinen laskeuma peitti kaiken ja muutti näkymän aavemaiseksi. Pian alkoi musta nokisade, ja sitä jatkui noin kaksi tuntia. Näkymät kotimatkalla olivat pelottavia. Joidenkuiden kaulasta pulppusi verta, toiset pitivät käsiä silmiensä edessä veren juostessa heidän sormiensa välistä. Näin monia, joiden ruumis oli kokonaan palanut punaiseksi. Joillakuilla käsivarsien ja käsien iho roikkui sormenpäistä, kun taas toiset laahasivat perässään sääristään kuoriutunutta ihoa. Joidenkuiden hiukset olivat kärventyneet pystyyn.
Tullessani kotiin näin koko alueen, myös meidän talomme, sortuneen maan tasalle. Olin todella onnellinen, kun löysin äidin hengissä, vaikka hän olikin saanut pahoja haavoja lentäneistä lasinsirpaleista. Mutta mitä oli tapahtunut pikkuveljelleni? Päätimme odottaa seuraavaa aamunkoittoa, ennen kuin lähtisimme kaupunkiin etsimään häntä.
Etsimme veljeäni
Nähdessäni kaupungin seuraavana päivänä tajusin, ettei kyseessä ollut ollut vain tavallinen ilmahyökkäys. Tämä pommi oli jotakin suurempaa. Hävitys oli ennennäkemätöntä.
Kaupungin keskustaan johtavalle sillalle oli kasattu hiiltyneitä ruumiita, niin että keskelle jäi vain kapea kulkuväylä. Joskus saatoin kuulla valitusta ruumisläjistä, toisinaan jokin liikkui yhtäkkiä niiden seassa. Mitään ajattelematta ryntäsin heti paikalle tarkistamaan, olisiko se veljeni. Mutta kaikki olivat niin pahasti palaneita ja turvonneita, että heitä oli vaikea tunnistaa. Mennessäni eri sijoituskeskuksiin huutelin veljeäni nimeltä, mutta häntä ei löytynyt.
Parin kolmen päivän kuluttua alettiin laatia luetteloita kuolleista. Sotilaat keräsivät hiiltyneet ruumiit ja valelivat ne bensiinillä ja polttivat ne. Haavoittuneiden ja kuolevien hyväksi, voitiin tehdä, tuskin mitään. Heille annettiin vettä ja päivittäinen yhden riisipallon ruoka-annos. Heille ei ollut tarjota lääkkeitä tai sairaanhoitoa.
Muutaman päivän kuluttua ihmisten hiukset alkoivat lähteä. Haavat alkoivat kuhista kärpäsiä ja toukkia, jos uhri oli liian heikko puhdistamaan niitä pois. Palavien ruumiiden ja hoitamattomien haavojen löyhkä täytti liman. Pian ne, jotka olivat niin terveitä, että saattoivat huolehtia toisista, alkoivat kuolla yksi toisensa jälkeen ilman näkyvää syytä. Ilmeisesti he olivat joutuneet alttiiksi säteilyn vaikutuksille. Minuakin alkoivat vaivata ripuli, heikotus ja hermostolliset häiriöt.
Noin kahden kuukauden etsimisen jälkeen sain lopulta tietää, mitä veljelleni oli tapahtunut. Alussa mainitsemani vieras mies tuli tapaamaan meitä. Hän kertoi antaneensa vettä pojalle, joka oli vaikeasti palanut ja sokeutunut pommin vaikutuksesta. Kun veljeni oli lopulta kuollut, tämä henkilö oli ollut niin ystävällinen, että oli riisunut paidan ja etsinyt meidät, jotta hän saattoi tuoda sen meille.
Tämä kaikki aiheutti minuun, 19-vuotiaaseen tyttöön, vakavia sielullisia vammoja. En jaksanut ajatella enää mitään. En myöskään pystynyt tuntemaan ollenkaan pelkoa. Minä vain itkin ja itkin. Aina kun suljin silmäni, näin edessäni pommituksen uhrit tyhjine, tuijottavine katseineen vaeltelemassa päämäärättömästi hämärässä. Miten vihasinkaan sotaa! Vihasin amerikkalaisia siksi, että he olivat pudottaneet pommin, ja vihasin Japanin johtajia siksi, että he olivat antaneet sodan kehittyä niin pitkälle.
Löysin jotakin parempaa
Kymmenen vuotta kului ja menin naimisiin ja sain kaikkiaan kolme lasta. Mutta sydämessäni paloi yhä viha. Vaikka halusin epätoivoisesti vapautua noista tunteista, en tiennyt, miten voisin koskaan unohtaa kaikkea tapahtunutta.
Kokeilin erilaisia uskonnollisia ryhmiä, ja liityin Seicho No Ie -nimiseen uskontoon, koska sen jäsenet vaikuttivat kaikkein rakkaudellisimmilta ja anteliaimmilta. He eivät kuitenkaan pystyneet antamaan minulle tyydyttäviä vastauksia. Kun kysyin heiltä, miksi veljeni piti kuolla, he vastasivat vain: ”Ihmiset, jotka tekevät hyvää, kuolevat nuorina. Se oli hänen kohtalonsa.”
Sitten muutimme Tokioon. Eräänä päivänä ovelleni tuli Jehovan todistaja. Hän puhui Jumalan valtakunnasta ja luki minulle Raamatusta jotakin siitä, miten kansat takovat miekkansa vantaiksi. (Jesaja 2:4) Hänen ystävällisyytensä ja Raamatun tuntemuksensa tekivät vaikutuksen minuun, ja otin häneltä kaksi lehteä. Myöhemmin sain tietää, että hänkin oli menettänyt suurimman osan perheestään Hiroshiman pommituksessa. Hän järjesti niin, että eräs nainen alkoi käydä luonani.
Tämä nainen kävi luonani monta kertaa, aina yhtä hymyilevänä ja sydämellisenä. Minä olin kuitenkin yhä katkera ja kylmä. Vaikka kuuntelinkin hänen esittämäänsä Raamatun sanomaa, en voinut uskoa, että Hiroshiman kauhunpäivän aiheuttaneesta maasta peräisin olevalla uskonnolla voisi olla pelastavaa voimaa. Hänessä oli silti jotakin, joka sai minut kuuntelemaan edelleenkin.
Eräänä päivänä kysyin: ”Luuletteko, että minunkaltaiseni henkilön, jonka sydän on täynnä vihaa, on mahdollista muuttua lämminsydämiseksi, sellaiseksi kuin te?”
”Kyllä se on mahdollista”, hän vastasi varmasti. Sitten hän selitti: ”Minusta on tullut se, mikä olen, sen jälkeen, kun aloin tutkia Raamattua.”
Niinpä aloin tutkia Raamattua järjestelmällisesti käyttäen kirjasta ”Katso, uudeksi minä teen kaikki”. Tutkiessani opin, etteivät niin kutsuttujen kristittyjen maiden kansojen teot olleet sopusoinnussa Raamatun opettaman kristillisyyden kanssa ja että myös tuo kristikunta kohtaisi Jumalan tuomion.
Innostukseni kasvoi jatkaessani tutkimista. Opin ymmärtämään, miksi Jumala on sallinut pahuutta tähän päivään saakka ja että vain Jumalan valtakunnalla on voima pelastaa ihmiskunta kärsimyksistä. Minua kosketti myös syvästi Jeesuksen Kristuksen osoittama rakkaus, kun hän antoi elämänsä kidutuspaalussa kaikkien ihmisten hyväksi. Vähitellen Raamatun sanoma muutti tunteeni, ja pian sydämessäni kytenyt viha oli poissa. Sen sijaan oli tullut lämmin rakkaus toisia kohtaan ja voimakas halu kertoa heillekin Jumalan valtakunnasta.
Aloin käydä säännöllisesti kokouksissa valtakunnansalissa, ja minut kastettiin kesäkuussa 1964. Sen jälkeen saatoin olla seitsemän vuoden ajan tienraivaajana (Jehovan todistajien kokoajanpalvelijana), ja minulla oli etu auttaa kahtatoista henkilöä tuntemaan ainoa tosi Jumala, Jehova.
Käytän kokemuksiani hyödyksi
Olemme nyt mieheni kanssa palanneet Hiroshimaan. Täällä tapaan vielä usein ihmisiä, jotka muistavat pommin niin kuin minäkin. Koettuani saman minkä hekin voin auttaa heitä ymmärtämään, että ainoa todellinen toivo rauhasta maailmassa on löydettävissä Raamatun sanomasta, joka kertoo tulevasta Kristuksen Jeesuksen johtamasta Valtakunnan hallinnosta.
Tämän päivän Hiroshimasta ovat pommituksen haavat suurimmaksi osaksi parantuneet. Vielä tärkeämpää on kuitenkin ollut se, että olen voinut vapautua haavoista ja vihasta, joita kannoin sydämessäni niin monet vuodet, ja saada niiden tilalle toivon ja rakkauden. Odotan nyt kaivaten aikaa, jolloin Jumala herättää kuolleista ne, joita hän säilyttää rakkaina muistissaan. Toivonani on saada jakaa nykyinen vertaansa vailla oleva iloni niiden monien kanssa, jotka kuolivat Hiroshimassa 40 vuotta sitten – myös rakkaan pikkuveljeni kanssa.
[Huomioteksti s. 10]
Palavien ruumiiden ja hoitamattomien haavojen löyhkä täytti ilman
[Huomioteksti s. 10]
Aina kun suljin silmäni, näin edessäni pommituksen uhrit tyhjine, tuijottavine katseineen
[Kuva s. 9]
Taeko 19-vuotiaana vuonna 1945
[Kuva s. 11]
Taeko tyttärineen